Seija Kerttula:
Käänsin vuosikausia atk:ta. Sitä ei pitäisi mainita kulttuuriyhteyksissä ja etenkin jos on kirjallisia intohimoja. Ihmiset eivät osaa suhtautua moiseen. Kun taas sanoo, että kääntää elokuvia, katse kirkastuu ja silmäillään arvostavasti. Itse asiassa elokuvien suomentaminen voi joskus olla tylsempää kuin tekniikan kääntäminen. Eteen lykätään mikä vain elokuva tai sarja, myös oman maun vastainen. Tekniikka sen sijaan on neutraalia ja rentouttavaa, se antaa ihmisen olla. Elokuvat repivät mukaansa kaiken maailman draamaan ja meuhkaamiseen. Pitää aina olla se kaiken alkuna oleva konflikti, jota sitten lähdetään purkamaan mutkien kautta. Joutuu käymään läpi syviä tunteita vaikka syöpäsairaan mukana tai sitten jonkun pinnallisia virityksiä. Tapahtumien runsauskaan ei ole kielellisesti kovin antoisaa, usein ei edes näe kunnolla, kuka puhuu, ja huudellaan kaikkea, mille ei ehkä ole luontevaa suomalaista vastinetta. Kuten 77 kertaa come on Titanicissa, laskin ne lopuksi.
Kun käänsin atk:ta, se kaikki automatisoitui lopulta, ja pystyin ajattelemaan omiani. Jotkut kääntäjätoverini kuuntelivat samalla radio-ohjelmia. Adjektiivien ja adverbien puuttuminen sekä verbien rajoittuneisuus kirkastivat mieltä, ja olo tuntui jotenkin pelkistetyltä. Tuhannet oudot mutta omassa universumissaan tutuiksi tulleet sanat virtasivat mielen läpi vailla mitään yhteyttä ulkotodellisuuteen, kuin jostain Star Trek -avaruudesta repäistyinä. Sain outoja elämyksiä. Mieleen tulvahti vähän väliä muistojen sirpaleita, unohtuneita ihmisiä ja paikkoja, tuoksuja ja kuvia. En koskaan tajunnut, miten atk voi laukaista sellaisia synapseja aivojen syövereissä. Ehkä jotain alkeellista analogiaa oli – yksi kääntäjätoveri näki unen, jossa esitteli uutta asuntoaan ystävilleen sanoen: ”Ja F3:lla pääsee parvekkeelle.” Mutta arvelen, että kääntämistila yleensä toimi samoin kuin mietiskely ja mielen tyhjeneminen. Tai sitten aivot yrittivät kompensoida jotain niin kuin ne tekevät normaalien ärsykkeiden puuttuessa.
Jossain vaiheessa sain sitten tarpeekseni ja aloin kiihkeästi kaivata värikästä kieltä ja tunnetta: elävän elämän substantiiveja, adjektiiveja, adverbejä ja verbejä. Oli ihmeellistä kääntää sellaisia sanoja. Ensimmäinen tehtäväni oli Ritari Ässä, joka siksi herättää aina pienoista nostalgiaa. Käänsin sanojen himossa amerikkalaista bulkkia vuosia, ja sen jälkeen oli hienoa päästä pohjoismaisten elokuvien pariin. Niissä ei tarvitse olla yhtään mustavalkoisen hyvää tai pahaa ihmistä, eivätkä tšehovilaiset kiväärit seinällä yleensä merkitse yhtään mitään, ne vain ovat.
Silti kääntäessä sanojen on aina kuljettava tiettyjä valmiiksi tallattuja polkuja. Kirjoittamisessa mahtavaa on se, että sanat ja sanoiksi käännettävät ajatukset saa valita vapaasti. Mikään ei rajoita, ellei sitten itse. Tunnen runoilijan, jolla pitää aina olla rajoitus, sillä se stimuloi hänestä luovuutta. Hän kirjoitti pitkän runon yksitavuisilla englannin kielen sanoilla ja luki sen muille, mutta kukaan ei edes huomannut koko juttua. Jotenkin en osaisi kaiken jälkeen mennä tuohon. Antaa vain kaikkien sanojen tulla ja mennä vapaasti. Nappaan sen, mikä tuntuu oikealta.