J.Tapio:
VAROITUS:
“Totuus ja oikeus ei syvällisenä ja tavallaan alakuloisena maalaiselämänkuvauksena ole niiden kirja, jotka ajanvietekirjallisuudessa näkevät kaunokirjallisuuden korkeimman ihanteen.”
(Lalli 22.10.1932)
Eräs suuri käännösprojekti on nyt saatu päätökseen. Virolaisen A. H. Tammsaaren (1878-1940) viisiosainen Totuus ja oikeus (Tõde ja õigus; julkaistu Virossa 1926-1933) on viimein ilmestynyt suomeksi. 80 vuotta siihen kului, ennen kuin Viron kansalliskirjailijan pääteos saatiin kokonaisuudessaan myös suomenkielisen lukijakunnan ulottuville.
Teos, josta aikoinaan mm. Eesti Postimees kirjoitti näin:
“Totuus ja oikeus on kirja, jota nuoret ja vanhat odottavat kuin ilmestystä, joka nostaa meidät eurooppalaiselle tasolle.”
Tosin, kun kirjan nimi on jotain niinkin väritöntä ja tylsää kuin Totuus ja oikeus; kun kyseinen teos itse asiassa on noin 3000-sivuinen pentalogia; kun sen kirjoittamisajankohdaksi paljastuu maailmansotien väliset kaukaiset vuosikymmenet ja kirjoittajaksi joku meillä suurelle yleisölle sangen tuntemattomaksi jäänyt eestiläinen, on haastetta varmaan riittävästi, niin nykykustantajalle kuin -lukijallekin. Mutta Otava ja suomentaja Juhani Salokannel ovat oman osuutensa joka tapauksessa voitollisesti suorittaneet: ensimmäinen osa – Maan lupaus – ilmestyi vuonna 2002, ja nyt on saatu markkinoille viides ja viimeinen, Kotiinpaluu.
Teossarjan ensimmäinen ja viimeinen osa on kyllä suomennettu ja julkaistu aiemminkin. Ne ilmestyivät WSOY:n kustannuksella niinkin varhain kun1932 ja 1935, ja herättivät ainakin kriitikoiden keskuudessa suurta innostusta.
Tammsaaren teoksen suomennoksen ilmestymisen voimme merkitä kirjallisessa elämässämme kunniatapaukseksi, kirjoitti eräs. Kuka meillä tekee tällaisen romaanin? kysyi toinen, vain todetakseen perään, ettei Tammsaarelle löydy oksaa, jos kerran Frans Emil Sillanpää on oksalla ylimmällä.
Sillanpään lisäksi meikäläisistä kirjailijoista mainittiin mm. Aleksis Kivi, Johannes Linnankoski, Juhani Aho ja Hj. Nortamo, joiden tyyleissä nähtiin jotain samaa kuin Tammsaarella. Tammsaarelta saatuja vaikutteita puolestaan löydettiin esimerkiksi itsensä Mika Waltarin tuotannosta (ja myöhemmin mm. Väinö Linnan).
Kovasti kriitikot yrittivät saada rahvasta kiinnostumaan. Ja myös kustantajia:
“On mitä toivottavinta, että meillä tarkoin seurataan Tammsaaren kirjallista tuotantoa ja käännetään sitä suomen kielelle, sillä tämäntapaisilla ja tämänarvoisilla kirjoilla valmistetaan lukijoille todellisia juhlahetkiä.”
“Kustantajalle on annettava tunnustus siitä, että me suomalaisetkin saamme tutustua eurooppalaisen maineen saavuttaneen eestiläisen kertomataiteen mestarin suurromaaniin, valtaisaan veljeskansamme talonpoikaiselämän kuvaukseen.”
Veljeskansan, Eestin kansan, heimokansan, heimolaisten… Näin 30-luvulla.
Kiitosta suitsutettiin yleisesti myös kääntäjälle, ensimmäiselle Tallinnan-lähettiläällemme Erkki Reijoselle. Hyvin suoritettu suomennostyö ansaitsee erikseen maininnan. Käännöksen kieltä pidettiin niin aitona, että tuskin juolahtaa lukijan mieleen olevansa tekemisissä suomennoksen kanssa.
Osaltaan kotoisuuden tunnetta oli kyllä luomassa sellainenkin tyyliseikka, että Reijonen “suomensi” myös henkilön- ja paikannimet: Andruksesta tuli Antres, Krõõtista Reetta, Vargamäesta Varkaanmäki ja Võõsikusta Vesakko jne. Eipä silti, tuohon aikaan – likeisestä heimoveljeydestä huolimatta – aitovirolainen õ-kirjasin puuttui ainakin WSOY:n (ja Helsingin Sanomien) arsenaalista. Tammsaare-suomennoksessa sitä ei – kiitos Reijosen – siis tarvittukaan, ja toisissa yhteyksissä ô sai tiukan paikan tullen kelvata korvikkeena pitkälle 50-lukua.
Ajat ja ideaalit muuttuvat, kielikin. Tänään monet Reijosen käännöksen ilmaisut haastavat kyllä lukijansa – jopa tiuhemmin kuin vaikkapa Kallaksen balladien arkaainen kieli – mutta 80 vuotta sitten Reijosen suomennostyöstä eivät vähätelleet sellaisetkaan sanataiteilijat kuin Lauri Viljanen, T. Vaaskivi ja Ilmari Kianto, seikka joka käännöksiä nyt vertailtaessa on syytä pitää mielessä. Ja saattavatpa eräät Reijosen muinaissanat ja käännösratkaisut sointua toisten lukijoiden korvaan peräti mehevämpinä ja kuvaavampina kuin Salokantelen modernisoidut termit konsanaan.
Niin tai näin, sarjan jälkimmäisen osan aikoinaan ilmestyessä Mika Waltari joutui toteamaan omassa kritiikissään, että hänen [Tammsaaren] suuren romaanisarjansa ensimmäinen osa ilmestyi joitakin vuosia sitten suomeksi ja sai loistavia arvosteluja, mutta jäi suurelta yleisöltä verraten huomaamatta.
Ehkei sitten ollutkaan suuri ihme, ettei kaikkia osia lopulta julkaistu. Tosin miksi juuri nuo kaksi – ensimmäinen ja viimeinen – julkaistiin? Eräiden lähteiden mukaan virolaiset kirjallisuusihmiset olisivat suositelleet tällaista lyhentämistä: tasoltaan kolme väliosaa eivät kuulemma yltäneet yhtä korkealle kuin nuo kaksi, jotka lisäksi muodostivat jonkinlaisen oman kokonaisuutensa, käsitteliväthän ne maaseutuelämää toisin kuin kaupunkimiljööseen sijoittuneet väliosat.
Helsingin Sanomien kriitikko Lauri Viljanen tosin antoi omassa arviossaan ymmärtää kyseessä olleen vain kustantajan tyypillinen kannanotto maaseudun puolesta. Vaaskivi taas otsikoikin oman kritiikkinsä närkästyneesti “Suuren teoksen sirpale”. Salokannel puolestaan paljastaa edeltäjänsä olleen yhteydessä Tammsaareen ja selkein sanakääntein antaneen tämän ymmärtää, ettei suomalainen lukijakunta ole vielä valmis kaupunkiosia lukemaan.
Niinpä vuoden 1935 suomenkieliseen laitokseen Tammsaare sitten laati viisisivuisen esipuheen eli selostuksen suomentamatta jääneiden niteiden tapahtumista, ikään kuin sillaksi niiden yli. Kuten tekijä itse mainitsee, teosten sisällön selvittäminen on vaikeaa, ellei peräti mahdotonta, mutta sentään en voi sitä sivuuttaa perin äänettömästi, koska monikin kohta tässä [V:ssä] nidoksessa jäisi muuten joko hämäräksi tai aivan käsittämättömäksi.
Totta. Silta – huterakin sellainen (ja hutera tämä tosiaan oli, kun pitkälti toistatuhatta sivua mahdutettiin viiteen) – on sentään jotain.
Mutta nyt meillä siis lopulta on käsissämme koko muhkea kokonaisuus virolaista kansalliskirjallisuutta.
Ilmari Kiannon ammoista Totuus ja oikeus -artikkelia siteeraten:
“Olen iloinen, että satuin tutustumaan tähänkin kirjaan, jota eivät heikkolukuiset jaksa läpilukea. […] Kannattaa tutustua!”