Arto Vaahtokari:
Sirius Teatern ja Teater Mars ovat tuottaneet Universum-teatteriin uuden ruotsinkielisen version Aleksis Kiven näytelmästä Nummisuutarit. Esitys on saanut nimekseen På friarstråt (suom. Kosiomatkalla). Kiven alkuperäistekstin on kääntänyt uudelleen Niklas Groundstroem, ja teoksen on ohjannut Juha Hurme.
Todellakin, käännös on uusi, vaikka alkuperäistekstille on pysytty tyylillisesti uskollisena tässäkin versiossa. Ensimmäisen käännöksen teki Per Åke Laurén vuonna 1917 ja toisen Lars Huldén vuonna 1992 – kummankin nimi oli Sockenskomakarna. Kun alkuperäisteos oli ilmestynyt tekijänsä kustantamana jo vuonna 1864, ehti siis kulua yli 50 vuotta, ennen kuin Nummisuutarit oli luettavissa toisella kotimaisella. Teoksen ensiesitys oli vasta Kiven kuoleman jälkeen Oulussa vuonna 1875. Laurénin ruotsinkielinen versio nähtiin Svenska Teaternissa Helsingissä vuonna 1918.
Nyt esitettävän näytelmän ohjelmalehdessä ohjaaja Juha Hurme pohtii teoksen kieltä mielenkiintoisesti. Kivi nimittäin kirjoitti Nummisuutarit alun perin ruotsiksi nimellä Bröllopsdansen på ljungheden (Häätanssi kanervanummella). Fredrik Cygnaeus kehotti Kiveä kääntämään teoksensa suomeksi, ja niin Nummisuutarit sai alkunsa. Alkuperäinen ruotsinkielinen versio ei ole enää tallella. Ohjaaja Hurme kuitenkin mainitsee, että Nummisuutarit on ruotsiksi ajateltu ja rakennettu.
Tämä väite on mielenkiintoinen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisemasta Nummisuutareiden kriittisestä laitoksesta voi kuitenkin huomata, että Kivellä on runsaasti svetisismejä teoksen ensimmäisessä painoksessa. Näitä ovat esim. kuraasi (< kurage: rohkeus); niittu-plätty (< ängplätt: niittytilkku); vastaa minua (< svara mig: vastaa minulle); panna apskeetti (< lämna avsked: jättää eroanomus); yhtä seuraisit (< följa en: seurata ihmistä).
Vaikka Kivi kirjoitti valtaosin suomeksi, saattaa olla, että Nummisuutareissa on jälkiä teoksen kääntämisestä. Kiven kieliympäristö oli lapsuusvuosien jälkeen ruotsinkielinen, sillä hän muutti 12-vuotiaana Helsinkiin kouluun; koulut olivat siihen aikaan ruotsinkielisiä. Kivi muutti myöhemmin ruotsinkieliseen Siuntioon Charlotta Lönnqvistin hoteisiin.
På friarstråt ei ole kielellisesti silmiinpistävän moderni, mutta näyttämösovitus kyllä on. Näyttämö on minimalistinen, ja tapahtumamiljöön rakentaa lähes naivistinen koulunäyttämömäinen kulissimaalaus takaseinällä. Näyttelijöitä on kymmenen, joten pääosan esittäjää lukuun ottamatta kaikki esittävät useita rooleja. Tämä ratkaisu toimii sinänsä, mutta roolihenkilöiden markkeeraus olisi kannattanut tehdä selvemmin, koska se palvelisi katsojaa. Varsinkin nainen-mies-rajanylitykset jäävät välillä puutteellisiksi.
Henkilöohjauksessa näyttelijöiden ilmaisuvoimaa olisi voinut säästellä. Vaikka näytelmän juonessa ryskettä onkin, ilmaisu äityy turhan usein huutamiseksi ja karjumiseksi, jolloin puheen nopeus vielä kasvaa liikaa. Hienovaraisimmin tyypittelevät Elin von Wright ilmeikkäällä ja elegantilla näyttelijäntyöllä sekä Åsa Nybo. Ohjauksen äärihakuisuus tulee parhaiten ilmi Nina Hukkisen rooleissa: Karri-isäntänä hän on vakuuttava maanviljelijä, mutta Eskon äitinä, Marttana, hänet on tehty varsinaiseksi Justiinaksi Justiinan paikalle, mikä syö hahmon uskottavuutta. Ei kukaan koko ajan raivoa.
Aikalaisarvostelija Fredrik Cygnaeus määritteli Nummisuutarit ”realistiseksi komediaksi”. Tämä olisi kannattanut pitää paremmin mielessä tämänkin päivän näyttämösovituksessa. Myös Kaarlo Bergbom totesi: ”Mikä realismi! Mikä alkuperäinen juoni! Miten syvällisiä yksityiskohtia! Helsingin esteettisille herkkusuille se ei kuitenkaan ole mieleen.” Universumin produktiossa monet yksityiskohdat jäävät näyttämöllisen vauhtisokeuden jalkoihin.