Anne Leinonen:
Olen luonut nahkani ja kadottanut minuuteni. Olen noussut isääni vastaan ja saattanut siskoni ikuiseen ahdinkoon. Epäilen, että olen tehnyt jotakin julmaa ja peruuttamatonta niille lukuisille ihmisille, jotka ovat yrittäneet tulla minua liki. Rakkaimpani surmasin, koska näin hänessä hirviön. Toista rakasta en koskaan saanut ja katkeroiduin ikiajoiksi. Annoin nuoren tytön hukkua silmieni edessä.
Olen vaihtanut sukupuoleni mieheksi, pettänyt työnantajaani tilastoimalla kiellettyjä asioita. Olen surmannut päälleni karanneet henkilöt. Olen elättänyt käärmeitä hiuksissani.
Olen tuhonnut maapallon saattamalla ihmiskunnan tilanteeseen, josta se ei voi enää peräytyä.
Tämä kaikki fiktiivisesti, totta kai. Kirjoittajan arki ei ole arkea kummempaa, mutta sanat ja teot paperilla sitäkin kauhistuttavampia. Kirjoittajan pitää uskaltaa puhua kipeistä asioista. Pahuus – siis ihmisen ällöttävät ja kauhistuttavat teot – eivät katoa maailmasta sillä, ettei niistä puhuta. On pidettävä meteliä, huudettava ja oltava reilusti ruma. Kaunokirjallisuuden tehtävä on näyttää, osoittaa, herättää, kyseenalaistaa, luoda elämyksiä ja eläytymisen tilanteita. Siitäkin huolimatta, että herkemmän mielestä “noin ei voi sanoa” tai “noin ei saa ajatella”, tai että “tuollaista ihmistä ei saa edes yrittää ymmärtää.”
Sievistely ei vie mitään eteenpäin, eristää vain meidät ihmisressukat toisistamme. Ihmisen on syytä tutustua pimeään puoleensa, varjomaailmaansa, pelkoihinsa ja kauhuihinsa. Asioista on voitava puhua suoraan.
Jos kirjoittaisimme vain kauniista ja ihanista asioista, kuolisimme sokeri-imellykseen. Tarvitsemme kontrasteja, sillä elämä itsessään sisältää värien kaikki sävyt. Sekamelskan ja rumuuden keskellä kaunis lause, hyvä teko ja herkkä ajatus loistavat katsojan silmään harvinaisuutena, jalustalle kohotettuna.