Matti Itkonen:
Kun ensimmäisen kerran muistan lähestyneeni Turkua, seisoin laivan kannella. Siitä on jo pitkä aika. Sen jälkeen olen saapunut Auran kaupunkiin junalla tai linja-autolla. Aina on ollut yhtä miellyttävää tulla: Mutkittelevan joenuoman tervetulotoivotus. Koroisten ristin valkea ryhdikkyys. Rautatieaseman edessä oleva puisto ja oikealla avautuva Port Arthurin puukaupunginosa. Ne kaikki saavat matkailijan tuntemaan olonsa kotoisaksi.
”Vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle.” Mottoteksti on sijoitettu yliopistonmäelle, hallintorakennuksen seinään. Kampusalue on nykymuodossaan ja kesäisessä puistovehmaudessaan kaunis miljööhelmi. Siksi tuota tunnuslausetta tekisi mieli ajatella koko Suomen kansalliseksi olemusluonnehdinnaksi. Ainoastaan Turkuun saattaakin kuvitella professoreiksi V. A. Koskenniemen ja Sven Krohnin.
Majoituspaikaksi kannattaa ehdottomasti valita Scandic Plaza -hotelli. Se sijaitsee aivan kaupungin keskustassa: kävelykadun varrella, Hansakorttelia vastapäätä. Olennaisempi piirre valinnan perusteeksi on kuitenkin historiallisuus ja läsnä oleva menneiden aikojen hehku. Arkkitehti Erik Bryggmanin suunnittelema Hospits Betel valmistui vuonna 1929. Viereisessä Atrium-rakennuksessa asui aikoinaan Koskenniemi. Funktionalismi oli saapunut myös Turkuun.
Scandic Plazan aamiaista voisi luonnehtia nimellä ”Rukiinen kotikontu”. Tarjolla on hapanjuureen leivottua, hiivatonta ruisleipää. Sen maku avaa mielen silmään lapsuusaikaiset viljavainiot, jotka aaltoilivat leudossa tuulessa kultalaineina. Syntyy vahva ja intensiivinen muistikuva kypsyyden sekä pellavanvaaleuden varhaisuuspäivistä. Tilanne on harvinainen näin kaukana Lounais-Suomessa.
On oikeastaan liki naurettavaa, että Turusta nostetaan tiedotusvälineissä esiin ainoastaan sillan romahtaminen tai föri-lautan kuljettajan työskenteleminen juopuneena. Sen sijaan pitäisi kuvata uutta kaupunginkirjastoa, joka herättää samanlaisen vaikutelman kuin Alvar Aallon todellisuuteen loihtima Jyväskylän yliopiston päärakennus. Kummassakin interiööri ja sen valoisuus tuntuvat jatkuvan äärettömyyteen: ulko- sekä sisätila limittyvät rajattomuudeksi. Kokija on yhtäaikaisesti osana molempia. Ei ole enää kiire mihinkään. Kaikki olennainen on saapuvilla.
On lupa puhua Turun taiasta tai Turun tenhosta. Se on vanhan kaupungin kulttuurisyleilyä, joka sulkee kulkijan aina lämpimästi huomaansa. Juuri sitä tarkoittaa kotona olemisen runous − eletyn entisyyden kuiskaus nykyisyydessä. Sitä täytyy vain osata kuunnella.
