Veera Antsalo:
Suomalaista kulttuuria vaivaa oireyhtymä, jonka nimeän täten unikkosyndroomaksi. (Tai sitten – vaihtoehtoisesti – kyse on omasta esteettis-sensitiivisestä oireyhtymästäni.)
Kaikkihan tietävät Marimekon kuuluisan, alunperin Maija Isolan vuonna 1964 suunnitteleman Unikko-kuosin, joka teki menestyksekkään paluun reilu kymmenen vuotta sitten leviten kaikkialle; sisustustekstiileihin, laukkuihin, kesähattuihin, sateenvarjoihin, luottokortteihin, mukeihin, kännyköihin, vihkoihin, kyniin, kumisaappaisiin, tarjottimiin, patalappuihin, petivaatteisiin, meikkilaukkuihin, avaimenperiin, heijastimiin, pyyhkeisiin, magneetteihin, kävelysauvoihin…käytännöllisesti katsoen koko Suomi tapetoitiin eri värisillä ja -kokoisilla unikoilla. Eikä vain koko Suomi – Unikkoa vilauteltiin myös Sinkkuelämää-sarjassa ja luksuskenkämerkki Manolo Blahkin naitti Unikko-kuosin ja piikkarit.
Vuosikymmenessä pahin Unikkobuumi on mennyt ohi, mutta kuosi pitää pintansa edelleen. Armon vuonna 2011 Särön toimistossakin on Unikko-serviettejä (kuka siitäkin on vastuussa?!? Kysynpä vaan.)
Henkilökohtaisesti olen täysin allerginen Unikko-kuosille. En voi sietää sitä. Se on tullut silmille yksinkertaisesti jo niin monet kerrat, että niitä kirvelee. Luultavasti en pystyisi salaamaan inhoani, jos saisin lahjaksi Unikko-kuosisen esineen. Kerran sain noilla raivostuttavilla kukilla kuositetun postipaketin. Olisin lähettänyt paketin bumerangina takaisin lähettäjälleen, ellei sisällä olisi ollut odotettua kirjaa.
Kuosin ärsyttävyyden syy on juurikin sen suosiossa, ei kuviossa sinänsä, joka olisi silmiini varmasti ihan neutraali, jos se ei olisi kymmenen vuotta sitten levinnyt kaikkialle.
Unikon kohdalla minun on pakko kysyä: mistä tämä laumasieluisuus johtuu? Miten yksi onneton kuosi voi saavuttaa niin hegemonisen aseman, että osa ihmisistä allergisoituu sille?
Unikko-hegemonia kertoo mielestäni suomalaisen kulttuurin vaihtoehdottomuudesta yleisemminkin; Suomeen mahtuu vain yksi ilmiö, puheenaihe, uutinen tai kuosi kerrallaan. Ei kahta, ei kolmea, neljästä puhumattakaan. Vain yksi.
Toivotan hyvää uutta vuotta kaikille Särön lukijoille. Toivottavasti jaksatte penkoa marginaaleja ja vaihtoehtoja niiden eniten puffattujen, ensimmäiseksi ja useimmin naamalle työnnettyjen kulttuurituotteiden ja -ilmiöiden alta, päältä, sivulta ja välistä. Luvatkaa mitä lupaatte tai olkaa lupaamatta mitään, minä lupaan ostaa Särön toimistolle uusia, unikottomia serviettejä, ihan vain oman hyvinvointini tähden.