Veera Antsalo:
Tiina Raevaara kirjoitti tässä blogissa kaksi vuotta sitten kirjojen nimeämisestä ja valotti omien kahden kaunokirjansa nimen syntyhistoriaa. Hänen toinen kirjansa, sittemmin novellikokoelma En tunne sinua vierelläni (Teos 2010) oli silloin ilmestymässä.
Kirjan nimi ei tietenkään saa olla liian paljastava, mutta parhaimmillaan se terävöittää koko tekstin, nostaa esiin sen kaikkein olennaisimman asian. Eräänä päivänä tyhjä taivas -kirjani lukeneet tietävät varmaankin, mihin kirjan kohtaan nimi viittaa, ja mielestäni juuri tämän kohdan nosto valokeilaan kiteyttää kirjan teeman ja näyttää tarinan siinä kehyksessä, jossa itse haluan sen esittää. Oikean nimen löytyminen oli helpotus: se auttoi minua kursimaan tarinan yhtenäiseksi, karsimaan ylimääräiset langanpäät ja vahvistamaan olennaisia.
Olen viime viikkoina ja päivinä miettinyt nimeä omalle, ensi syksynä julkaistavalle esikoisteokselleni, joka on proosarunokokoelma ja ilmestyy samaiselta Teos-kustantamolta. Kirja on viimeisiä hienosäätöjä ja kantta vaille valmis, ja menossa oikovedosvaiheeseen. Vain nimi puuttuu. Mutta miten keksiä se paras mahdollinen nimi kirjalle – juuri sellainen, joka Raevaaran sanoin kiteyttää kirjan teeman? Nimi voi vaikuttaa yllättävän paljon ja ohjata lukemaan teosta jostain tietystä näkökulmasta.
Tehtävä on vaikeampi kuin olin ennalta kuvitellut – nimi on ollut mietintämyssyssä jo hermostuttavan pitkään itseään ilmoittamatta. Tällä viikolla sen pitäisi kuitenkin varmistua, ja luulenpa melkein jo tietäväni sen. Kaksi työnimeäkin kirjalla on jo ollut, joista kummastakaan en kuitenkaan halunnut lopullista nimeä. Nimen löytämisen prosessi on kyllä samanlainen kuin Raevaaran tapauksessa; yhdessä kirjoitellaan kustannustoimittajan kanssa listoja, ja pähkäillään eri vaihtoehtoja. Kustannustoimittaja on myös tehnyt pientä gallupia kustantamossa ja kuulostellut muiden, käsikirjoitusta lukemattomien, mielipiteitä.
Vaikka olen erityisen mieltynyt pitkiin nimiin (minusta ne luovat enemmän mystistä auraa kirjan ympärille kuin lyhyet ja jämäkät), tällä hetkellä näyttää siltä, että kirjalle on tulossa lyhyt nimi.
Kirjailija Leena Parkkinen antama neuvo nimenmetsästykseen kuulostaa hyvältä: on juotava vähän viskiä ja kutsuttava ystävä kylään. Sitten kirjoitellaan nimilistoja, joista valitaan joku hyvältä kuulostava. Viski ja ystävän läsnäolo takaavat Parkkisen mukaan sen, ettei nimestä tule liian taiteellinen. Parkkisen esikoisromaanin Sinun jälkeesi, Max (Teos 2009) työnimenä muuten oli aika raflaavasti “Seksiä, väkivaltaa ja kääpiöitä”, joka kuulemma eteni katalogiin asti ennenkuin lopullinen nimi löytyi.