Teppo Paulasto:
Oliko se aamukahvin ääressä luettu Juha Kulmalan runo “Muistan Kekkosen”, eilisillan pimeys ja pikkupakkasen tuntu kaupunki-ilmassa, vai autostereoista soinut Neil Youngin Heart of Gold, joka palautti mieleen 80-luvun alun rauhanmarssit…?
Nyt soi vinyyliltä Dylanin Masters of War, ja olen viime vuosituhannen Jyväskylässä, joskus Kekkosen vaihduttua Koivistoon. Tiedostavilla nuorilla on mokkakengät ja maiharit, joissa on paljon rintanappeja, taviksilla talvilenkkarit ja pöyheät toppatakit. Kaikilla on tukka hyvin.
Meitä kaiken ikäisiä tiedostavia on paljon, kuulemma yli 6000. Kymmenesosa kaupungin väestä. Marssimme kaupungin läpi, toinen mokoma ihmisiä seisoo jalkakäytävillä tölläämässä. Kirpeä lokakuun ilta, pakkasta ilmassa. Etujoukossa kannetaan banderolleja ja aateryhmien tunnuksia. Esihuutajat kaiuttavat komeasti vastalausetta USA:n euro-ohjuksille, me emme halua Pershing kakkosia Länsi-Saksaan, me vastustamme sotahullua Ronald Reagania. Naisilla on pitkä tukka ja pyöreät vakavat rillit, marssin jälkeen vanhemmat niistä juovat karvaisten piippua polttavien miesten ja nuoremmat sivaripoikien kanssa Sidi Brahimia, minä tiedän, mutta niihin kinkereihin ei vielä pariin vuoteen ole asiaa.
Pari varusmiestä vittuilee kaverilleen, joka marssii mukanamme. Joku vanhempi äijä huutaa jalkakäytävältä ainakin viiteen kertaan, eikö meitä perkeleen kommareita kiinnosta neukkujen ohjukset, ne on jo asemissa Harppi-Saksan puolella. Eivät ne tosiaan kiinnosta.
Me marssimme Kauppakatua ohi Kirkkopuiston ja kaupungin ensimmäisen pizzerian. Edessä veisataan We Shall Overcome, lujaa. Kun päästään maaliin Hippokselle, on ehditty laulaa Jäähyväiset aseille ja Blowin´in the Wind ja huutaa moneen kertaan rauha koko maailmalle ja varsinkin Nicaragualle sekä Palestiinalle. En kehtaa aukaista suutani. Mutta olen mukana, ja Martin Luther King ja Gandhi ja Lennon ovat varmasti myös täällä. Ja vaikka Jeesus virallisesti onkin puolueeton, on sekin simmässään meidän miehiä.
Monitoimitalossa esiintyy Mikko Perkoila tai Liisa Tavi tai Juice Leskinen, ehkä ne kaikki ovat siellä lujittamassa uskoamme, että näin sitä maailmaa muutetaan. Että landolaa rämpyttävä trubaduuri on vaarallisempi ase kuin B-52 risteilyohjuksin varustettuna, ja onhan se. Ja runous vasta vaarallista onkin. Paluumatkalla Lounaispuiston grillin kohdalla kirjoitan karvanoppa-Datsunin huurteiseen takaikkunaan taistelevan säeparin: “Mä diggaan punatulkkua/vaan en ydinkärkimulkkua.” Turpaan saanti on lähellä.