Eräänä aurinkoisena syysiltana bussissa matkalla Helsingistä Porvooseen, kun olin palaamassa Särön järjestämältä kirjallisuuskritiikkiä koskevalta Tero Tähtisen luennolta, hieman alkoholisoitunut, mutta elämäniloinen käytävän toisella puolella istuva puolituttu kysyi minulta: ”Oletko koskaan kysynyt itseltäsi, mikä se Särö on oikein, jota te teette? Mikä on niin kuin kulttuurilehden rooli median kentässä, miten säilyä hukkumatta sinne myllerykseen?”
”No, tuleehan sitä päivittäin mietittyä”, sanoin.
”Eikä siis vastausta tule?”, mies kysyi.
”En nyt heti osaa muotoilla vastausta painokelpoiseksi”, totesin hämilläni ja katsoin puhelintani. Siihen oli juuri tullut lyhyt sähköposti (tässä hieman muutellussa muodossa):
”Kuule, minua jäi kaivelemaan se Tähtisen Teron kritiikkiluento. Olen siis aivan eri mieltä kriitikon roolista. Jos kriitikko tyrmää taiteilijan näyttelyn valtakunnanmediassa, se voi tuhota taiteilijan uran. Onhan se vastuu silloin kokonaan kriitikolla. Mitä mieltä sinä olet, olithan paikalla?”
Jäin miettimään kahta kysymystä samaan aikaan. ”Kerro nyt”, sanoi mies ja korkkasi taas tölkin.
”Olemme ennen kaikkea yhteisö”, vastasin. ”Vai niin”, hän sanoi, ja kun mietin jatkovastausta, hän lisäsi vielä, että on aloittanut kirjallisuusterapeutin opinnot.
Mieleeni ponnahti aiemmin syksyllä haastattelemamme kuvataiteilija Ville Rädyn esittämä väite: ”Ammattimainen taiteenteko on terapeuttista, mutta se ei ole terapiaa.”
Porvooseen asti pohdin yhteisöllisyyskysymystä. Yhteisöllisyys ei tietenkään ole kulttuuriyhdistyksen itsetarkoitus. Säröä julkaisevan yhdistyksen säännöissä todetaan muun muassa, että yhdistyksen tarkoitus on kirjallisuuden ja kulttuurin edistäminen. Mutta miten perustella tarkoitusta syvällisemmin? Kysymys on vaikeampi kuin voittoa tavoittelevalle yritykselle esitetty vastaava kysymys.
Jos minun pitäisi ikään kuin kuoleman edessä vastata kysymykseen heti ja lyhyesti, vastaisin kai: tarkoitus on pään sisäisen ja ihmisten välisen kaaoksen jalostaminen järjestykseksi ja selkeiksi tunteiksi, eli ihmisten sisäisen ja heidän välisensä ymmärryksen lisääminen. Vai sanoisinko vielä tiiviimmin: asettamalla yhdessä ja erikseen kirjaimia, pikseleitä ja muita pieniä asioita uuteen järjestykseen syrjäytämme elämänilon esteitä omalta tieltämme ja samalla muiden tieltä.
Mitä sanoisit tähän, sinä humalainen puolituttu?
Säilyttääkseen ekologisen lokeronsa yhteisön on sopeuduttava muuttuvaan ympäristöön. Särön ”ydinryhmästä” noin puolet on toiminut yhdistyksessä yli kymmenen vuoden ajan. Jotta oma ja ennen kaikkea lehden lukijoiden sekä muun kohderyhmän mielenkiinto toimintaamme kohtaan säilyisi, ainakin kahden ehdon on täytyttävä: avoin asenne uudenlaisille ajattelu- ja toimintamalleille ja nuorempien polvien integroiminen toimintaan.
Korviini on kantautunut positiivista palautetta Särön avoimesta, yllätyksellisestä asenteesta, mutta toki negatiivistakin palautetta on tullut – ja lähettäjille näistä kiitos, koska tiedän, että kriittisen palautteen antaminen on vaikeampaa kuin kehujen jakelu.
Yksi kritiikeistä, varsin kohtelias sellainen, kuului (tiivistetysti, ulkomuistista) näin: ”Olen ollut huomaavinani Särössä viime vuosina ideologista suuntautumista, mutta en osaa määritellä muutosta tarkemmin, koska en tiedä mistä agendasta on kysymys, mutta suhtaudun siihen aika varautuneesti. Maksan kuitenkin jäljellä olevan tilaukseni laskun.”
Palaan tähän palautteeseen tuonnempana. Nyt kysymys lukijoille: haluaisitko korjata jotain Särön asenteessa tai toimintamallissamme? Laajennan kysymyksen koskemaan myös Särötär-kustantamon linjaa. Minkälaisia kirjoja toivoisit meidän (tai muiden kustantamoiden) julkaisevan? Tai ehkä jättävän julkaisematta?
Särön toimitustyöryhmään palasi äskettäin kesätauolta markkinointivastaavamme, vastikään Tampereen yliopistosta filosofian maisteriksi valmistunut Hanna Rantanen. Tällä lyhytvideolla hän perustelee, miksi digiaikanakin on syytä lukea painettua lehteä.
Nuorin Särön toimintaan astunut voimatekijä on Slubicessa, Saksan vastaisella rajalla asuva puolalainen Maja Szurka. Berliinin teknillisessä yliopistossa kielitieteitä opiskelevan, äidinkielensä lisäksi sujuvaa englantia ja saksaa puhuva Szurka on parisen vuotta työskennellyt Slubicen sisarkaupungissa Frankfurt an der Oderissa sijaitsevan Särön Oder-residenssin työntekijänä. Kuluvana syksynä hän suorittaa korkeakouluharjoitteluaan Särön toimituksessa. Kahdella lyhytvideolla hän esittelee kotikaupunkiaan ja joen toisella puolella sijaitsevaa Frankfurtia – jonka kaupunginjohtajan ilmaantuminen videolle oli kuulemma aivan aito sattuma.
Videoista Särön seuraavaan, pitkään vireillä olleeseen, lähikuukausina käynnistyvään uuteen projektiin, nimittäin podcasteihin. Näillä näkymin tulossa on ensisijaisesti audiopodcasteja, mutta tilanteen mukaan myös videoita. Työryhmää ja aiheita on alustavasti jo viritelty.
Tähän väliin jälleen kysymys lukijoillemme: ovatko tietyt aiheet tai näkökulmat kulttuurikeskustelussa jääneet mielestäsi liian vähälle huomiolle? Kuuntelisitko mieluummin asiantuntijahaastatteluja vai moniäänistä paneelia? Kuuluuko haastattelijan tai keskustelun vetäjän pysyä lyhytsanaisena ja asenteeltaan neutraalina, vai saako oma mielipide välittyä?
Podcastit, niin kauan kun ne pysyvät medioiden marginaalisina sivutuotteina, eivät tuota tekijöilleen tuloja. Särön tapauksessa kyseessä olisi siis enemmän tai vähemmän talkoohenkinen projekti, kuten suuri osa yhdistyksen muustakin toiminnasta. Mutta kokeillaan nyt kuitenkin – hauskuuden ja innon voimin!
Rahasta ja työstä puheen ollen: Särö elää noin puoliksi avustusten varassa. Loput tulot tulevat myynnistä. Edellä mainitun Hanna Rantasen myötävaikutuksesta Säröt, vuosien takaisia numeroita myöten, alkavat käydä vähiin. Tilaajamäärä lisääntyy tasaisen hitaasti. Säröttären kirjanimikkeistä muutamat ovat juuri loppumassa. Avustusten varassa toiminta pyörii juuri juuri – mutta käytännössä lähes palkattomin voimin. Jos myyntiä ei olisi, säröläisten pitäisi vaihtaa alaa. Myyntiin panostaminen on mielestäni tärkeää siksikin, että se avaa suhdetta yleisöön ja auttaa näkemään työn merkityksen ulkopuolelta, ja kenties kannustaa vaihtamaan jollain osa-alueella suuntaa.
Palaan alussa mainittuun kysymykseen Särön ideologiasta. Onko sitä, ja onko se kenties piilotettu jonnekin rivien väleihin?
Särö pyrkii täydentämään keskustelua, kun jokin aihe tai lähestymistapa näyttää olevan tabu, mutta kuitenkin tarpeellinen esiinvedettäväksi. Kun muut kiertävät kuumaa puuroa ikään kuin se olisi näkymätön, pelottava kissa, Särö ojentaa siihen lusikkansa. Onkohan niin, että joskus aiheen välttely on ideologista, ja sen lähestyminen pikemminkin pragmaattista?
Nostan esimerkiksi aiheen kirjallisuusmaailmasta: Miksi kirjailijat, valtakunnan terävimmät kynänkäyttäjät, eivät Suomessa tee enemmän rohkeita, konsensuksesta poikkeavia, yhteiskunnallisia aiheita koskevia ulostuloja? Johtuuko se apurahajärjestelmämme rakenteesta? Vai onko ongelma siinä, miten kirjailijat apurahajärjestelmään suhtautuvat? Muualla Euroopassa kirjailijat lausuvat näkemyksiään oman työnsä ja elämänsä ulkopuolisista asioista useammin.
Edellä mainittu taidemaalari Ville Räty kuvaa joulukuussa julkaistavan Särön haastattelussa syitä sille, miksi päätti luopua apurahojen hakemisesta työskentelynsä turvaamiseksi.
Kun yksilö näkee, että olisi tarpeen ratkaista jokin laajempaa ihmisryhmää koskeva ongelma, esimerkiksi älyllisen, kauneudellisen tai ilollisen asian vajaustila, ja että omat rahkeet eivät siihen riitä, vaan olisi tarvetta yhteistyölle, jossa kukin voi toimia kykyjensä mukaan, yhteisö vastaa yksilön kutsuun. Säröön tai vastaavaan organisaatioon ei siis tulla oma etu etunenässä, vaan yhteisen asian takia. Osa tuosta yhteisestä asiasta lilluu vielä tiedostamattomalla puolellamme. Kutsukaamme sitä vaikka taiteen energialähteeksi ja kommunikoinnin sieluksi.