Viimeisenä päivänä ennen kirjastojen sulkemista lainasin Heikki S. Vuorisen teoksen Tautinen historia (Vastapaino 2002). Muistan kohdanneeni kirjan jo opiskeluaikoinani, mutta en tainnut sitä tuolloin muuta kuin selailla. Vuorisen kirjassa on paljon lukuja ja taulukoita historiallisista epidemioista, jotka tuntuivat puuduttavilta, mykiltä – mutta joita nyt, pandemian aikaan, teki mieli ahmia.
Netti pursuaa datajournalismia sekä ammattilaisten ja harrastelijoiden kyhäämiä epidemiologisia malleja, enemmän tai vähemmän matemaattisia arvauksia, hapuilua, jolla yritämme saada otteen tuntemattomasta, poikkeustilasta. Emmekä tietenkään saa.
En minäkään voinut olla vertaamatta ennusteita COVID-19-taudin uhrimääristä Vuorisen kirjan historiallisiin epidemioihin. Ja se, mitä vertailussa näkyy, on kansanterveyden käsittämätön edistys. Suuri poikkeus Suomen historiassa ei ole niinkään tämä pandemia, vaan se satavuotinen ajanjakso espanjantaudista nykyhetkeen, jolloin emme ole kohdanneet suuria väestönosuuksia tappaneita epidemioita.
Mikäli SARS-CoV-2-virus olisi pyyhkäissyt Suomen yli Aleksis Kiven elinaikana, sitä tuskin olisi tunnistettu uudeksi taudiksi. Tehokkaan hoidon – hengityskoneiden! – puutteessa siihen olisi kuollut suhteessa enemmän ja nuorempia ihmisiä. Silti tautiin ei olisi reagoitu näin voimakkaasti. Edes meidän näkökulmastamme uskomattoman tuhoisat epidemiat eivät painuneet kovin syvälle historialliseen muistiin.
Heti Kiven kuoleman jälkeen, vuosina 1873–1875, Suomessa kuoli isorokkoon liki 20 000 henkeä, siis tautiin, johon oli kehitetty rokote 1700-luvun lopulla. Kuolleisuuden lisäys oli sen verran vähäpätöinen verrattuna esimerkiksi 1860-luvun nälkävuosiin, että harva lienee epidemiasta edes kuullut. Nyky-Suomen väkilukuun suhteutettuna yhtä tappava kulkutauti vaatisi pitkälti yli 50 000 uhria.
Seuraava merkittävä isorokkoepidemia oli jo 1880–1882. Vaimoni isomummin mummi sai huippuvuotena 1881 rokotuksen, mutta muuten hänen kyseisen vuoden päiväkirjoistaan epidemiaa tuskin huomaa.
Koronahetkestä katsottuna 1900-lukua edeltävä Suomenmaa näyttää liki yhtämittaiselta katastrofilta, jossa infektioiden raatelemat ihmiset horjuvat mitenkuten eteenpäin. Ei ihme, että kotimaisen väestöhistorian klassikko Eino Jutikkala puhui joskus esiteollisen sijaan ”esilääketieteellisestä” ajasta: tauteja hyökkää vasemmalta ja oikealta, on iso- ja tuhkarokkoa, pilkku- ja toisintokuumetta, tuberkuloosia, koleraa ja malariaa…
Silti populaari kuvamme 1800-luvun maailmasta on jotain aivan muuta. 1800-luku on järjen voittokulun, maailmankaupan ja teollistumisen sekä kansallisten heräämisten aikakausi. Vasta seuraavalla vuosisadalla tuon aikakauden optimismi ja edistysusko törmäsivät maailmansotiin ja massamurhiin. 1900-luvun näkökulmasta 1800-luvun ihmiset olivat vähän naiiveja… Ja niin kai 2000-luvultakin katsottuna. Emme puhu koronasta ”paluuna Jukolan Jussin päiviin” – se kuulostaisi liki absurdilta – vaan etsimme vertailukohtaa mustasta surmasta.
Odotettavissa olevien kuolemantapausten määrän suhteen korona-Suomea olisi kuitenkin paljon osuvampaa verrata 1800-luvulla kerran vuosikymmenessä iskeneisiin ”tavanomaisiin”, miltei arkisiin isorokkoepidemioihin – siis siinäkin tapauksessa, että THL:n skenaariot osoittautuisivat huomattavan ylioptimistisiksi ja kertaluokkaa synkemmät ennusteet oikeiksi. Musta surma oli aivan eri kaliiperin vitsaus – ja silti merkitykseltään korona on meille selvästi rutto eikä ”tavallinen” epidemia.
Miksi? Vuorisen kirja ei tarjoa kuin lähtökohtia vastauksen etsimiseen. Vuorinen kirjoittaa nimenomaan tautien historiaa ennemmin kuin kulttuurihistoriaa, ja siksi hänen analyysinsa pyrkii tavoittamaan biologisen taudin uskomusten ja reaktioiden takaa. Infektiokuolleisuuden ja tartuttavuuden kaltaiset epidemiologiset faktat eivät riitä selittämään sitä, miksi nyt reagoimme aivan toisella tavalla kuin esi-isämme olisivat reagoineet.
Onko kyse vain siitä, että normaalitilamme on ollut niin pitkään liki täysin vailla kulkutauteja? Musta surma oli niin suunnattoman tappava, että se oli poikkeustilaa verrattuna oman tautisen aikansa tautiseen normaalitilaan. Vielä 1800-luvun puolivälissä miltei puolet kuolemantapauksista aiheutui infektioista, 1700-luvun puolivälissä jopa yli puolet.
Meidän aikanamme infektioihin kuolee muutama prosentti, missä joukossa korostuvat ne iäkkäät ihmiset, joiden vastustuskyky on perussairauksien vuoksi alentunut. Tähän ryhmään koronakin iskee pahiten, ja se vaikeuttaa menneisiin epidemioihin vertailua, sillä ennen nykyaikaisen lääketieteen elämää pidentäviä ihmeitä tätä ihmisryhmää ei oikeastaan ollut olemassa.
Normaalitilan rikkoutuminen
Nykyistä pandemiaa on paljon verrattu 1920-luvun taitteen espanjantautiin, mutta tuo tauti tappoi suhteessa paljon enemmän kuin koronan odotetaan tappavan, ja silti reaktio ei ollut yhtä vahva. Varsinkin Suomessa tehtiin hyvin vähäisiä toimenpiteitä, urheilukilpailuja ei peruttu ja koulujakin suljettiin lähinnä sellaisissa tapauksissa, joissa opettajista ja oppilaista suuri osa oli jo sairastunut.
Kyse ei ollut siitä, etteikö espanjantaudin olisi ymmärretty leviävän ihmiskontaktissa ja pisaratartuntoina. Kyllä ymmärrettiin, mutta tauti ei vain merkityksellistynyt samalla tavalla yhteiskuntajärjestystä horjuttavaksi eksistentiaaliseksi uhaksi kuin nykyinen koronavirus. Talousvaikutuksetkin jäivät vähäisiksi – esimerkiksi Yhdysvalloissa pörssit nousivat läpi pandemian.
1800-luvun jälkipuoliskon ja 1900-luvun alun yhteiskunnat eivät kyenneet pistämään kampoihin monille nyt jo aikaa sitten voitetuille infektiotaudeille. Toimintakykynsä säilyttääkseen niillä oli pakko olla huomattavasti korkeampi sietokynnys kulkutautikuolemille kuin meillä.
Tämä ei tietenkään tarkoita, että meidän pitäisi nytkin vain kestää mukisematta kuten esivanhempamme. Ennemmin voimakas reaktiomme tekee näkyväksi edistyksen, jota sata vuotta sitten eläneen ihmisen olisi ollut vaikea edes kuvitella. Koronaa pahempi espanjantauti ei kyennyt kunnolla rikkomaan normaalitilaa oman aikansa Suomessa, mutta meidän normaalitilamme särkyy helpommin. Juuri normaalitilan särkymisen vuoksi meille on luontevampaa nähdä koronakriisi paluuna mustan surman kaltaiseen poikkeustilaan kuin paluuna menneisyyden normaalitilaan.
Selvää on, että historiaan vertaamalla emme voi selvittää, onko reaktiomme nyt ylimitoitettu. Ei ole mitään yliajallista ja ylikulttuurista kohtuullisuuden asteikkoa, jota vasten voisimme mittailla toimintaamme.
Kiinnostavampaa on se, ettei koronakriisi edes oman aikamme kontekstissa pelkisty lukuihin ja ennusteisiin, joista vallitsee kiista ja hämmennys. Poikkeustilan merkityskenttä on yhteismitaton paitsi menneisyyden myös nykyisyyden normaalitilan kanssa.
Koronakuolemien erityisyys
Kriisitoimien yhteydessä on kuultu populistisia heittoja, joiden mukaan talous on vain taloutta ja elämälle ei voi laskea hintaa. Nämä antavat meistä varsin kirkasotsaisen kuvan. Voimme taputella itseämme selkään, koska olemme niin äärettömän paljon parempia kuin isorokon runtelemat Aleksis Kiven aikalaiset tai espanjantaudin koettelemat ensimmäisen maailmansodan jälkeisen ajan ihmiset.
Tulkinnan ongelmana on se, että aivan viime vuosiltakin on helppo löytää tapauksia, joissa ihmiselämälle on laskettu hintaa. Aina hinta ei ole ollut kovin korkea.
Otetaan vaikkapa Kreikan talouskriisi, josta tiedetään, että vuosina 2009–2015 nähtiin kriisiä edeltävää trendiä selvästi nopeampaa kuolleisuuden kasvua. Kuolleisuus nousi keskimäärin noin 2150 kuolemalla joka vuosi, kun edeltävä trendi – muun muassa väestön ikääntymisestä johtuen – oli ollut noin 350 kuolemaa lisää vuosittain. Tutkitulla periodilla nähtiin siis kumulatiivisena summana yli 30 000 kuolemaa enemmän kuin oltaisiin nähty siinä tapauksessa, että trendi olisi säilynyt suunnilleen ennallaan.
Kyse ei ole suoraviivaisesta yhteydestä bruttokansantuotteen tai työllisyyden ja kuolleisuuden välillä, sillä tällaista yhteyttä ei ole, vaikka Brad Pitt The Big Shortissa muuta väittikin. Ennemmin kyse on siitä, että Kreikkaa ”pelastanut” Eurooppa vaati ankaraa kuripolitiikkaa, jonka hyvin tiedettiin iskevän terveydenhuoltojärjestelmään ja nostavan kuolleisuutta. Kreikka suostui mieluummin kärsimään kollektiivisen rangaistuksen kuin lähtemään eurosta.
Esimerkki osoittaa, että Kreikan kaltaisissa länsimaissakin ollaan valmiita sietämään kansanterveyden huononemista ja jyrkästi kohoavia kuolleisuuslukuja, jos ne ovat hallittujen poliittisten päätösten seurausta. Koronakuolemille tällaista sietokykyä ei ole, ja Kreikkakin on käynyt päättäväisiin toimiin.
Koronakriisissä on kyse jostain enemmästä kuin kuolleisuuden muutoksesta eri ikäryhmissä. Siksi yritykset löytää rationaalinen mittari, jolla arvioida koronatoimien taloudellisia sivuvaikutuksia, eivät täysin osu maaliin. Koronakuolemat ovat selvästi vähemmän hyväksyttäviä kuin normaalitilassa tapahtuvat kuolemat, joihin nähden koronakuolemat ovat ylimääräisiä. Siksi koronakuolemien torjumisesta ollaan myös valmiita maksamaan huomattavasti enemmän kuin normaalitilassa tapahtuvien kuolemien torjumisesta.
Normaalitilassa voimme vastustaa vaikkapa nopeusrajoitusten laskemista, lihaveroa tai alkoholin ja tupakan verotuksen kiristämistä, vaikka näiden toimenpiteiden voitaisiin osoittaa keskipitkällä aikavälillä säästävän rutkasti elinvuosia. Poikkeustilassa olemme valmiita lisäämään konkursseja, kotiväkivaltaa ja koulupudokkaita, jos voimme sillä ehkäistä koronakuolemia. Kun edessämme on Skylla ja Kharybdis, suuntaamme epäröimättä kohti Skyllaa. Suomessakin hallitus pisti koulut kiinni jo sellaisessa vaiheessa, jossa THL:n mallit eivät vielä päätöstä tukeneet.
Koronakriisi tapahtuu aivan eri merkityskentässä kuin kotimainen keskustelu vanhuspalveluiden hoitajamitoituksesta tai amerikkalainen keskustelu siitä, pitäisikö köyhien sairauksia ylipäätään hoitaa. Hallitussa normaalitilassa kuollaan jatkuvasti monenlaisiin hyväksyttyihin syihin, joihin nähden COVID-19 on poikkeus. Koronakriisin aikana teemme kaikkemme riskiryhmien suojemiseksi, mutta kun kriisi on ohi, harva yllättyy, jos vanhustenhuollosta on jälleen pakko säästää – kuolleisuuden nousemisen uhallakin.
”Rationaalisuuden paluu”
Monet tahot ovat ehtineet julistaa koronakriisin merkitsevän ”rationaalisuuden paluuta”. Tämä on hätiköityä. On vaikea uskoa, että merkittävät erot esimerkiksi Suomen ja Ruotsin koronatoimissa selittyisivät sillä, että ruotsalaiset ovat meitä selvästi irrationaalisempia. Sama epidemiologinen tietämys on Ruotsissakin, mutta poliittiset johtopäätökset ovat olleet toisenlaisia.
Kuviteltu ”rationaalisuuden paluu” on ennemmin vain hetkellistä yksimielisyyttä. Yksimielisyys näkee itsensä rationaalisuutena aivan kuten ”vaihtoehdoton” politiikka näkee itsensä ideologiattomana. Tämä ei tarkoita, että yksimielisyys olisi irrationaalisuutta. Ennemminkin kyse on siitä, että koronakriisin rationaalinen analyysi ja teknokraattinen hallinta tapahtuvat ylirationaalisessa kehyksessä, jota on vaikea tunnistaa ja havaita, kun olemme itse tuon kehyksen sisällä.
Kun tämä ylirationaalinen kehys jossain vaiheessa murtuu tai muuttuu, moni nyt ehdottoman rationaalisena näyttäytynyt toimenpide saattaa näyttää irrationaaliselta tai vähintäänkin kiistanalaiselta ja väärältä. Silloin tullaan sanomaan, että päätöksiä tehtiin ”senhetkisen tiedon varassa”, vaikka kyse ei olisikaan ollut tiedon kehnoudesta vaan siitä, millaisessa kehyksessä tuo tieto merkityksellistyi.
Myyttinen rutto
Poikkeustila on symbolisen järjestyksen horjumista, kokemus koko yhteiskuntaan ja kulttuuriin kohdistuvasta uhasta. Kiinnostavaa kyllä, tämä ajatus ja sen yhdistyminen kulkutaudin ideaan on äärimmäisen vanhaa perua.
Valikoimaan Kellariloukon psykologia sisältyvässä esseessään ”Rutto kirjallisuudessa ja myyteissä” René Girard kirjoittaa, miten ruton tai laajemminkin kulkutaudin käsitteeseen yhdistyi jo antiikissa kaksi aivan erilaista yhteisön olemassaolon ehtoja koettelevaa patologiaa – ja vain ensimmäinen näistä on modernissa mielessä lääketieteellinen. Toinen on sosiaalinen ja myyttinen.
”Ruton ja sosiaalisen epäjärjestyksen väliltä löytyy molemminpuolista vastaavuutta, mutta tämä ei vielä täysin selitä sekaannusta, joka vallitsee näiden kahden välillä sekä lukemattomissa myyteissä että monissa kaunokirjallisissa rutoissa, aina muinaisajoista nykykulttuuriin asti. Kreikkalainen myyttinen rutto ei pelkästään tapa ihmisiä vaan saa aikaan kaikkien kulttuuristen ja luontaisten toimintojen täyden keskeytymisen. Se saa naiset ja karjan hedelmättömiksi ja estää viljojen kasvun pelloilla. Monilla puolilla maailmaa ne sanat, jotka me käännämme ”rutoksi”, voidaan nähdä yleisnimityksinä lukemattomille vaivoille, jotka vaikuttavat yhteisöön kokonaisuutena ja uhkaavat tai näyttävät uhkaavan koko yhteisöelämän olemassaoloa. Lukuisista merkeistä voidaan päätellä, että ihmisten välisten suhteiden jännitteet ja häiriöt ovat usein pääroolissa.”
Rutto tarkoittaa siis paitsi kulkutautia myös uhkaa, joka kohdistuu koko sosiaalisesti ylläpidettyyn symboliseen järjestykseen. Eikä tämä ”myyttisen ruton” merkityskenttä ole mihinkään kadonnut. Päinvastoin, sitä muistuttavia tautikuvauksia voi tänä päivänä kohdata paitsi Girardin analysoimassa kaunokirjallisuudessa myös laajalti populaarikulttuurissa aina videopeleistä televisiosarjoihin.
Otetaan vaikkapa Francis Lawrencen ohjaama ja Richard Mathesonin romaaniin perustuva elokuva I Am Legend vuodelta 2007. Siinä tuhoisa virus on tappanut valtaosan ihmisistä ja muuttanut suurimman osan henkiinjääneistä väkivaltaisiksi mutanteiksi. On helppo nähdä, että tällaisella viruksella on erittäin vähän tekemistä minkäänlaisten todellisten tautien kanssa. Se on sosiaalisen romahduksen metafora siinä missä The Walking Deadin zombitauti tai Game of Thronesin harmaasuomu.
Ruton ja sosiaalisen romahduksen yhteys näkyy siinäkin, miten moni kolumnisti ja ajattelija ilmoitti heti koronakriisin alussa varmana tietona, että pandemia on historiallinen taitekohta, apokalyptinen hetki, jonka jälkeen maailmanjärjestys tulee olemaan pysyvästi uusi. Suuri epäselvyys vallitsee vain siitä, mitä tulee kriisin jälkeen. Edessä on dystopiaa tai utopiaa, paluu kauemmas menneisyyteen tai loikka huomiseen.
Terveydenhuollon samastaminen symboliseen järjestykseen
Koronakriisin ytimessä on jatkuvasti ollut paitsi kuolema myös kysymys terveydenhuoltojärjestelmän ylikuormittumisesta ja romahtamisesta. On kenties niin, että juuri tuo romahdus edustaa meille symbolisesti – metonymian logiikalla – kulttuurisen järjestyksen romahdusta. Lääketieteen edistys ei ole ollut vain lääketieteen edistystä vaan sen ohessa syntyneiden sosiaalisten tekniikoiden tunkeutumista vallan ytimeen. Kansanterveys on nyt aivan eri tavalla keskeinen hallinnan kohde ja hallinnon alue kuin koskaan aiemmin.
Siellä missä kunnollista organisoitua terveydenhuoltoa ei vieläkään ole – esimerkiksi Kongon koillisosien maaseudulla, jossa lähisukulaiseni vielä hiljattain työskenteli – saattaa korona tänäkin päivänä hukkua infektiokuolleisuuden taustahälyyn, jäädä paikallisella tasolla vähälle huomiolle tai jopa kokonaan huomaamatta. Siis aivan kuten olisi voinut käydä Aleksis Kiven ajan Suomessakin.
Koronakriisi näyttää, että ainakin demokraattisissa länsimaissa suostumme kriisiyttämään mieluummin talousjärjestelmän kuin terveydenhuoltojärjestelmän. Terveys on siirtynyt luonnonvoimien ja sallimuksen alaisuudesta kulttuurisen kontrollin alle, muuttunut kansanterveydeksi, mutta samalla taloudesta puhutaan edelleen kuin kontrollimme ulkopuolisesta luonnonvoimasta. Valta, hallinta ja symbolinen järjestys samastuvat sittenkin enemmän terveydenhuoltoon kuin talouteen.
Vihollinen yhdistää
Symbolisen järjestyksen horjuminen ei näy vain hypokondrikkojen oireiluna, vessapaperin hamstraamisena, salaliittoteorioina ja asemyynnin kasvuna. Se näkyy myös siinä, miten tavallisesti luonnontieteen neutraalilla tai pseudoneutraalilla kielellä käyty asiantuntijakeskustelu on täyttynyt värikkäistä metaforista ja vertauksista. WHO:n johtaja on nimennyt koronaviruksen ”ihmisyyden viholliseksi”, ja kotimaisessa mediassa paljon näkyvä Helsingin yliopiston zoonoosivirologian professori Olli Vapalahti on verrannut virusta natseihin. Uusi, vakava virustauti on merkityksellistynyt paitsi rutoksi myös sodaksi ulkoista vihollista vastaan.
Nämä merkitykset ovat kytköksissä toisiinsa. Yhteiskunnat ovat aina reagoineet symbolista järjestystä horjuttaviin kriiseihin etsimällä ulkoisia vihollisia, joita vastaan yhdistyä. Mustan surman aikaan juutalaisia syytettiin kaivojen myrkyttämisestä ja tapettiin joukoittain. Koronarutossa erityistä ja kenties historiallisesti uutta on se, miten surkeaa ja läpinäkyvää syntipukkien hakeminen on ollut. Donald Trumpin yritykset tehdä koronaviruksesta ”kiinalaista virusta” tai syyttää WHO:ta eivät ole vakuuttaneet, eikä hän ole onnistunut kanavoimaan kriisitilannetta yhtenäisyydeksi läheskään yhtä tehokkaasti kuin moni muu johtaja.
Nyt todella yhdistävänä ulkoisena vihollisena on ennemmin itse virus, joka uhkaavana piikkipallona häälyy kaikkialla uutisten ja analyysien yllä. Taudinaiheuttaja on visualisoitu ja antropomorfisoitu tavalla, jolle ei löydy vastinetta espanjantaudin tai sitä edeltävien epidemioiden ajoilta. Suurimman suosionnousun ovat kokeneet johtajat, jotka ovat ymmärtäneet tämän.
Esimerkiksi käy liki globaaliksi ilmiöksi kohonnut New Yorkin osavaltion kuvernööri Andrew Cuomo, joka on tiedotustilaisuuksissaan liikkunut kahden täysin erilaisen retorisen rekisterin välillä: yhtäältä hän on esitellyt lukuja ja graafeja sekä perustellut toimenpiteitä epidemiologisilla malleilla, toisaalta hän on kuvaillut virusta ”häijyksi pedoksi”, joka ”hyökkää heikkojen kimppuun”. Rationaalinen analyysi ja teknokraattiset toimenpiteet kietoutuvat ylirationaaliseen, myyttiseen diskurssiin, jossa täysin mekaaniseen ja vailla tietoisuutta toimivaan virukseen projisoituu antropomorfis-demoninen paha tahto.
Vielä alkuvuodesta maamme henkistä tilaa luonnehtivat kulttuurisodat ja identiteettipoliittiset kamppailut, mutta koronan iskettyä kaikki ristiriidat katosivat kuin savuna ilmaan. Lehdet täyttyivät vertauksista talvisodan henkeen, kolumnisti toisensa perään julisti kriisin todistaneen ihmisten olevan sittenkin hyviä ja ristiriitojen pelkkää pintaa. Ikään kuin virusvihollinen, ”tämä pirulainen”, olisi ainakin hetkeksi parantanut meitä aiemmin riivanneen henkisen ruton, syvenevän vastakkainasettelun ja poliittisen polarisaation.
Suomessakin kriisin synnyttämä yhteisöllisyys ja siihen liittyvä johtajien suosion nousu on tulkittu yhdysvaltalaiseen tapaan ”lipun ympärille kerääntymiseksi” (rally ’round the flag). Tällä ilmiöllä on syvä kytkös väkivaltaan, ja onkin vaikea uskoa, että ”lipun ympärille kerääntyminen” olisi yhtä vahvaa, jos SARS-CoV-2 ei olisi merkityksellistynyt ihmiskunnan kimppuun hyökänneenä vihollisena.
Ruton on oltava rutto
Koronaviruksen vihollisluonne avaa uuden tason koronakuolemien erityisyyteen. COVID-19 on muutakin kuin uusi tauti, joka ei kuulu normaalitilassa hyväksyttyihin kuolinsyihin. Juuri siksi, että kuolemat aiheuttaa viholliseksi määrittynyt demoninen virus, koronakuolemia ei nähdä luonnollisina kuolemina vaan eräänlaisena väkivaltana. Viruksen tuottamia keuhkovaurioita on rinnastettu pommien räjähdyksiin, ja yllä mainittu kuvernööri Cuomo on verrannut koronakuolemia syyskuun 11. päivän terroritekoihin. Yhteisö yhdistyy paitsi vihollista vastaan, myös suremaan vihollisen tappamia uhreja. Tätä tunnetta Cuomo osaa erinomaisesti kanavoida – kuten myös presidentti Niinistö.
Koronakuolemien merkitykset ovat osin analogisia terrorismin uhrina kuolemiselle. Kolmen vuoden takaisessa Pietarin metroiskussa kuoli 14 ihmistä, ja se järkytti koko Eurooppaa. Mutta jos metroiskun uhrit olisi tilastoitu liikenteessä kuolleiksi, sitä olisi tuskin edes havaittu – samana vuonna Pietarissa kuoli liikenneonnettomuuksissa 253 ihmistä. Liikennekuolemat ovat hiekkaa normaalisti toimivan järjestelmän rattaissa, niitä emme näe, mutta terrori-iskujen sarja, joka tappaisi yhtä paljon kuin liikenne normaalina vuonna, ajaisi minkä hyvänsä modernin yhteiskunnan poikkeustilaan.
Myyttinen kehys on ollut äärimmäisen tärkeä ihmisten mobilisoimiseksi ja sitouttamiseksi valittuun politiikkaan, ja poikkeustila olisi ilman sitä ollut täysin mahdoton. Koronakriisin kauaskantoisin opetus saattaakin olla, että ratkaistaksemme ilmastonmuutoksen kaltaiset ihmiskunnan kohtalonkysymykset meidän on kiinnitettävä selvästi enemmän huomiota siihen, millaisessa kehyksessä rationaalinen analyysi milloinkin merkityksellistyy.
Toinen opetus on se, että myyttisten joukkovoimien manaaminen ei ole vailla vaaroja. Niitä voi käyttää hyväkseen, kuten Unkarin pääministeri Viktor Orbán on tehnyt, ja niillä voi olla ennakoimattomia vaikutuksia, sillä voimistuessaan myyttinen gravitaatiokenttä kiertää avaruutta ympärilleen.
Sodassa koronaa vastaan kaikille ei ole riittänyt, että kyse on kausi-influenssaa vakavammasta taudista, joka voi tappaa Suomen kokoisessa maassa tuhansia. Koska reaktiomme on niin voimakas, taudinkin pitäisi olla historian suurten tappajien vertainen, vaikka se ei ole. Siksi erilaisista hatuista on sinkoillut ja sinkoilee yhä toinen toistaan synkeämpiä lukuja: korona ei vain ole rutto, vaan sen on oltava rutto. Vaarana on, että irralleen päässyt mytologisen diskurssin luuppi jyrää alleen myös sen rationaalisuuden, jonka tueksi se on yritetty valjastaa. Jotkut ovat kenties sitä mieltä, että se on jo jyrännyt.
Emme vielä tiedä, miten koronakriisi ratkeaa. Kaikki tietysti toivomme teknokraattista ratkaisua lääketieteellisen innovaation kautta, mutta on täysin mahdollista, että kriisi saattaa kuihtua ratkeamattakin, merkityskehyksen muuttumisen kautta, mikäli se jatkuu tarpeeksi kauan. Toisin sanoen virus saattaa lakata olemasta meille kriisi ja siitä tulee normaalia. Tämä ei tarkoita, etteikö ihmisiä edelleen kuolisi tautiin, ja ehkä ajoittain paljonkin, mutta kuolemat eivät enää täyttäisi kaikkia etusivuja kuten nyt.
Ajatus tuntuu ikävältä, mutta on harvoja yksinkertaisia totuuksia, joita historiasta todella voi yleistää: ihminen sopeutuu aina, niin hyvään kuin pahaankin.