Luonto kaiken takana

Saksalaisessa luonnonfilosofiassa tiedon lähteinä toimivat Raamattu, luonto ja ihminen itse. Paracelsus, Jakob Böhme ja muut ajan filosofit ammensivat näistä kolmesta ”kirjasta” löytääkseen tietoa muun muassa maailman synnystä, kasvien hyötykäytöstä ja oikeanlaisesta elämäntavasta. Kaiken olemassaolevan alustana toimii äidillinen prinsiippi eli matriisi.

Essee on julkaistu ensi kerran Särön numerossa Henki ja hurmos (nro 38–39).

*

Jakob Böhme (1575–1624).

[dropcap]S[/dropcap]uomea pidetään yleisesti maailman luterilaisimpana maana. Suomessa on myös paljon luontoa. Miten nämä kaksi puolta yhdistyvät toisiinsa? Laajemmassa historiallisessa kontekstissa suomalaisten tai suomalaisuuden on nähty vahvasti kiinnittyneen luontoon. Kristinuskon myötä luontosuhdetta on kuitenkin laajalti varjostanut tulkinta, jonka mukaan luonto, erityisesti villi luonto, rinnastuu epäjärjestykseen ja demonisiin vaikutuksiin. Tähän negatiiviseen tulkintaan kytkeytyy kuva suomalaisista heimoina tai kansana, joka elää periferiassa ja sivistyksen ulottumattomissa, pelättyinä taistelijoina, jotka taitavat luonnon salaiset voimat.

Negatiivisen luonnontulkinnan rinnalla on Euroopassa, ja erityisellä tavalla Suomessa, ollut myös vallalla käsitys luonnon viisaudesta ja esikuvallisuudesta. Tämä positiivinen luontosuhde ammensi 1500- ja 1600-luvuilla pitkälti erityisestä luonnonfilosofiasta, jonka voi johtaa Martti Lutherin aikalaiseen, lääketieteen uudistajaan Paracelsukseen (1493–1541). Tämän luonnonfilosofian jatkumon voi löytää esimerkiksi pastori ja hartauskirjailija Johann Arndtilta (1555–1621) sekä suutari ja käsityöläisfilosofi Jakob Böhmeltä (1575–1624). Keskityn tässä kuvaamaan muutamia piirteitä tästä ajattelutavasta – positiivisen ja negatiivisen luontosuhteen jännitteestä – kahden metaforan, luonnon kirjan (liber naturae) ja matriisin (matrix) avulla.

Yllä mainituista kolmesta ajattelijasta erityisesti Böhmen vaikutus on ollut mittava suomalaisessa kulttuurissa – tai vastakulttuurissa – etupäässä varhaisessa pietismissä (luterilaisuuden sisällä syntyneessä hartausperinteessä) sekä kristillisen teosofian (jumalviisaus: filosofinen aatesuuntaus) sävyttämässä käytännöllisessä uskonnollisuudessa. Niin mittava, että vuonna 1857 kirkkohistorioitsija Matthias Akiander, joka ensimmäisenä kartoitti suomalaisen pietismin historiaa, kirjoitti, että kaikista virtauksista tai lahkoista mikään muu ei ole ollut niin vaikutusvaltainen kuin ”Böhmen koulu”. Erityisen vaikutusvaltaista se oli Pohjanmaalla, jossa Erikssonin veljekset, Pohjanmaan mystikot ja monet muut lukivat ja käänsivät Böhmen tekstejä sekä seurasivat niiden opetuksia.

Minkälaista oli Jakob Böhmen teosofia, joka ilmeisen vahvasti vetosi 1600- ja 1700-luvun uskonnollisiin ja filosofisiin mieliin sekä erityisellä tavalla myös suomalaisiin oppineisiin ja käsityöläisiin? Eli minkälainen oli se Erikssonin veljesten seuraama ”sisäinen valo” ja sydämen liikutus, jossa niin kuin ”tuli ja vesi […] leimuaisi ja vastatusten virtaisi”, kuten isokyröläisen, Böhmen ajatuksia seuranneen Jaakko Wallenbergin (1756–1798) maailmaa aikoinaan kuvattiin Åbo Tidningar -lehdessä?

Luonnon ja ihmisen kirjankaltaisuus

Varhaisen modernismin yksi hallitsevista metaforista oli ”luonnon kirja” (liber naturae, das Buch der Natur). Tästä metaforasta käsin teosofian voi asettaa kehyksiin, jonka sisältä maailman tulkitsemisen lähtökohdat laajalti ymmärrettiin 1500- ja 1600-luvuilla. Luonnon kirjan käsite palautuu varhaisiin kirkkoisiin, esimerkiksi Augustinukseen (354–430), jonka mukaan luontoa voi Raamatun ohella pitää yhtä lailla Jumalan legitiiminä ilmestyksenä ihmisille. Kuten Raamattua myös luontoa tutkimalla ja ymmärtämällä ihmiselle välittyy erinäisiä totuuksia ja salaisuuksia. Tosin luonto ei ole tiedonlähteenä yhtä tärkeä kuin Pyhä Kirja, joka on saneltu suoraan ihmisille, ja joka antaa välttämättömät tiedot ihmisen pelastumiselle.

Pelastumisesta luonto puolestaan vaikenee. Kaikkein suurimmista salaisuuksista elementit – maa, vesi, ilma ja tuli – sekä tähtitaivas pysyvät mykkinä, koska Jumalan teot esiintyvät luomakunnassa verhottuina. On kuitenkin olemassa ratkaisu siihen, miten saada elementit ja luontokappaleet ”puhumaan” tai kommunikoimaan salaisuuksiaan suoraan ihmiselle. Tämän mahdollistaa kolmas kirja, joka on ihmisen oma, henkilökohtainen kirja. Ihmisen kirja on samalla kaikkein haastavin lukea. Tämän tehtävän Jakob Böhme otti itselleen, määrätietoisemmin ja seikkaperäisemmin kuin ehkä kukaan aikaisemmin. Böhmelle ihminen onkin erityisen ”valaistu” osa luontoa, kun taas muista luontokappaleista emme voi tietää juuri mitään.

Tietämisen edellytyksenä on näin kolme lähdettä tai ”kirjaa”: Raamattu, luonto ja ihminen. Vaikka Raamattu näistä eittämättä on kirja, niin näkemyksen, jonka mukaan myös luonto ja ihminen ovat kirjoja, ja siis ”luettavissa” kirjan tavoin, voi nähdä perustuvan siihen, miten maailma aikojen alussa on luotu. Raamatun kuvauksen mukaan luomistapahtuma on itsessään verbaalinen, sanoihin ja kieleen kytkeytynyt tapahtuma: luomisteko perustuu Sanaan. Näin kieli ikään kuin muodostaa ytimen kaikelle – sana vaikuttaa todellisuuteen ja jopa luo todellisuutta. Kristinuskon jumala onkin ensi sijassa verbaalinen ja kirjoittava jumala, vastakohtana antiikin jumalille, jotka ovat lukutaidottomia, joskin paljon puhuvia ja tekeviä. Nämä molemmat luomis-jumalat ovat läsnä sekä Paracelsuksella että Böhmellä.

Positiivisessa luontosuhteessa luonto ”kaipaa” ihmisen kohtaamista, koska luonto pyrkii itsekin vapautumaan langenneisuuden ja lumouksen tilasta, mihin se on joutunut ihmisen mukana, aikojen alussa: ”Sillä luomakunnan harras ikävöitseminen odottaa Jumalan lasten ilmestymistä” (Room. 8:19, vuoden 1938 käännös).

Luonnossa näkyviä tai aistittavia merkkejä, joilla luonto viestittää ihmisille, Paracelsus kutsuu signatuureiksi, ja niiden tulkitseminen tapahtuu signatuuriopin mukaisesti. Ulkona luonnossa tulkitseminen tapahtuu tehostetuin aistein, verikoiran tavoin haistelemisena, ilveksen tavoin näkemisenä. Tiedon etsimisen Paracelsus kuvasi vaeltamisena ja astumisena luonnon kirjan lehdille: jos kirjainten avulla oppii lukemaan kirjoista, niin luonnon oppii tuntemaan vaeltamalla luonnon kirjassa maasta toiseen – yksi maa muodostaa yhden sivun. Ymmärtäminen on mahdollista luonnon valolla, joka säteilee olioista ja ihmisestä itsestään.

Luonnon kirjassa luontokappaleet, kasvit ja eläimet, ovat ”eläviä kirjaimia”, kuten Johann Arndt kirjoittaa teoksessaan Neljä Kirjaa totisesta Kristillisyydestä. Luonnon kirjan kieli on elävää ja kemiallista, orgaanista ja itsesäätelevää. Sen lukeminen on siten myös haastavampaa kuin kirjoitetun tekstin lukeminen, koska elävät kirjaimet liikkuvat, yhdistyvät toisiinsa ja vaihtavat paikkoja luonnon kirjan syntaksissa. Luterilainen luonnonhartaus yhdistyy Arndtilla Paracelsuksen lääketieteelliseen filosofiaan ja signatuurioppiin: luonto on elollisuuden prinsiippi, ravitsija ja suuri apteekki, jota on syytä tutkia ja hyödyntää, koska signatuuriopin avulla löydämme kasvien hyödylliset ja parantavat ominaisuudet.

Ymmärtääkseen luontoa ihmisen on muututtava luonnon kaltaiseksi. Koska luonto on viisas ja harmoninen, se edellyttää näitä ominaisuuksia myös ihmiseltä avautuakseen hänelle. Signatuurien etsiminen on kuuntelemista (ablauschen), eli eläytymistä kohteisiinsa. Signatuurien tulkitseminen vaatii ”kokonaista” ihmistä. Juuri tämä avaa luontokappaleiden sisällön tai tiedon (scientian) tutkijalle.

Siinä missä Paracelsus kuunteli ja ”koputti” ulkoiseen luontoon etsien rohtoja ja toteuttaakseen lääkärin kutsumustaan, Böhme vetäytyi lukemaan sisäistä kirjaansa. Böhmen teosofiaa voi luonnehtia sisäisyyden kuuntelemisena, mistä seuraa myös olioiden, ulkoisten luontokappaleiden kuunteleminen ja ymmärtäminen. Hän kirjoittaa, ettei kerää tietojaan yhdistämällä kirjaimia moninaisista kirjoista; hänellä on oma henkilökohtainen kirjain sisällään, ”koska niin taivas ja maa kaikkinensa kuin myös Jumala itse on löydettävissä ihmisen sisältä. Eikö hänen ole sallittu näin lukea siitä kirjasta, joka hän itse on?”

Böhme kuvailee sekä Jumalan että ihmisen todellistumista alkemiallisin termein, joista ”tinktuuri” ja muut sen ajan maailmankuvaan kuuluvat käsitteet ovat tulleet osaksi myös suomalaista mystikkoperinnettä. Paracelsuksen luonnonfilosofian mukaan neljän elementin – maan, veden, ilman ja tulen – ohella maailmassa vaikuttaa kolme prinsiippiä, Sulphur (rikki), Mercurius (elohopea) ja Sal (suola). Ne puolestaan edustavat luonnon kolmea prosessia – palamista, liukenemista ja kiteytymistä – jotka Böhme löysi ja tunnisti myös ihmisen sisältä. Prosessien avulla hän kuvasi niin Jumalan, luonnon kuin ihmisen olemuksen kehkeytymistä.

Myös Böhme näkee luonnossa eläviä kirjaimia, mutta ne yhdistyvät erityisemmällä tavalla Jumalan itse-evoluutioon, teogoniaan, jossa kaikki rakentuu, muuntuu ja kehittyy. Kieli on kiinni luonnossa ja myös Jumalassa, koska ne ovat pohjimmiltaan samaa kudosta tai kokonaisuutta, joka koostuu kirjaimista, sanoista, numeroista, kuvioista, viivoista ja merkeistä. Kirjaimet ”uiskentelevat” erillisinä, mutta myös yhdistyen tavuihin ja sanoihin, saaden yhä uusia merkityksiä. Luonnon perusta on näin kieleen sidottu, kuten se on sidottu myös ”synnyttämisen” periaatteelle.

Maailma matriisina

Tunteaksemme Jumalan meidän on Lutherin mukaan aloitettava siitä, mistä Jumalan poika, Kristus, itse oli saanut alkunsa, eli äidin kohdusta (in utero matris). Lutherin aikakaudella luontoa kuvattiin usein viisaana naisena, kohtuna (utero) tai äitinä (matrix). Näistä erityisesti matriisin käsite sai Paracelsuksella ja Böhmellä laajempia kosmisia ulottuvuuksia.

Paracelsus kuvaa luonnon neljää elementtiä matriiseina, alustoina kaikille elollisille toimijoille ja voimille. Matriisit ovat itsessään passiivisia, kuten kohtu siittiöille tai pelto istutetuille siemenille. Eläinten, kasvien ja mineraalien olemassaolo mahdollistuu, koska nämä tasot toimivat yhdessä muodostaen eräänlaisen yleisemmän katalyyttisen tason, neutraalin kasvualustan, joka ei itsessään ole hyvä tai paha. Tästä syystä luonnon antimet myös ravitsevat ja parantavat sairauksia riippumatta siitä, onko ihminen hyvä vai paha, luterilainen, katolilainen vai muslimi.

Tämän luonnonhartauden voi nähdä jännitteisessä suhteessa kirkollisen hartaudenharjoittamisen kanssa sikäli, että luonto itse nähdään kirkkona, jossa oleskelu, tutkiminen ja kuunteleminen ovat eräänlaista jumalanpalvelusta. Luonnon kirkossa vallitsee myös aito yhdenvertaisuus, koska se on kaikille avoin.

Böhmen kuvauksissa matriisi on kaikki, mikä ympäröi ihmistä; matriisista ihminen löytää itsensä, ja siitä myös hänen olemassaolonsa muodostuu. Matriisi on elollisuus itse, tai pikemminkin elollisuuden periaate, joka dialektisessa vuorokäymisessä on syntynyt alkumaterian ”säikähdysten”, ”supistusten” ja ”laajentumisten” seurauksena. Samalla matriisi on synnyttäjä, huolta kantava ja äidillinen prinsiippi. Alkujaan se oli vain laimea, mykkä henki (vesi-henki), joka täyttyi sen sisään puhaltavasta voimakkaasta tahdosta tai alkunälästä. Irtaannuttuaan perustastaan erilliseksi se kantoi itsessään neljää elementtiä, joista rakentuu näkyvä, elementeistä ja tähtitaivaasta koostuva maailma.

Matriisi mahdollistuu siksi, että sen neljällä elementillä on yhteinen alkuperä. Tuossa alkuperässä elementit vaikuttavat toinen toisiaan tukien tai kvalifikoiden (qualificiren), kunnes kaikki lopulta palaa takaisin eetteriin. Näin matriisilla – luodulla maailmalla – tulee olemaan loppu: Jumala synnytti matriisin, materiaalisen maailman, jotta hän sen kautta tulisi ilmestyneeksi.

Böhmen kuvaama luomisprosessi on teogonia, jossa tahto tai Henki synnyttää itseään tasolta toiselle. Tässä Jumalan syntyprosessissa edellinen taso jää aina taustalle, syvempiin kerrostumiin, muodostaen samalla näkymättömän ja (luontokappaleille) tiedostamattoman perustan uudelle tasolle. Nämä tasot kehkeytyvät seitsemän lähde-voiman ja niiden mukana syntyneiden laatujen kautta, alkaen tulesta ja päätyen ihmiseen. Jumala on tässä alkukipinä, tahto ja luonnonvoima, joka luomansa ihmisen (ja enkeleiden) välityksellä saavuttaa reflektoivan ymmärryksen itsestään. Tämä tapahtuu elollisuuden sisällä, matriisissa, ulkoisesti sulkeutuneessa mutta samalla peilinomaisessa tilassa – jossa kuitenkin on myös aukko, eli ihminen itse. Näin Jumala kohtaa matriisissa itsensä peilinomaisesti. Tuosta pääteasemasta, hänen omasta kuvastaan, löytyy myös tie takaisin; hänen kuvansa on aivan erityinen luonnon keskus tai centrum naturae.

Alussa mainituista, Böhmen ajatuksia seuranneista ja Pohjanmaalla vaikuttaneista Erikssonin veljeksistä on kirjoitettu muun muassa, että he pysyivät läpi elämänsä ”omaksumallaan kannalla”, vaikka useasti pietismin edustajat muuttivatkin mielipiteitään. Tämän voi nähdä Böhmen kannattajien yleisenä piirteenä: kyse ei ollut tulkinnoista tai opinkappaleista, vaan yksilön oikeudesta ja vapaudesta ymmärtää maailma omin ehdoin, oman järjen, tahdon ja mielikuvituksen avulla.

Entä miksi Böhmen teosofia löysi erityisen kaikupohjan juuri suomalaisten talonpoikien keskuudesta? Siihen on varmasti useita syitä. Böhmen teosofia tarjosi ensinnäkin sisäisen kiinnekohdan tai ”salatun elämän” aikana, jota sävyttivät uskonnolliset oppiriidat ja suvaitsemattomuus. Toisena syynä voisi pitää suomalaisten luontokäsitykseen vanhastaan assosioituvaa kuvaa maaemosta, äidillisestä prinsiipistä, jossa elollisuus yhdistyy synnyttämisen, kasvun ja hedelmällisyyden periaatteille.


Kirjoittaja on turkulainen uskontotieteilijä.