Tiedotusvälineet ovat täynnä koronaa. Ihmiset alkavat uupua kuulemaansa. Juttujen määrään nähden on erikoista, että kaikkialla kerrotaan yhtä ja samaa tarinaa. Tai korkeintaan saman tarinan muutamaa varianttia: virusinfektion leviäminen on estettävä kaikin mahdollisin keinoin. Soraääniä ei juuri kuulu.
Kirjoittajana minäkin olen tyytynyt seuraamaan koronaviruskeskustelua sivusta. Mikrobiologisen alan asiantuntijana minulla olisi ollut paljonkin sanottavaa. Tilanne on ollut, ja yhä edelleen on, vakava. On siis pitänyt tarkkaan miettiä, mitä on viisasta sanoa vai onko suuta syytä avata lainkaan. Nyt on vaiteliaisuuteni kynnys ylittynyt. Tulkoon siis teksti. Ja pysyköön se biologiassa.
Ylimielisestä eläimestä
Ihminen on eläin. Piste. Jokaisella eläimellä on luonnon kiertokulussa vihollisensa. Ihmisen ainoa vihollinen, sen itsensä lisäksi, on kuitenkin hyvin pieni. Se voi olla bakteeri, alkueläin, parasiitti tai jopa pienin näistä kaikista eli virus, joka ei ole edes solu eikä näin ollen kykene elämään ilman isäntää.
Ihmisestä on kuitenkin viimeisten vuosisatojen aikana kasvanut hyvin ylimielinen eläin, joka on kuvitellut kukistaneensa ainoan vihollisensa. Antibiootit kehitettiin tappamaan bakteereja ja rokotukset suojaamaan viruksilta. Heikoista kanssaihmisistä on opittu pitämään huolta ja ihmisen eliniän odote on kavunnut korkeuksiin. Miljardeja on sijoitettu bioteknologian kenttään, jotta ihminen voisi elää koko ajan terveempänä ja yhä pidempään.
Tilanne, jota koko maapallo yhdessä tällä hetkellä elää, on pelästyttänyt ihmiseläimen joukkohysteerisyyteen saakka. Eikö vihollisemme olekaan kuollut? Emmekö me olekaan se uskomamme ylivertainen rotu muihin organismeihin verrattuna?
Tuomas Nevanlinna filosofoi Ylen Kulttuuricocktailissa maaliskuun lopulla onnettomuuden ja katastrofin käsitteistä. Hän sanoi kausi-influenssan yhteisesti hyväksytyn ”onnettomuudeksi”, jonka annetaan vuosittain kohdata ja tappaa ihmisiä, kun taas korona on määritelty globaaliksi ”katastrofiksi”, jonka vaatimat toimet ovat eri yhteiskuntien toimesta nostettu aivan uskomattomille tasoille. Minä väitän, että tässäkin erilaisessa määrittelyssä on taustalla ihmiseläimen ylimielisyys. Koska influenssaan on tarjolla rokote ja lääkekin löytyy apteekin hyllyltä, voi ihminen uskoa hallitsevansa tilannetta. Koronan suhteen olemme sen sijaan voimattomia. Tuntematon vihollinen on luonnossa se kaikkein vaarallisin jokaiselle eläimelle, niin myös ihmiselle.
Tiedonvälityksestä
Koronassa meitä pelottaa sekä viruksen tuntematon biologia että sen hallitsematon leviäväisyys. Jälkimmäisestä puhutaan mediassa paljon, ensimmäisestä ei juuri mitään. Globaalilla tiedonvälityksellä onkin koronan aikaansaamassa hysteriassa merkittävä rooli. Kun espanjantauti, yksi influenssan varsin epämiellyttävä muoto, tappoi kymmeniä miljoonia ihmisiä vuosina 1918–1919, maailma oli sodassa, eikä tietoa maiden välillä vaihdettu. Ja kun tieto lähti lopulta kulkemaan, se liikkui hitaasti. Nykyään tieto matkustaa niin nopeasti, ettei sen oikeellisuutta aina edes kyetä tarkistamaan.
Kaiken lisäksi media on itsekin nykypäivänä kriisissä. Se on yhtenä kasvavien tulostavoitteiden, digitalisaation ja globaalien jättien uhreista oppinut etsimään kiinnostavuutta draamallistamalla kaiken, mikä liikkuu. Nyt sen lapaan on osunut varsinainen jättipotti. Ei siis mikään ihme, että tiedon syvyys jää auttamatta draaman jalkoihin.
Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että kokonaan ei media ole jättänyt asiantuntijoita kuulematta. Lääketiede on saanut paljon ansaitsemaansa ruutuaikaa. Myös ison rahareiän haistaneelle lääketeollisuudelle on annettu palstatilaa – kaupallisen yhteyden takia ehkä jopa kyseenalaisen mittavasti, mutta toisaalta tarinat kehitteillä olevista rokotteista ja lääkkeistä ovat tuoneet pelokkaille ihmisille reippaasti lohtua.
Perusbiologia on kuitenkin näistä keskusteluista lähes kokonaan unohdettu.
Pienet vihollisemme ovat keskenään kovin erilaisia sen suhteen, mitä kautta ne löytävät tiensä ihmisen sisään, mihin ne siellä asettuvat ja minkälaisen taudin ne kykenevät aikaansaamaan. Hengitystieinfektioita aiheuttavat virukset lentävät ilmassa roiskeina, ja ihmisellä on valmiina useita reikiä, joilla ottaa virus vastaan. Virus jää kuitenkin hengitysputkistoon, josta ihminen yskii ja räkii sitä tehokkaasti pois. Tämä kaikki on meille varsin tuttua. Miksi me nyt sitten pelkäämme sitä näin raivokkaasti? Miksi me emme pelkää pieniä haavoja kynsinauhoissamme, kun teemme puutarhatöitä mikrobirikkaassa mullassa? Tai vuotavia ikeniä suussa, jossa asuu tuhansia erilaisia bakteereja? Näistä pienistä haavoista verenkiertoomme kulkeutuvat bakteerit ja sienet tappavat ihmisiä huomattavasti tehokkaammin kuin yksikään hengitystieinfektio.
Vastaus on yksinkertainen ja asuu pääosin mediassa. Tämä yksi pieni virus on irrotettu muusta mikrobiologisesta kontekstista omaksi tarinakseen, jota toistamalla on korostettu pahinta mahdollista skenaariota.
Myönnän, että koronavirus on muiden hengitystieinfektioita aiheuttavien virusten joukossa sieltä aggressiivisemmasta päästä. Se kykenee tarttumaan keuhkoputkistomme soluihin vaikeuttaen hengitystä ja aiheuttaen keuhkokuumeen. Media haastatteleekin mielellään teho-osastojen henkilöstöä ja kertoo meille joka ilta tv-uutisissa, kuinka monta ihmistä tänään on maassamme koronavirukseen kuollut. Uutisankkuri ei sen sijaan kerro, kuinka moni kuoli tänään verenmyrkytykseen tai jäi auton alle. Eikä hän kerro, kuinka moni virukseen menehtyneistä on vanhuksia, joilla on ollut elvytyskielto ja siten tahto kuolla. Hän ei myöskään kerro, kuinka moni sai tänään koronaviruksen lievänä tai kokonaan oireettomana. Hän ei yksinkertaisesti pysty, koska kukaan Suomessa ei tiedä tätä lukua.
Saksassa on sen sijaan noussut kriittistä keskustelua, kun Robert Koch -instituutti, Saksan terveysministeriön alaisuudessa toimiva kansallinen tartuntatautien asiantuntijalaitos, ei ole suostunut lukuisista pyynnöistä huolimatta ilmoittamaan maassa testattujen määrää. Tarinan keskittyessä vain kuolleisiin ja tehohoidossa oleviin kuva viruksen vaarallisuudesta vääristyy, ja tauti nähdään todellista tilannetta huomattavasti pahempana. Näin ollen media on saanut aikaan juuri sen mitä halusikin. Draaman.
Katastrofijournalismin jalkoihin on koronatilanteesta jäänyt monia tärkeitä biologisia ilmiöitä, jotka sekä kiinnostaisivat ihmisiä että mahdollisesti jopa auttaisivat heitä.
Jälkitaudeista
Yksi minimalistisen uutisoinnin kohteeksi joutunut seikka on koronavirusinfektioon sairastuneiden potilaiden saamien jälkitautien määrä. Kun virus tartuttaa ihmisen, elimistön puolustusmekanismi on kiireinen virusinfektion torjunnassa, ja tällöin ihminen altistuu herkemmin muiden pöpöjen hyökkäyksille. Kun hyökkääjä on bakteeri, puhutaan bakteeriperäisestä sekundääri-infektiosta. Sairastuneen tilanne pahenee, mutta yleensä bakteeri saadaan lopulta tapettua antibiooteilla.
Mikäli bakteeri on kuitenkin onnistunut kehittämään itselleen mekanismin, jolla se pystyy vastustamaan antibiootteja, tilanne muuttuu huolestuttavaksi. Yhdysvaltojen terveysviraston CDC:n entinen johtaja Julie Gerberding raportoi maaliskuun lopulla, että vaikka vain noin joka kymmenes koronaviruksen saaneista sairastuu bakteeriperäiseen jälkitautiin, yli puolet koronavirusinfektion kuolonuhreista on menehtynyt sellaiseen. Erityisen riskialttiita jälkitautien suhteen ovat olleet maat, joissa antibioottiresistenssi on jo ennestään iso ongelma joko tuotantoeläimiin käytettyjen antibioottien tai reseptittömän antibioottien saannin takia. Tällaisia maita Euroopassa ovat Italia ja Espanja.
Miksi jälkitauteja olisi kannattanut nostaa enemmän esiin myös Suomessa, vaikka tilanteemme ei ole millään tavalla pahimpien maiden kaltainen? Toki meillä ymmärretään antibioottien vaarat, mutta me emme silti juurikaan puhu tuotantoon liittyvistä antibiooteista, esimerkiksi niistä, joita on kaadettu kilokaupalla lähimeriimme lohenviljelyn yhteydessä. Ja vaikka meillä ei ole koskaan pohdittu antibioottien vapauttamista reseptin takaa, ei meillä käyty minkäänlaista kansalaiskeskustelua, kun hiivalääke flukanatsoli tehtiin reseptivapaaksi joitakin vuosia sitten. Bakteerien lisäksi kun sienetkin, yhtenä niistä hiiva, voivat aiheuttaa ihmisessä vakavia jälkitauteja. Kausi-influenssien kohdalla tällaiset sieniperäiset sekundääri-infektiot ovat huomattavasti yleistyneet. Nyt, kun olemme vapauttaneet näiden jälkitautien hoitoon tarkoitetun lääkeaineen reseptittömille markkinoille, edistämme päätöksellämme voimakkaasti lääkeresistenttien sienten evoluutiota ja vaikeutamme näin tulevaisuuden ihmisten hoitoa ilkeiden sieniperäisten infektioiden kourissa.
Miksei näistä jälkitaudeista sitten puhuta? Molekyylitasolle kaivautuvaa biologiaa ei ole helppo ymmärtää, eikä siitä ole helppo kirjoittaa. Kun Suomessa tiedejournalismi on viime vuosina ajettu aivan minimiin, biologinen tarinankerronta on jäänyt tavallisen toimittajan pöydälle. Tässä tilanteessa on huomattavasti helpompi olla hiljaa kuin yrittää raportoida asioista, joissa osaaminen on lähellä nollaa.
Puolustautumisesta
Hyvin vähän on puhuttu ihmisen omasta puolustautumisesta virusta vastaan. Jotta koronavirus voi aiheuttaa ihmisessä taudin, täytyy kaksi olettamusta täyttyä: Ensin virusta pitää olla lähettyvillä ja sitten sen pitää kyetä tarttumaan ihmisen hengitystiehyeiden soluihin. Tällä hetkellä yhteiskuntamme aktivoimat toimet kohdistuvat kaikki kohtaan yksi. Kun ihmisten kohtaamiset minimoidaan, virusten saavutettavuus vähenee. Ykköskohdan korostaminen on ymmärrettävää, koska kohtaan kaksi ei löydy kohdennettua lääkettä, joka estäisi viruspartikkelin tarttumisen. Kovaa vauhtia sekä tutkimusryhmät että lääkejätit maailman eri kolkilla sellaista etsivät. Kehityspolku kliinisine kokeineen ei kuitenkaan ole lyhyt.
Toisin kuin koulussa opetetaan, viruksiin löytyy lääkkeitä. Nämä eivät tuhoa virusta, kuten antibiootti tuhoaa bakteerin, mutta estävät virusta tarttumasta isäntäsoluun. Tunnetuin näistä lääkkeistä on influenssaviruksen tarttumiseen vaikuttava Tamiflu. Mikään muu kuin bisnesmalli ei käytännössä estä viruslääkkeiden kehitystä. Kyseessä on klassinen muna–kana-ilmiö. Niin kauan kuin viruksen diagnostiikkaa ei ole kehitetty eikä pystytä nopeasti sanomaan tarkasti, mikä virus potilaalla on, ei ole mitään järkeä laittaa rahaa viruksen tarttumista estävän lääkkeen kehitykseen. Eikä kukaan kehitä nopeaa virusdiagnostiikkaa ennen kuin on olemassa lääke, joka viruksen aiheuttamaan tautiin auttaa.
Miksi keskustelua viruksen tarttumisesta on tärkeää käydä, jollei mitään muuta ole juuri nyt tehtävissä koronaviruksen tarttumisen estämiseksi kuin odottaa? Yksinkertaisesti siksi, että kaikkein tärkein keino minkä tahansa viruksen hyökkäyksen varalta on aina ollut ja tulee aina olemaan ihmisen oma puolustuskyky. Jokaisella ihmisellä on kyky tuhota vieraita tunkeilijoita, mutta teho vaihtelee niin ihmisten välillä kuin samalla ihmisellä eri aikoina. Kun muut sairaudet työllistävät puolustusjärjestelmää, uuden hyökkääjän torjuminen on vaikeampaa. Koronan osalta tämä pätee moniin kroonisiin sairauksiin, joita sairastavat ovat alttiimpia saamaan koronavirusinfektion kuin terveet ihmiset. Toisaalta osa sairauksien hoidoista, muun muassa syöpäsairauksissa, tuhoaa aktiivisesti puolustusmekanismiamme altistaen hoidettavat potilaat minkä tahansa vieraan eliön hyökkäykselle. Ihmisen elinkaaren vaikutus oman elimistön puolustautumiseen näkyy selvimmin vanhenemisessa. Juuri tästä syystä ikäihmiset on nostettu koronakriisin keskiöön.
Puolustusmekanismin omakohtainen vahvistaminen voi olla uskonasia, ja klassinen lääketiede pitääkin monia siihen liittyviä keinoja huuhaana. Epäusko liittyy enimmäkseen siihen, ettei näitä luonnon omia keinoja ole testattu eikä tarvitsekaan testata pitkissä kliinisissä kokeissa. Ihmisen biologiaa ei kuitenkaan pitäisi aliarvioida. Joka päivä valkosolumme tuhoavat kymmeniä kontrolloimattoman kasvun alkuja ja tappavat satoja vieraita eliöitä, jotka yrittävät invaasiota elimistöömme. Yksinkertaisimmillaan puolustusmekanismiamme voi hoitaa levolla, liikunnalla ja hyvin valitulla ravinnolla. Buustatakin sitä voi yrittää monin eri tavoin.
Kaikessa tässä hyvinvoiva mieli on kuitenkin yksi tärkeimmistä tekijöistä. Ihminen kun on psykofyysinen kokonaisuus, oli lääketiede siitä mitä mieltä hyvänsä.
Isossa kuvassa tilanne näyttäytyy hiukan erikoisena. Sen sijaan että ihmiskunnan kehittyessä olisi pidetty huolta ihmisen arvokkaasta puolustusmekanismista, on ylimielinen ihminen onnistunut toimillaan heikentämään sitä. Elinympäristömme ylihygienisointi on vähentänyt meidän jokaisen puolustuskykyä merkittävästi. Nykyihminen maksaa kovaa hintaa sotien jälkeisen hyvinvointiyhteiskunnan toimista, kuten imettävien äitien nännien desinfioinnista, tuttien keittämisestä ja jatkuvasta siivoamisesta. Allergiat ja muut yliherkkyydet ovat oivia esimerkkejä seurauksista.
Koronavirusta vastaan taistellessa meitä opetetaan desinfioimaan. Jälleen on kyseessä toimi, joka estää viruksen leviämistä. Yhtä tärkeää olisi kuitenkin kyetä puolustautumaan virusta vastaan. Näin ollen olisi tarpeen ymmärtää, että pitkässä juoksussa desinfiointiaineella läträäminen heikentää ihmisen kykyä puolustautua vierasta vastaan. Puolustusmekanismimme kun voi sitä paremmin, mitä enemmän sillä on tekemistä. Uusia viruksia tulee koronan jälkeenkin. Monia.
Ihmisen arvosta
Kaikista minimoiduista keskustelunaiheista tärkeimpänä pidän ihmisoikeuksia, kokonaisuutena. Paljon on kyllä puhuttu ihmisen elämän puolustamisesta, jota korostetaan erityisesti lääkärinvalassa. Mutta länsimaisen ihmiskäsityksen pohjalta löytyviin ihmisoikeuksiin kuuluu muutakin kuin terveys ja pitkä elämä. Niihin kuuluvat muun muassa tasa-arvo, vapaus ja ihmisen elämän arvokkuus. Kaikki nämä on kirjattu niin YK:n ihmisoikeuksien julistukseen kuin useiden maiden perustuslakeihinkin.
Yhteiskuntamme päättäjät ovat kertoneet avoimesti koskeneensa koronakriisin vaatimilla päätöksillä ihmisille merkittäviin oikeuksiin. Tiedotusvälineet ovat viestin välittäneet. Mutta missä on ollut rehellinen keskustelu, jonka toisessa vaakakupissa olisi ollut ihmisen terveys ja toisessa arvokas elämä?
Yhteiskuntien taistelu koronaviruksen leviämistä vastaan on toteutettu massiivisin toimin. Ihmisiä on eristetty, rajoja suljettu, tapahtumia lakkautettu, liikkumista rajoitettu, ravintoloita suljettu, koulut siirretty etätoimintaan ja ikäihmisten tapaamiset kielletty. Kaiken tämän merkittävistä taloudellisista vaikutuksista puhukoot muut, jotka hallitsevat sen alan paremmin.
Perusbiologi minussa on kuitenkin kiinnostunut ihmisestä kaiken tämän keskellä. Miten kestää ihmisen mieli, kun raha loppuu? Miltä tuntuu työttömyys, kun yrityksiä yhtenään kaatuu? Miten putoaa kelkasta koululainen, jonka kotoa ei löydy tietoteknistä tukea? Pitää muistaa, että biologiaa on myös se, miltä ihmisestä tuntuu.
Yksinäisyys on jo ennen tätä kriisiä ollut yksi maamme pahimmista ongelmista. Erityisen paha se on ollut vanhusten keskuudessa. Nyt yhteiskunta on toimillaan entisestään pahentanut tilannetta. Ikäihmiset on suljettu neljän seinän sisään. Monien kohdalla yksinäisyyden päällä makaa lisäksi harteille heitetty syyllisyyden viitta, vaikka vanhus ole millään tavalla tämän tilanteen syyllinen vaan pikemminkin uhri. Kokonaisuus voi olla monelle iäkkäälle ihmiselle hyvin vaikea, jollei jopa mahdoton, kestää. Osmo Soininvaara kirjoitti blogissaan 13.4. huolesta, että koteihinsa suljettujen vanhusten kunto romahtaa, mikäli eristystä jatketaan. Lopputulos olisi käytännössä sama kuin viruksen kourissa, lukuunottamatta sitä karua faktaa, että vanhukset eivät tule tässä mallissa täyttämään sairaaloiden teho-osastoja. Samalla äänellä puhuvat monet geriatrian yksiköt.
Kun ihmiseläimen on paha olla, se purkautuu ulos monin eri tavoin. Me näemme tätä päivittäin. Some täyttyy töryllä. Ihmiset syyttelevät toisiaan. Pahat puolet pääsevät esiin kuin ympärikäännetyn takin musta vuori.
Jo hyvin kaukaa länsimaisen ihmisen historiasta löytyy filosofinen oppi, jossa ihmisen mieli ja ruumis ovat erillisiä. Pitkästä aikajänteestä ja ihmiseläimen huimasta kehityksestä huolimatta dualismin oppi elää nykyihmisessä syvällä. Neurotieteet ja biologinen psykologia ovat uskaltaneet kyseenalaistaa tätä maagista kahtiajakoa, mutta yhä edelleen klassinen lääketiede pitää siitä lujaa kiinni.
Minä näen ihmisen psykofyysisenä kokonaisuutena. Henkinen olo vaikuttaa väistämättä fyysiseen terveyteen. Ja päin vastoin. Koronakriisi vaatii meiltä kaikilta tällä hetkellä harvinaisen tiukkaa mielen ja ruumiin yhteispeliä. Erityisen vaikeaksi tilanteen tekee se, että henkinen paha olo tuppaa osumaan lujaa juuri ihmisen puolustusmekanismiin, jonka tässä tilanteessa pitäisi olla huippukunnossa, ettei viheliäinen virus pääsisi tarttumaan.
Entä mitä tästä miljoonien ihmisten mielen ja ruumiin biologisesta taistelusta tulee jäämään tulevaisuudessa muisteltavaksi? Väitän, että terveystilastoihin korona tulee jäämään verrattain maltilliseksi piikiksi, joka vertautuu muihin globaaleihin epidemioihin, muttei tule sieltä merkittävästi erottumaan. Todennäköisesti se tulee näkymään myös ihmisen alati kasvavan eliniän odotteen lievänä hidastumisena. Mutta mikäli yhteiskunnat eivät salli mediassa rehellistä keskustelua ihmisen fysiologian eli tässä tapauksessa virusinfektion aiheuttaman taudin ja ihmisen psykologian eli henkisen jaksamisen välillä, saattavat tulevaisuuden yhteiskunnalliset historiankirjoitukset nousta terveystilastoja huomattavasti suurempiin mittoihin ja kertoa vielä edellistäkin surullisempaa tarinaa.
Kirjoittajasta
Julkaisen tämän kirjoituksen anonyyminä ja valtamedian ulkopuolella. Pääasiallinen syy tähän on yhteiskuntamme tabu, joka on sulkenut myös monen muun kanssani samalla tavoin ajattelevan suun. Jos biologina uskaltaa avata suunsa ja kritisoida joko ihmisten määrää maapallolla tai vanhuksen liian pitkälle venytettyä elinkaarta, saa otsaansa linkolalaisen ihmisvihaajan leiman. Ärtyisimmät kommenttit kuuluvat maamme elintason rakentaneelta sukupolvelta, joka viettää aivan uudenlaista kultaista vanhuutta eikä suostu myöntämään elävänsä biologisella jatkoajalla. Mikäli heille sanoo, että biologiassa on normaalia sairastua ja lopulta kuolla, he raivostuvat. Ja heillä on siihen oikeus. Kuten heidän läheisilläänkin. Ainahan on helpompaa puhua elämän päättymisestä maailman mittakaavassa, mutta kun ongelma henkilökohtaistuu, tilanne satuttaa.
Nimettömyyteni toisena syynä on kuuliaisuus ja demokratian kunnioittaminen. Kuten Markus Leikola kirjoitti Verkko-Särössä 13.4., ovat demokraattisesti johdetut valtiot onnistuneet koronainfektion hallinnassa tilanteeseen nähden hyvin. Onnistumiseen vaikuttaa toki valtion johto ja sen asettamat säännöt, mutta ennen kaikkea siihen vaikuttaa kansa, joka uskoo demokratiaan ja tottelee noita sääntöjä. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole ajaa ihmisiä anarkiaan, joka tuhoaisi yhteisesti valitun linjan. Päin vastoin.
Kriittinen lukija kysyykin, mikä sitten on tekstini tarkoitus. Mitkä ovat sen hyödyt ilmiselviin riskeihin verrattuna? Ensimmäisenä mainitsen journalistisen syyn. Vaikka poikkeustila on syönyt monia oikeuksiamme, sananvapaus on säilynyt. Jokainen toimittaja tietää, ettei hyvää journalistiikkaa synny vain yhdestä tarinasta, jota toitotetaan jokaisesta tuutista. Vastakkaiset mielipiteet synnyttävät keskustelua, jonka pohjalta voidaan etsiä totuutta. Seuraavana syynä tulee biologia. Ihmisen tulisi myöntää olevansa osa luontoa ja osata nöyrtyä sen edessä. Ihmisen kannattaisi lukea soluista, niin omistaan kuin vieraista, ja oppia pitämään mahdollisimman hyvin huolta itsestään niissä rajoissa, jotka luonto on meille antanut. Aina ei apu tule synteettisistä lääkkeistä, vaan ihan meistä itsestämme, erityisesti puolustusjärjestelmästämme. Kolmantena syynä on pakko mainita yliopistodosentin ammattietiikka. Kirjoittamalla tämän tekstin täytän yliopistoille annettua kolmatta tehtävää, joka on yhteiskunnallinen vuorovaikuttaminen.
Lisäys 26.5.2021 klo 18.00: Tutustu myös Koronan kääntöpuoli -artikkelikokoelmaan, joka ilmestyy kesäkuussa 2021. Painettuna kirjana ja e-kirjana julkaistava teos sisältää neljä kriittistä, suhteuttavaa näkökulmaa koronaviruspandemiaan liittyvään yhteiskunnalliseen keskusteluun, uutisointiin, maskien käyttöön sekä sulkutoimenpiteisiin Suomessa ja Saksassa. Kirjassa ei esitetä salaliittoteorioita, vaan tutkimustietoa ja eettistä pohdintaa. Koronatarina huutaa uutta näkökulmaa -tekstin kirjoittaja on mukana teoksessa omalla nimellään. Tilaa kirja edullisesti Särön verkkokaupasta.