On keskiviikkoilta 8.4.2020. Olen ollut lähes neljä viikkoa etätöissä. Teen töitä keittiönpöydän äärellä, koska keittiöstä näkee taivasta, kattoja ja kaksi kirkontornia, ja pöydälle mahtuu lehtiä, kortteja, muistilappuja ja vihkoja. Ympäröin itseni sanoilla ja eri tavoilla olla yhteydessä ihmisiin. Viereisessä huoneessa yhdeksäsluokkalainen opiskelee ja pohtii luokkakavereidensa kanssa, mitä pysyvää voisi hankkia rahoilla, jotka oli kerätty luokkaretkeä varten. Postiluukusta tippuu muistutuslaskuja peruuntuneista teatterilipuista. Maksan osan ja osasta haen rahat takaisin, ja päätän varata kalenterin täyteen kulttuuria, kun se on jälleen mahdollista.
Ensimmäisellä etätyöviikolla perun kymmeniä tapaamisia ja tilaisuuksia. Eniten harmittavat keväällä ilmestyvien kirjojen julkistamistilaisuuksien peruuntumiset. Monen kirjailijan kanssa päätetään juhlia erityisen isosti sitten, kun voi juhlia ilman turvaväliä. Osallistun ensimmäistä kertaa kirjanjulkistamistilaisuuteen Facebook Livessä. Juon teetä, syön suklaakeksejä ja kuuntelen, kun kirjailija lukee kirjaansa. Liikutun niin kuin julkistamistilaisuuksissa aina.
Vellon töiden ja uutisten välillä, ja päivät venyvät niin, etten ehdi ulos ennen kuin on pimeää. Tai ehkä ehtisin, mutta en malta. Tuntuu, että kaikki tapahtuu keittiönpöydän äärellä. Maailma, jota seuraan pieneltä ruudulta. Työnantaja on reilu ja järjestäisi minulle toimistolta suuremman näytön, mutta se pilaisi kauniin keittiön. Estetiikka menee nyt ergonomian edelle. Pidän kuitenkin pieniä taukoja ja yritän saada jumppakuminauhalla hartiat liikkeeseen.
Toisella viikolla alkaa selvitä, miten laajat ja syvät seuraukset tällä kriisillä tulee olemaan. Tekee mieli toimia. Jos ensimmäisellä viikolla velloin töiden ja uutisten välillä, toisella vellon töiden ja yleishyödyllisten asioiden välillä, ja päivistä ovat loppua tunnit. Yleishyödyllisiä asioita ovat muun muassa luottamustehtävät, keskustelut eri aloja edustavien tuttujen kanssa ja huolista koottujen yhteenvetojen välittäminen tutulle kansanedustajalle ja kaupunginvaltuutetulle. Olen myös mukana monissa kirja-alan sisäisissä keskusteluissa siitä, miten eri tahot voisivat lieventää kriisin vaikutusta kirjailijoiden toimeentuloon ja tukea eri tahojen selviytymistä kriisin yli.
Kolmannella viikolla ikävä monia ihmisiä kohtaan yltyy. Alan kirjoittaa postikortteja ja kirjeitä. Lähetän ääniviestejä ja olen Teams-kokoussovelluksessa treffeillä. Katsomme rajan taakse jääneen miehen kanssa samaa elokuvaa. Välillä kuva on rakeinen, mutta se ei haittaa, kun näen tutut kasvot ja voidaan jutella Diane Keatonista ja Jack Nicholsonista. Lähetän ääniviestin ensi keväänä romaanin julkaisevalle esikoiskirjailijalle. Tuntuu, että on enemmän aikaa ja tilaa havaita, minkälainen yhteydenpito on mieluisinta kenellekin.
Tajuan joka hetki, miten helppoa minulla on verrattuna suurimpaan osaan maailman ihmisistä. Teinin kanssa otamme yhteen harvoin, tapaan vanhempiani päivittäin, nautin työstäni, saan yhteyden lukuisiin ihmisiin, ympärillä on kauniita ulkoilureittejä, ja keittiössä on työhuone, uutishuone ja puhelinkeskus. Ja hyvää ruokaa. Ei minulta puutu mitään. Miten voisin tällaisessa tilanteessa pitää huolta vain omista asioistani?
Neljännellä viikolla tajuan vaativani silti itseltäni vähän liikaa. Yöunet jäävät lyhyiksi, kun yritän mahduttaa päiviin liikaa töitä (vaikka kukaan ei sitä vaadi, vaan esimieskin muistuttaa, että pois koneelta ja lisää vapaata aikaa), yleisiä asioita ja kirjeitä Uudenmaan rajan taakse. Rauhoitun ja alan lukea taas. Valmiita kirjoja enkä vain käsikirjoituksia. Teen pitkiä kävelyjä ja huomaan leskenlehdet. Lähetän Lontooseen ystävälle kuvia heräävästä keväästä ja saan takaisin kuvia magnolioista. Omasta magnolianoksasta, jonka ostin Bulevardilta viimeisenä etäelämää edeltävänä työpäivänä, ovat jo lehdet tippuneet.
***
Päätän luottaa siihen, että teen niin oikeita asioita kuin tällä hetkellä pystyn. Tällä ymmärryksellä, mitä minulla on siitä, mitä voin tässä maailmassa tehdä. Tätä kirjoittaessani kuuntelen kirjailija Jussi Sudenlehden ja tämän puolison, muusikko Alina Sudenlehden konserttia Facebook Livessä. He soittavat Leonard Cohenin lauluja. Näen, miten moni kaveri seuraa samaa esitystä. Alina ja Jussi kohottavat punaviinilasit ja kiittävät sairaanhoitajia. Syön taas suklaakeksejä. Tulevalla viikolla otan juoksuaskelia. Kaikki on muuttunut eikä kuitenkaan mikään tärkeimmistä asioista.
Huomenna soitan Eeva Kilvelle ja kerron, että kirjoilla menee hyvin. Kirja-ala ei selviä kolhuitta, mutta yhtäkkiä kirjoja luetaan ja kuunnellaan enemmän kuin pitkään aikaan. Kerron, miten olemme tottuneet tekemään töitä kotoa käsin ja olemaan eri kanavia pitkin yhteyksissä toisiimme. Palaamme viime puhelun aiheeseen. Siihen, miten ilmastonmuutos ja virusepidemia ovat jollain lailla yhteyksissä toisiinsa. Siihen, että ihminen on ylittänyt jonkin rajan, jolta ei ole paluuta. Kaikki, mikä on ollut nähtävissä jo vuosikausia, tapahtuu nyt järisyttävällä vauhdilla. Pitäisi oppia elämään toisin, mutta ensin on selvittävä tästä kriisistä.
Pääsiäisenä luen, ulkoilen ja leivon pellillisen rahkapiirakkaa. Moni leipoo nyt. Olen myös kirjoittanut muistilapuille uusia ja tuttuja sanoja, joita haluan tutkia. Kohderyhmä. Kirjallisuusinstituutio. (Tuntuu oudolta ajatuksella hipsiä villasukissa hakemaan lisää teetä ja tajuta olevansa osa kirjallisuusinstituutiota, jonka moni kokee niin vieraaksi. Voisiko instituutio olla helpommin lähestyttävä?) Vähemmistöstressi. Tilausruno. (Kenelle voisin tilata runon juuri nyt?)
Dance Me to the End of Love. Tilaisinko sittenkin laulun jollekulle? Sanat ja sävellyksen, niin kuin parhaalle ystävälleni vuosia sitten 40-vuotislahjaksi. Lähetän ystävälle ääniviestin. Sudenlehden konsertti loppuu. Huomenna lähetän Jussille kiitoksen ja kysyn kuulumisia.
15-vuotias tulee keittiöön tekemään ruotsinläksyjä. ”Sano jokin ruotsinkielinen biisi.” ”Diggi-loo diggi-ley.” ”Kiitti.” Mietin, miten paljon saan olla tänä keväänä hänen kanssaan. Hän täyttää 16 samana päivänä, kun koulu loppuu. Mitenhän silloin juhlitaan?
Pino lehtiä valuu lattialle. Viikonloppuna selaan nämä ja löydän ajatuksia ja sanoja, joita käyttää ehkä puheissa, joita loppuvuonna pidän. Viime vuonna jännitin puheita. Nyt jännitän, onko tilaisuuksia, joissa voisin sanoa jotain siitä, miten kirjallisuus ja kirja-ala selvisivät näistä poikkeusoloista.
Luulen, että kustannusala muuttuu pysyvästi. Äänikirjojen suosio kasvaa entisestään. Digitalisaatio ottaa suuria harppauksia, koska jo neljässä viikossa on loikittu vauhdilla eteenpäin. Yhä useampi tilaisuus järjestetään jatkossakin verkossa. Lukemisesta tulee yhä yhteisöllisempää. Poikkeusolot jättävät varmasti jäljen myös yksittäisiin kirjoihin. Moni pitää nyt päiväkirjaa. Juuri nyt kirjoja luetaan ja kuunnellaan enemmän kuin kuukausiin. Näitä lukuja seuraan viikoittain omalta koneeltani.
***
Tulla nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään. Siihen kiteytyy kotona ja töissä kaikkein tärkein. Ja siitä kirjoitetaan paljon. Se on tärkeintä Teamsissakin.
Minulla on huomenna Teamsissa kolme kokousta. Aamulla kohtaan siellä viisi kollegaa. Luvassa on paljon äänikirja-asiaa, ensi kevään kirjojen esittelyä, kuulumisten vaihtoa. Iltapäivällä puhun kustannustoimittamisesta kahden Turun yliopiston opiskelijan kanssa, joiden mentorina toimin. Viimeinen Teams-puolituntinen käsittelee Eeva Joenpellon 100-vuotisjuhlavuotta. Kentänvaltaajat-kirjan kirjoittajille haluan pitkän kiitosviestin hyvästä hankkeesta. Kirja lähtee huomenna painoon. Ehkä kirjoitan heille kaiken, mitä olisin sanonut puheessani karonkassa, joka on peruttu. Päivät ovat täysiä, mutta pääsiäisen jälkeen niihin on löydettävä uudenlainen rytmi. Aion tehdä itselleni lukujärjestyksen.
Olen neljässä viikossa lähettänyt valtavasti viestejä, seurannut uutisia aamusta iltaan, ottanut talteen kiinnostavia kirjoituksia, linkkejä ja vinkkejä, joilla luovia poikkeusoloissa ja niiden jälkeisessä maailmassa. Olen ollut levoton ja tarvitsen nyt jotain, joka rauhoittaa. Tarvitsen tiiliskiven. Mahdollisimman pitkän romaanin, josta en pääse karkaamaan The Guardianin etusivulle.