”Se, ettei koneilla nyt ole tietoisuutta, ei tarkoita sitä, etteikö niille voisi sitä kehittyä.”
Näin olisi tekoälytutkija voinut sanoa eilen tai insinööri ensimmäisten ohjelmoitavien tietokoneiden aikaan. Mutta sitaatti onkin vuodelta 1872, brittiläisen kirjailijan ja ajattelijan Samuel Butlerin kynästä, ja peräisin poleemisesta teoksesta Erewhon (suom. Sirpa Meriläinen). Käytän sanaa ”poleeminen teos”, sillä Erewhon on ensisijaisesti yhteiskunnallinen satiiri. Näkökulmasta riippuen siitä voisi käyttää myös sanaa ”utopia”, ”dystopia” tai yksinkertaisesti ”spekulatiivinen fiktio”.
Teoksen nimi on anagrammi sanasta nowhere, ”ei missään”, joka puolestaan on viittaus kreikan sanoihin ou topos – ilman paikkaa, ilman sijaintia – joista termi ”utopia” aikoinaan on johdettu. Utopia-sanaan yleisesti liitetyt positiiviset konnotaatiot johtuvat siitä, että toisin äännettynä sanapari voisi olla myös eu topos, hyvä paikka. Ihanneyhteisöthän kehittyivät fiktioissa perinteisesti entuudestaan tuntemattomissa paikoissa, ou topos, joissa niillä oli mahdollisuus kehittyä yhteiskuntana ilman liikoja muun maailman vaikutteita. Butlerin teos on kuitenkin enemmän satiiri tai dystopia kuin ihanteita kuvaava.
Butler pohtii teoksessaan, voisiko jonkinlainen ihmisen tajunnan kaltainen hengen muoto kehittyä evolutiivisesti uudelleenkin – sellainen, joka silti ”poikkeaisi kaikesta tunnetusta yhtä paljon kuin eläimet poikkeavat kasveista”. Butler päätyy spekuloimaan tietoisten koneiden mahdollisuudella – vaikka kirjoittamisaikana kadunmiehen silmissä automatiikan ja hienomekaniikan huippu oli taskukello.
Butler oli Charles Darwinin kanssa kirjeenvaihdossa Erewhonin kirjoittamisen aikaan. Se myös näkyy: teoksessa pohditaan, kuinka taskukello on kuin vikkelä pikkunisäkäs verrattuna dinosaurusmaiseen kömpelöön seinäkelloon, ja että koneista löytyy evolutiivisia jäänteitä merkkeinä edellisistä kehitysmuodoista niin kuin eliölajeistakin. (Nykylukijalle tulee vaivatta mieleen vaikkapa tietokoneen näppäimistö.)
Butler spekuloi, että jos kone pystyy järjestelmällisesti tuottamaan uuden koneen, se lisääntyy. Ihminen on toimessa lähinnä pölyttävä kimalainen, joka auttaa lajia jatkamaan sukuaan, kunhan saa siitä hyötyä kuten hyönteinen mettä. Hänen havainnointinsa on veitsenterävää: ”Koneet hallitsevat olemalla alamaisia. Koneet eivät kanna ihmiselle kaunaa siitä, että hän tuhoaa kokonaisia konerotuja, kunhan hän tekee parempia tilalle – päinvastoin, ne palkitsevat hänet ruhtinaallisesti, koska hän on kiihdyttänyt niiden kehitystä.”
”Koneet tarvitsevat meitä paitsi jälkeläistensä kasvattajiksi myös palvelijoiksi.”
”Orjuutemme etenee vähitellen, kaikessa hiljaisuudessa ja huomaamattomin askelin.”
”Moniko ihminen elää jo sidoksissa koneisiin? Moniko viettää koko ikänsä kehdosta hautaan hoitaen koneita yötä päivää?”
”Kenties ihmisestäkin tulee koneiden loinen, koneita hellästi kutitteleva kirva”, Butler retorisoi. Älypuhelintaan tuntikausia hiveleviä ihmisiä tarkastellessa voisikin sanoa, että Butler ennakoi hyvin selvänäköisesti tulevaisuutta sataviisikymmentä vuotta eteenpäin.
Mutta oliko se Butlerin tarkoitus? Ennustaa tulevaisuus?
Tieteisfiktiosta on usein hakemalla haettu esimerkkejä siitä, kuinka kirjailija on osannut täsmällisesti ennustaa jonkin teknologisen edistysaskeleen.
Usein tässä yhteydessä nostetaan jalustalle Jules Verne, jonka kirjojen sanotaan kuvailleen vaikkapa ensimmäisen Kuuhun laskeutumisen hämmentävän tarkasti, tai että hän visioi ensimmäisenä ydinkäyttöisen sukellusveneen. Vernen kuuretkellä ei kuitenkaan ole juuri mitään muuta yhteistä Apollo-lennon kanssa kuin laukaisupaikka Floridassa. Verne toimitti sankarinsa Kuuhun valtavalla tykillä ontossa ammuksessa, ja tosielämässä he olisivat tulleet perille jotakuinkin jauhelihana. Sukellusveneitä taas oli käytössä jo Vernen eläessä, eikä vielä tuntemattoman energian ottaminen sellaisen käyttövoimaksi kovin isoa kristallipalloa vaatinut.
Tulevaisuusfiktioita on kirjoitettu niin runsaasti, että pakostakin pelkkä sattuman laki aiheuttaa näitä osumia. Edward Bellamy kuvaili jo vuonna 1888 eräänlaisen luottokortin, Ray Bradbury esitteli vuonna 1953 interaktiivisen television. John Brunnerin romaani Stand on Zanzibar vuodelta 1968 sijoittuu vuoteen 2010, ja kirjassa esiintyy suosittu värillinen suurvallan presidentti Obomi. Brunnerin osuma on kieltämättä mehevä, mutta ihan yhtä umpimähkäinen kuin Vernen Florida.
Ylipäätään valtaosa jälkikäteen profeetallisiksi koetuista tulevaisuusfiktioiden keksinnöistä ovat sellaisia, joiden kirjoittamisajankohtana ne olivat jo tieteen horisontissa. Ja toisaalta: näköpuhelin on ollut fiktioiden yleinen trooppi, mutta se on ollut niissä lankapuhelimen lailla sijoitettuna kiinteästi. Taskussa kannettavaa vekotinta, jolla voisi soittaa näköpuhelun vaikka Shanghaista Siuroon ja sen lisäksi äänittää, videoida, katsoa elokuvia, lukea kirjoja ja käydä maailmanlaajuisissa tietolähteissä, ei keksinyt kovin kaukaa ennalta kukaan.
Kirjailija ei ole futurologi.
Futurologi tutkii trendejä, tuntee tilastot ja etsii historian toisteisuuksista vahvistuksia sille, miten ihmiskunnalla on ollut eri tilanteissa tapana toimia. Näin hän kartoittaa tulevaisuuden todennäköisyyksiä. Kirjailija voi tehdä aivan samaa työtä, mutta ei etsiäkseen todennäköisintä tulevaisuusjatkumoa, vaan sellaista, joka on hänestä kiinnostava.
Kiinnostava tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että kirjailijalla on kriittinen – mikä ei aina tarkoita negatiivista – mielipide jotakin kirjoittamishetkellä vallitsevaa tai vallinnutta yhteiskuntansa tai maailman trendiä kohtaan. Tuo trendi voi olla vaikkapa poliittinen, teknologinen, kulttuurinen tai sosiologinen, ja kirjailija analysoi, mitä tapahtuisi, jos se saisi rajoittamatta jatkua ja kiihtyä, kenties muuttua uudeksi normaaliksi. Jos syntyvä tulevaisuusvisio on kirjailijan kulmasta ihailtava, kyseessä on utopia; jos se on hirveä, tuloksena on dystopia, mutta teos voi olla aivan hyvin myös vain mainio seikkailu sellaisessa vielä tuntemattomassa maailmassa, joka ei ole kenties todennäköinen, mutta mahdollinen. (Vaihtoehtohistoriat ovat oma lukunsa – niissä leikitellään sillä, mitä joissakin menneisyyden historiallisissa tienhaaroissa olisi pitänyt tehdä toisin ja miltä maailmamme sitten näyttäisi.)
Spekulatiivinen kirjallisuus käy aina dialogia kirjoittamisajankohtansa kanssa. Vaikka teksti olisikin projisioitu sijoittumaan johonkin muuhun kuin kirjoittajan edustamaan ajankohtaan tai paikkaan, kuten tulevaisuuteen, vaihtoehtohistoriaan tai kaukaiseen galaksiin, kirjailijan elämään liittyvät tapahtumat tai trendit tulevat usein aika helpostikin esiin, kun pintaa vähän raaputtaa. H.G. Wellsin romaania Aikakone vuodelta 1895 pidetään aikamatkustustarinoiden peruskivenä, mutta Wells – joka eli teollistumisen rajun nousun aikana – oli kiinnostunein sosiaalisesta eriarvoisuudesta ja sen rumalta näyttävästä kehityksestä. Hän kehitti tarinaansa aikakoneen puhtaasti operationaaliseksi välineeksi, jotta hänen päähenkilönsä pääsisi kurkistamaan 800 000 vuoden päähän tulevaisuuteen havainnoimaan, voisiko varallisuuden jyrkkä jakautuminen ajan saatossa tuottaa joutilaasta yläluokasta ja tehtaissa raatavista työläisistä kaksi täysin biologisesti toisistaan eriytynyttä ihmislajia. Ajassa matkustaminen ei sinänsä kiinnostanut Wellsiä, luokkayhteiskunta sitäkin enemmän.
Sosiologisista muutoksista profeetallisesti kertoneiden spekulaatioiden joukosta nostetaan nyt usein esille kaksi klassikkoteosta, George Orwellin Vuonna 1984 (1949) sekä Margaret Atwoodin romaani Orjattaresi (1985). Jälkimmäinen koki uuden näkyvyysnousun 2010-luvun lopussa menestyneen tv-sarjan muodossa. Kumpaakin teosta alettiin 2010-luvulla pitää niin tarkkana ennusteena uuskonservatiivisten arvojen, avoimiin valheisiin perustuvan politiikan ja tarkan kansalaisvalvonnan noususta eri puolilla maailmaa, että pian alkoi levitä slogan ”Make Orwell and Atwood fiction again!” Niitä ei kuitenkaan ole kirjoitettu profetioiksi. Kirjailijat olivat vain kiinnostuneita tietyistä yhteiskunnallisista suuntauksista, jotka he olivat jo itse kohdanneet. Atwood kirjoitti Orjattaresi-romaanin oleskellessaan 1980-luvulla muutamissa Euroopan itäblokin maissa, joissa sekä valtiovalta että kansalaiset nuuskivat esiin toisinajattelijoita, jokaista keskustelua voitiin salakuunnella ja pienikin poikkeama annetusta yhteisöroolista saattoi olla kohtalokas. Orwellin teoksessa tekijä on tahallaan vain vaihtanut romaanin nimen vuosiluvun kaksi numeroa keskenään – hän kertoo itse asiassa vuodesta 1948, ajasta jolloin toisiaan vastaan taistelevien valtaryhmittymien äkilliset uudet liittoutumat ja eufemistinen sotapropaganda olivat tuoreessa muistissa, ja televisio oli huima, vähän pelottavakin uutuus.
Myös Butlerin Erewhon-teoksen julkaisun aikaan brittiläisellä matemaatikolla ja filosofilla Charles Babbagella olivat työn alla tietokoneen esiasteet ”differenssikone” ja ”analyyttinen kone”. Koneiden tietoisuuden ja mahdolliseen valtaan nousun pohdintaan on Butlerin aikana ollut varmastikin kohtalaisen lyhyt spekulatiivinen askel. Butler on elänyt teknologisen kehityksen kiihtyvyyskohdassa, tilanteessa, jossa on luontevaa aprikoida ”mihin asti tämä oikein voisi mennä?”
Ernest Callenbach kirjoitti romaaniesseen Ecotopia vuonna 1975. Teos on tulevaisuusvisio, joka sijoittuu 2000-luvun alkupuolelle. Teoksessa kerrotaan pienestä valtiosta, joka sijaitsee suuren mantereen laitamalla, ison, ideologisesti erimielisen itänaapurin kyljessä. Maalla on intohimoinen suhde metsiinsä, jotka turvaavat ison osan sen taloudesta, mutta ovat myös arvostettuja virkistyksen lähteinä. Siellä julkaistaan ja luetaan kirjoja väkilukuun nähden ällistyttäviä määriä ja saunotaan ahkerasti. Sukupuolten tasa-arvo on varsin hyvissä kantimissa, maassa on ollut jopa naispresidentti.
Ecotopiassa kierrätetään jätteet, julkinen liikenneverkosto on tiheä ja sujuva, jopa ilmaisia kaupunkipyöriä on tarjolla. Verotettavat tulot ovat julkista tietoa ja verot käytetään tasa-arvoiseen hyvinvointiin ja infrastruktuurin kehittämiseen. Jokaisella kansalaisella on kattava sairausvakuutus kehdosta hautaan.
Tämähän on – Suomi! Elämme utopiassa!
Kirja sijoittuu kuitenkin Yhdysvaltoihin, jossa pohjoinen Kalifornia, Oregon ja Washingtonin osavaltio ovat julistautuneet itsenäiseksi ekovaltioksi. Silti Callenbach on esittänyt 45 vuotta sitten varsin käyttökelpoisen yhteiskuntamallin, joka on 1990-luvulla toteutunut toisaalla, mutta jota 1970-luvun Yhdysvalloissa kukaan ei ole ollut valmis vastaanottamaan, saati sitten ajamaan.
”Ennustaminen, erityisesti tulevaisuuden ennustaminen, on vaikeaa”, on alkujaan ikivanha kiinalainen kansanviisaus. Ennustamisen avulla toimintaan herättämisen tekee vielä vaikeammaksi se, että ennuste voi osua oikeaan, mutta tätä ei voi havaita ennen kuin se on toteutunut. Orwell ja Atwood on löydetty visionääreinä ja profeettoina uudelleen vasta sitten, kun kansanomaisesti sanoen paska on jo iskenyt tuulettimeen.
Kaikki spekulatiivinen fiktio ei tietenkään ole kriittistä. Suuri osa siitä on tulevaisuus- tai fantasianäkyjen värikkäillä mahdollisuuksilla viihdyttämistä ilman sen kummempia alatekstejä kuin ”lojaalisuus on tärkeää”, ”vaikeuksien kautta voittoon” tai ”rakkaus motivoi”. Osalla kirjailijoista taas on taipumusta ohjelmallisuuteen: vaikka kirjailija ei haluaisikaan sinänsä istua ennustajaeukon tuolille, hänellä voi olla tietoinen tarkoitus vaikuttaa tarinallaan: hän voi haluta esimerkiksi esittää varoituksia kirjoittamalla dystopian. Jos hän haluaa näyttää mahdollisia esikuvia tai suorastaan ohjata lukijan näkemyksiä, hän voi kirjoittaa utopian.
Erityisesti autoritaarisissa yhteisöissä, joissa kritiikkiä ei ole aina voinut esittää avoimesti, yhteiskuntaa on kyseenalaistettu satiirilla: ylilyönnein, kärjistyksin ja komediallisin keinoin. Satiiri luo liioiteltuja pilakuvia sen ajan yhteiskunnasta usein seikkailu- tai tieteiskertomuksen kaavussa, ja huumorille on tunnetusti vaikea esittää vastaväitteitä. Stanislaw Lem esitti vaikkapa byrokratiakritiikkinsä yksinkertaisesti asettamalla vallitsevan systeemin naurunalaiseksi.
Utopia, dystopia ja satiiri koettavat vaikuttaa lukijaan vertauttamalla kuvitelmaansa siihen todellisuuteen, missä lukija elää, ja kannustamalla tätä havaitsemaan näiden maailmojen erot ja yhtäläisyydet. Lukijan toivotaan reagoivan utopiaan ajattelemalla ”miksi meidän maailmamme ei ole tällainen?”, dystopiaan ”meidän maailmammehan on jo melkein tällainen!” ja satiiriin ”olemmeko me menossa ihan naurettavaan suuntaan?”
Utopia voi antaa lukijalle toivonpilkahduksen: kun joku on kerran kyennyt luomaan tällaisen ajatusrakennelman, voisiko sellainen olla toteutettavissa? Utopiahan kertoo, että meille voisi olla olemassa vaihtoehtoja. Silti utopiafiktio ei ole oikein muodissa, eikä ole ollut vuosisatoihin – utopianäkyjen maalailu on nykyisin ennemminkin politiikan alaa.
Spekulatiivisten fiktioiden syntyyn ovat kirjoittamisajankohdan ongelmien lisäksi vaikuttaneet aina myös kirjoittajien omat henkilökohtaiset mieltymykset ja näkemykset. Platonin Valtio (370-luku eaa.) kuvaa filosofijohtoista yhteiskuntaa, koska Platon oli itse filosofi. Ei ole yllättävää, että munkki Campanellan Città del sole (1623) utopia on teokratia. Niin kutsutuissa teknoutopioissa tiede ja insinöörit ratkaisevat kaikki ongelmat, ja hepä ovat myös näitä tekstejä runsaasti tuottaneet.
Dystopia voi taas olla pelkkää kauhufantasiaa, koska elelemme me täällä miten vain, emme pysty vaikuttamaan siihen, jos yhtäkkiä sotaisat muukalaiset hyökkäävät tai komeetta läjähtää maapallon kylkeen. Dystopia on myös palkitsevampi kirjoittajalle ja lukijalle kuin harmoninen utopia: sisältäähän dystopia jo lähtökohtaisesti kriisin ja konfliktin, jotka ovat kirjallisuuden merkittävä käyteaine. Vaikuttamaan pyrkivät dystopiat voivatkin hyödyntää runsaasti draamaa, mutta myös konkretisoida olemassa olevia uhkakuvia näyttämällä fiktion keinoin, miten korruptoituneesti meitä johdetaan, miten taitavasti manipuloidaan, tai miten ilmaston lämpeneminen tai luonnon köyhtyminen tulevat vaikuttamaan meihin arkielämässä. Dystopiavisiot voivat joskus antaa jopa konkreettisia vastarinnan malleja.
Dystopian ja utopian kiinnostava hybridi on tällä hetkellä niin kutsuttu solarpunk-suuntaus. Siinä kirjoitetaan toiveikkaita tulevaisuusfiktioita maailmasta, jossa ilmastokriisin seuraukset ovat edenneet monin tavoin, mutta ihmiskunta sopeutuu, taistelee muutoksia vastaan ja käyttää jo olemassa olevaa tiedettä ja tekniikkaa ongelmiensa ratkaisuun. Solarpunk on ratkaisukeskeinen ja motivoiva tulevaisuusfiktion laji, joka kieltäytyy maalailemasta ruusuista tulevaisuutta, mutta ei myöskään halua pelotella tai lannistaa. Solarpunk voi juonikertomuksen lomassa tarjota aivan suoriakin ratkaisumalleja ja -ehdotuksia ongelmiin, joita meillä on nyt ja tulevaisuudessa.
Spekulatiivisen fiktion työnä on nimenomaan vaihtoehtoisten tulevaisuusjatkumoiden luominen ja kehittäminen. Miltä maailmamme näyttäisi pelätyn uhkakuvan toteuduttua, toivotun tieteellisen läpimurron jälkeen, nousussa olevan poliittisen suuntauksen muodostuttua enemmistön näkemykseksi? Spekulatiivinen fiktio pyrkii pohdiskelemaan tällaisia entäpä jos -jatkumoita läpi ja näkemään abstrakteilta kuulostavien muutosten konkreettiset seuraukset sekä yksilön että yhteisöjen elämässä. Spekulatiivinen fiktio on eräänlaista vielä tapahtumattoman kuivaharjoittelua, mentaalista kartoitusta toistaiseksi kulkemattomien tienhaarojen takana olevista maisemista. Nuo maisemat ja maailmat tutkitaan ensin mielikuvituksessa, sitten tarinallistetaan ja kielennetään.
Ja vaikka ennustamaan ei pyritäkään – kun kännykkäni kesken tämän kirjoittamisen vaatii minua asentamaan siihen uuden päivityksen, tekisi mieleni hihkaista: ”Make Samuel Butler fiction again!”