”Nainen sinussa tekee miehen”

Billy Lee Tipton (1914–1989) oli amerikkalainen jazzmuusikko, joka syntyi naisena, mutta teki muusikon uransa miehenä. Tiptonilla oli monia naissuhteita ja kolme adoptoitua poikaa. Tipton salasi todellisen sukupuolensa, joka paljastui vasta hänen sairastuttua vakavasti. Hänen poikansa William sai tietää isänsä sukupuolen dramaattisesti, kun ambulanssinkuljettajat yrittivät pelastaa Billyn hengen. Kuvia ja muutakin lisätietoa Tiptonista voi katsella tästä. Samassa linkissä on myös Tiptonin ääninäytteitä.

Tästä aiheesta Heini Junkkaala on kirjoittanut näytelmän Soita minulle Billy, joka sai ensi-iltansa Teatteri Jurkassa 22.9.2011. Junkkaala on myös ohjannut teoksen, jossa näyttelevät Joanna Haartti pääosassa, Minna Haapkylä ja Carl-Kristian Rundman. Näytelmä ei kuitenkaan ole elämäkerta vaan fiktio.

Ensimmäinen valinta, jota nuori Dorothy joutuu lapsena punnitsemaan, on pojan ja tytön vaatteiden välillä. Myöhemmin hän valitsee olla Billy, pukee kaapissa houkuttelevasti roikkuvat miehen vaatteet päälleen, sitoo rintansa ja laittaa täytettä housuihinsa näyttääkseen mieheltä. Samalla hän päättää ryhtyä jazzpianistiksi, joksi nainen ei voi 1930-luvun Yhdysvalloissa ryhtyä.

Naiset ihastuvat ja rakastuvat Billyyn, taitavaan muusikkoon, joka kiertää esiitymislavoja. Kehen he silloin rakastuvat? Mieheen, jonka nimi on Billy? Naiseen, joka esittää miestä, jonka nimi on Billy? Vai Dorothyyn? Tämä on yksi näytelmän dilemmoista, johon katsoja joutuu etsimään itse vastausta. Toinen dilemma on, että näytelmässä Billyn vaimo tulee raskaaksi. Kuka on isä? Junkkaala jättää taitavana dramaturgina tähänkin vastaamatta.

Miehenä oleminen on Billylle myös uhka, sillä kiinni jäämisen pelko leijuu ilmassa. Mitä sanoa viranomaiselle, joka vaatii nähdä kutsuntapaperit? Miten välttyä paljastamasta naisen vartaloa? Entä miten päästä mukaan miesten homososiaaliseen yhteisöön? Tietenkin kertomalla keikoilla vitsejä homoista!

Esityksen aikana Joanna Haartti tekee fyysisen ja psykologisen matkan pikkutytöstä vanhaksi, sairaaksi mieheksi. Haartti tulkitsi pääosan myös Junkkaalan aiemmassa Kristuksen morsiamessa Kansallisteatterin produktiossa. Hänen roolityössään on ihailtavaa kepeyttä aiheen dramaattisuudesta huolimatta. Pääosan habitukseen sopiva komediallinen vire väreilee ja pirskahtelee pinnan alla. Haartin kyky tulkita nyansseja on suurenmoinen.

Minna Haapkylä tekee hienosti roolit Dorothyn äitinä ja Dorothy-Billyn rakastajattarina. Taitavimmillaan hän on Non Earlina, lesbona, joka rakastaa sitä, kun Dorothyssä ”nainen sussa tekee miehen”. Tässä kohtauksessa Junkkaalan teksti hengittää käsittämättömän samaan tahtiin kuin Haapkylän ilmaisu. Kohtaus on yksi näytelmän mieleenpainuvimmista.

Carl-Kristian Rundmanin monet roolit Billyn pojasta soittajakavereiden kautta Billyn vanhaan isään vaativat muuntautumiskykyä. Tämä asettaa näyttelijän taidot lujille, ja hän tyypitteleekin selkeästi. Hänet olisi voitu ohjata hieman säästeliäämpään ilmaisuun, sillä nyt hänen karismansa nousee välillä etualalle naisnäyttelijöiden kustannuksella. Vai onko se sittenkin sukupuoli eikä karisma? Lavalla on siis mies, nainen ja nainen, joka näyttelee naista, joka näyttelee miestä. Kuuluuko Rundmanin fallisten mieshahmojen ottaakin patriarkaalinen paikkansa? Mitä olisi tapahtunut, jos kaikki näyttelijät olisivatkin olleet naisia? Tai jos Rundman olisi näytellyt välillä naista?

Hyvä näytelmä ei vastaa kaikkiin jo esitettyihin kysymyksiin, vaan tekee uusia ja jättää vastaamatta osaan niistäkin. Näin juuri tekee Soita minulle Billy. Yksi sen pääteemoista on sukupuolen määrittelyn häilyvyys ja sosiaalisen sukupuolen rakentuminen fyysisen sukupuolen kautta ja siitä huolimatta. Rakkaus on myös käsite, johon näytelmässä palataan usein, suoraan ja epäsuorasti. Junkkaala osoittaa draamallaan, että sitä, kehen rakastuu, ei voi valita.