Tiina Lehikoinen
JA SlTTEN ME LUIMME HESSEÄ
Kuten radion ja tv:n kirjallisuusohjelmissa ja kirjamessujen mainoksissa usein toistellaan, kirjojen maailmat kasvavat kiinni lukijaan. Lukija ei vain seuraa ulkopuolelta tapahtumia ja naureskele sivuilla hypähteleville henkilöhahmoille, vaan pureutuessaan tarinaan hän hengittää tekstin kanssa samaan tahtiin.
Kirjat kirjoittautuvat muistoihimme ja muuttuvat kollektiiviseksi muistiksemme. Jos meiltä kysytään, miltä suomalainen yhteiskunta näytti sodan jälkeen, hakeudumme mitä luultavimmin Linnan, Kilven, Haavikon ja Meren kirjoihin. Tai jos tehtäväksemme annetaan pohtia, miten 60-luvun kulttuurinen murros vaikutti aikalaisiin, kenties ajatuksiamme sävyttyvät Sinkkosen, Kirstinän, Salaman ja Kihlmanin tekstien hahmot ja tapahtumat.
Suurten linjojen tapahtumien ohella kirjat tekevät kollektiivisia myös subjektiivisista kokemuksistamme, kuten nuoruudesta. Ne sosiaalistavat kasvukipuja ja tarjoavat erilaisia roolimalleja, kuinka harhailla kolkkojen teinivuosien läpi. 2000-luvulla on vaikea löytää nuoria, jotka eivät olisi lukeneet J. K. Rowlingin tai Philip Pullmanin teoksia. Useille sanataideoppilaistani Tylypahka on tutumpi paikka kuin takapiha ja eri ulottuvuuksia leikkaavat tikarit yhtä todellisia kuin luokkakavereilleni 90-luvun alussa olivat Viisikon lasten eväskorit sekä Sören Olssonin & Anders Jacobssonin finninaamainen Bert.
Useiden nuortenkirjojen erityispiirteenä voidaan pitää niiden sarjallista luonnetta ja sarjallisuuden takaamaa tuttavuuden jatkumista lukijan ja henkilöhahmojen välillä. Sarjallisuus mahdollistaa lukijan varttumisen päähenkilön rinnalla. Esimerkiksi sarjallisista kasvutarinoista käyvät Harry Potterien ohella lukuisten tyttökirjasarjojen sukukavalkadit sekä Narnia-sarja. Jokainen C. S. Lewisin luomiin maailmoihin ajautunut tunnistaa fantasiamaailman staattisuudesta huolimatta ajan vääjäämättömän kulumisen, ja sen, kuinka henkilöt muuttuvat kirjasarjan aikana.
Berliinin muurin sortumisen ja Neuvostoliiton romahtamisen ohella minun lapsuuttani värittivät Sue Townsendin Hadrianuksen kurjista teinivuosista kertovat kirjat. Hadrianus oli minulle enemmän kuin henkilöhahmo, kirjasarjan myötä hänestä tuli ystäväni, joka sitten myöhemmin katosi, niin kuin lapsuudenystäville joskus käy. Viime syksynä tapasin Hadrianuksen uudelleen. Ja että meillä oli hauskaa! Me päähänpotkitut tollot, joiden runojen arvoa BBC ei ymmärtänyt, me Maailman murjomat poloiset, joiden sydäntä kalvoivat lemmenhuolet, levottomuus ja tokarin keskiarvo, Mikä julma tsäkä, että meistä tuli tällaisia. Mutta onneksi meillä oli toisemme.
Hadrianus suisti minut nostalgiakierteeseen.Varhaisten murkkuiän muistojen tonkimisen jälkeen siirryin kirjastossa varttuneempien teinien lukunurkkaan. Kahlasin uudelleen läpi lukiovuosieni pakolliset Södegranit, Orwellit, Pessoat, Nabokovit ja niin edelleen. Viimein päädyin Hesseen.
Kävellessämme taannoin sienimetsässä tiedustelin ystäviltäni kirjavinkkejä. En tiedä, vaikuttiko vastausten laatuun syksyinen ajankohta, ikäkriisi vai piiloromanttinen luonne, mutta myös heistä neljä viidestä oli päätynyt viimeisen vuoden aikana takaisin Hessen kirjojen äärelle. Yritin udella, kuinka ystävieni nykyiset lukukokemukset erosivat vuosien takaisista ensikohtaamisista teosten kanssa, ja lukivatko he nyt kirjoista enemmän juonta, vai tekstikerrostumien taustalla sykähtelevää omaa aiempaa lukukokemustaan.
Väitän nimittäin, että lukiessamme me emme vain hengitä tekstin kanssa samaan tahtiin, vaan talletamme itsemme riviväleihin. Lukeminen on ruumiillinen akti, jossa lukija peilaa, piilottaa, torjuu, nauttii, häpeää, itkee, nauraa ja hikoilee sanojen äärellä. Samoin kuin ruumis tunnistaa liikeratoja liikkuessamme tutussa maastossa, lukeminen aktivoi hermosoluja, joiden väliset synapsit morsettavat kirjoitettujen maisemien tuttuutta läpi kehon. Menneisyyden kokemuksemme heijastuvat meille lukemisen kautta: suoritamme aikamatkoja tavaamalla esiin meille merkityksellisistä kertomuksista eilisten kokemuksiamme.
Ajallisen välimatkan päästä on turvallista tirkistellä jopa omaa kömpelyttään ja kellon ympäri jännittynyttä olemustaan, niin, että aiemmat tuskat näyttäytyvät suorastaan kirpeän suloisina. Kurkistakaamme vaikkapa Hadrianuksen arkeen 18 vuoden taakse:
Vuosi 1991. Perjantai, marraskuun 1.
Koska kauppaan jatkuvalla menestyksellä turvallisuusvimpaimia, rouva Bellingham päätti korottaa tuntipalkkani 3.14 punnasta huimaavaan 3.25 puntaan! Myyntitykki! Ampukaa kunnialaukaus! Päästäkää ilmapallot irti! Avatkaa Bollinger-pullo! Jakakaa lehdistötiedote! Ilmoittakaa Red Arrowsin muodostelmalentäjille!
Tai Herman Hessen varhaisromaanin Muuan nuoruus päähenkilön Hans Giebenrathin elämään:
“Kun nuoret viilarit seisoivat Schulerin talon edessä rauhallisina ja itsetietoisina, nyökkäilivät ohikulkijoille ja juttelivat keskenään, saattoi hyvin nähdä, että he muodostivat kiinteän yhteisön eivätkä tarvinneet ulkopuolisia, eivät edes sunnuntaihuvitteluun.
Myös Hans tunsi sen ja oli iloinen että kuului heihin. Silti hän hiukan pelkäsi suunniteltua huviretkeä, koska jo tiesi että tässä ammattikunnassa nautittiin elämästä tukevasti ja ylenpalttisesti. Ehkäpä ne suorastaan tanssisivatkin. Sitä Hans ei osannut mutta aikoi muuten tehdä parhaansa, äärimmäisessä tapauksessa vaikka pikku kohmelon uhalla. Hän ei ollut tottunut juomaan paljon olutta, ja tupakoinnissa hän oli päässyt vaivoin niin pitkälle, että saattoi varovasti polttaa yhden sikarin ilman pahoinvointia ja häpeää.”
Oi ylitsevuotava, liioitteleva & järjetön nuoruus! Materiaalisten yksityiskohtien ja yhteiskunnallisille epäoikeudenmukaisuuksille kiljuva nuoruus, teemukillinen inkiväärijuomaa sinulle tänä sunnuntaisena alkutalven iltana!