Seija Kerttula
Luin lähes henkeä pidättäen viime vuonna ilmestyneen Natascha Kampuschin kirjan 3,096 Days (Penguin, 2010), jossa hän kertoo yli kahdeksasta vuodestaan kidnappaajan vankina. Kiinnostuin Kampuschista, kun näin hänen tv-haastattelunsa, sillä hänestä huokui epätavallista sisäistä voimaa.
Selvänäköisesti kirjoitettu kirja muistuttaa monia kirjallisuuden klassisia selviytymistarinoita, kuten Robinson Crusoeta. Samalla se tuo mieleeni suomentamani Oliver Sacksin kirjat, joissa ihmisten aivot joutuivat sopeutumaan niissä itsessään tapahtuneiden muutosten tai synnynnäisten poikkeamien takia. Nataschan aivojen oli taas kehityttävä aikuisuuteen ja selviytymiseen äärimmäisten ulkoisten rajoitusten ja uhkien alaisina.
Wieniläinen 10-vuotias Natascha kaapattiin pakettiautoon vuonna 1998, kun hän meni ensimmäistä kertaa kouluun kävellen. Nuori tietoliikenneteknikko nimeltä Wolfgang Priklopil telkesi hänet autotallin alle rakennettuun vajaan neljän neliön loukkoon, jossa hän joutui olemaan vuosikausia tuulettimen tauottomassa melussa. Natascha tajusi pian, että kidnappaaja oli mielisairas. Hän tuhosi Nataschan identiteetin hävittämällä hänen tavaransa, ajamalla hänet kaljuksi ja antamalla hänelle uuden nimen. Hän asensi loukkoon kaukosäädettävät valot ja sisäpuhelimen kaiuttimineen, joilla hän hallitsi täysin Nataschan elämää, ja tämä oli maan alla panssarioven takana täysin riippuvainen vangitsijastaan.
Nataschassa alkoi tapahtua psykologisia muutoksia. Alussa hän taantui pikkulapseksi. Myöhemmin, kun hän oli jo menettänyt toivonsa siitä, että hänet löydettäisiin, hän kehitti erilaisia selviytymisstrategioita. Suosiollisina hetkinä kidnappaaja toimitti hänelle kirjoja ja jopa tv:n ja radion sitten, kun häntä ei enää mainittu uutisissa. Tv ja radio toimivat ihmissuhteiden korvikkeina ja kouluttajina, kirjat taas ruokkivat mielikuvitusta ja antoivat lohtua – kuten Liisa ihmemaassa, johon hän assosioitui voimakkaasti. Hän sanoikin myöhemmin, että juuri kirjat estivät häntä tulemasta hulluksi. Hän ahmi etenkin tieteistarinoita, joihin hän saattoi niin ikään samaistua tuntien olevansa kuin toisella planeetalla, vaikka oli vain 15 kilometrin päässä kodistaan. Hän unelmoi aikamatkoista, ja äärimmäisen epätoivon hetkenä toteutti tämän vierailemalla itsensä luona 18-vuotiaana ja lupaamalla 12-vuotiaalle itselleen, että auttaisi tätä pakenemaan, kun tämä täyttäisi 18 vuotta.
Kidnappaaja vei hänet välillä ylös taloon, jossa ikkunat oli koko ajan peitetty, ja laittoi hänet tekemään raskasta orjantyötä, kuten rakentamaan ullakkokerrosta. Samalla mies pahoinpiteli häntä yhä enemmän suuttuessaan. Nataschan tultua murrosikään kidnappaaja alkoi pitää häntä nälässä, jotta hän ei vahvistuisi liikaa ja pakenisi. Nälkä vei hänet välillä hourailun partaalle, ja hän sai pientä helpotusta vain katselemalla kaupan esitteitä ja pinnistämällä eläytymiskykynsä äärimmilleen niin, että saattoi maistaa niissä kuvatut ruoat suussaan.
Priklopil piti Nataschaa lujassa henkisessä otteessa, sillä hänellä ei ollut ollut ketään muuta elämässään lapsuuden jälkeen. Hän uhmasi silti uhrin asemaansa monin tavoin, kuten kieltäytymällä iskujen uhalla kutsumasta kidnappaajaa herraksi ja mestariksi tai polvistumasta hänen eteensä. Nämä pienet voitot vahvistivat häntä. Vuonna 2006, kun Natascha oli 18-vuotias, hän pääsi lopulta päätöksensä mukaan pakenemaan. Priklopil heittäytyi junan alle muutaman tunnin kuluttua.
Elämä vapaudessa ei ole ollut helppoa. Siirtymisen yhden ihmisen valtakunnasta maailmanlaajuiseen tietoisuuteen ja sen mielialavaihteluihin on täytynyt vaatia lähes yhtä rankkaa sopeutumista. Media haluaa kuvata Kampuschin ikuisena uhrina, mihin rooliin hän ei ole traumastaan huolimatta suostunut. Alun sympatioiden jälkeen moni on alkanut suhtautua häneen vihamielisesti siksi, että hän suree kidnappaajansa kuolemaa ja pitää Priklopilin talon, jonka hän sai korvaukseksi kärsimyksistään. Hän katsoo kuitenkin selviytyneensä hengissä juuri siksi, että pystyi tuntemaan myötätuntoa sairasta kiduttajaansa kohtaan, sillä viha olisi tuhonnut hänet. Normaalin elämän psykologiset lainalaisuudet tuskin pätevät hänen elämässään eikä sellaista pitäisi myöskään odottaa. Mutta luulen hänellä olevan kyky selviytyä tästäkin – kun on ollut dissidenttinä absoluuttisessa diktatuurissa, samaan pystyy ehkä demokratiassa.