Arto Vaahtokari
Varokaa kaikki Särön tekotaiteenystävät, sillä aion kirjoittaa musikaalista Katri Helena, jonka ensi-iltaa olin katsomassa täpötäydessä Helsingin kaupunginteatterissa. Tunnelma oli lämmin – konkreettisestikin, koska talon ilmastointi tuntui temppuilevan.
Musikaali jakaantuu kahteen näytökseen, jossa ensimmäisen pääosassa ovat Katri Helenan tunnetuksi tekemät iskelmät. Toisessa näytöksessä, yllätyksellisesti, draama nousee esiin oltuaan ensimmäisessä melko piilossa. Musikaalin alku on nimittäin episodimaista tarinan kuljetuksen osalta. Sanoin kumppanilleni ensimmäisellä väliajalla, etten tunne musikaaligenreä niin hyvin, että osaisin sanoa, oliko näkemämme suhteellisen hyvää vai suhteellisen huonoa. Väliäkös sillä itse asiassa, mutta odotin myös vahvaa draamaa eikä vain spektaakkelimaisia musiikkiesityksiä.
Musiikkipainotteisen ensimmäisen näytöksen kohokohdaksi nousee “Vahanukke”, jonka alkuperäisen esityksen vuodelta 1965 voi katsoa tästä linkistä. Tämä eurovisioiskelmä on dramatisoitu tilanteeseen, jossa Katri Helenan ja Timo Kalaojan avioliittoon syntyy taloushuolia, jotka aiheuttavat päähenkilölle painajaisia. Pääosaa esittävä Sanna Majuri on todella täyspainoisesti mukana tässä numerossa tanssijoiden kanssa. Suuri ansio on myös Jarkko Kiiskin upealla sovituksella, joka nostaa esiin kauhuefektejä uskomattoman tehokkaasti Kari Leppälän valosuunnittelun tukemana. Lisäksi Lasse Hirven orkesteri soittaa kuin viimeistä päivää. Upeaa!
Toinen hieno esitys on Danny-parodia “Rakkautta se ei ollutkaan”, jossa Katri Helena laulaa dueton Dannyä esittävän Kari Arffmanin kanssa 70-luvun lavashowssa. Tässäkin numerossa kokonaisvaikutelma on upea tanssijoineen ja ennen kaikkea go-go-tyttöineen. Koko Iso D -hahmo lieveilmiöineen on tehty tarkasti. Musikaaliin olisi mahtunut vielä lisää tällaisia töpäköitä vetonauloja.
Toisessa näytöksessä näyttelijät pääsevät myös näyttelemään, kun draamalliset kohtaukset tulevat huomattavasti pidemmiksi. Kokonaisuuden kannalta voi olla hyväksikin, että musiikin ja draaman osuus vaihtelee näin. Tämän jälkimmäisen osan tärkeänä hahmona on professori, joka itse asiassa tarkoittaa Panu Rajalaa, jonka kanssa Katri Helena oli naimisissa 1997–2004.
Musikaalin komediallisimmat hetket koittavat, kun Kari Arffman pääsee vauhtiin roolihahmonsa professorin kanssa. Saunomiseen liitetty “Vie minut” on suoraan sanottuna hulvaton. Professorin hahmo antaa täyslaidallisen kulttuurieliitille – jo pelkästään tämän vuoksi musikaali kannattaa käydä katsomassa. Professorille ei loppupeleissä jää kuin pahvinen kopionsa, jota kaulailemalla hän poistuu Katri Helenan elämästä.
Vielä kannattaa nostaa esiin Sari Siikanderin esittämä toimittaja Suni, joka seuraa Katri Helenaa julkkistoimittajan prototyyppinä. Siikander voisi kenties näytellä paikoin säästeliäämmin, mutta hahmo on tärkeä kytkiessään yhteen iskelmätaiteilijan ja julkisuuden. Kumpikin tarvitsee toisiaan.
Ensi-iltaan oli saapunut myös itse Katri Helena, joka lopputaputusten jälkeen ilmestyi lavalle ja lauloi “Syysunelman” lavaensemblen kanssa. Esitys oli mieleenpainuva, sillä hän oli pukeutunut samanlaiseen punaiseen asuun kuin roolihenkilö Katri Helenaa esittävä Sanna Majuri. Hieno hetki oli myös, kun oikea Katri Helena halasi äkillisesti kuollutta puolisoaan Timo Kalaojaa esittänyttä Sami Hokkasta, joka oli pukeutunut valkoiseen kuolinasuun, joka oli hänen viimeksi käyttämänsä rooliasu.
Kaupunginteatteria moititaan silloin tällöin kassamagneeteistaan, joksi tämäkin musikaali varmasti muodostuu. Mutta mikä on kulttuuri-instituution tehtävä? Onko instituution oltava kaikissa tuotannoissaan vastavirrassa ja marginaalissa? Tai täytyisikö sen tehdä niin ollakseen taiteellisesti riittävän kunnianhimoinen tai taide-eliitin hyväksymä?
Tai voisin myös kysyä: Mikä vika on Katri Helenassa?