Hannimari Heino:
Selatessani ison laitosteatterin mainosläpyskää innostuin yllättäen pahan kerran, kun luin miten koreografi ja taiteilijaproffa Kenneth Kvarnström kuvailee uutta tanssiteostaan XPSD. Hän kysyy muun muassa seuraavaa:
”Voidaanko kertoa jotakin ilman, että käytetään sanoja? Jos haluaisi ilmaista vaikkapa 21 runoa, mitkä ne runot olisivat, kenen kirjoittamia ja kuka ne lukisi? Voidaanko keholla lausua sama mitä sanoilla sanotaan? Entä kuinka yleisö lukee kehon runollisuutta? – – – Pystynkö ilmaisemaan vaikkapa sanat ylinopeus, salaisuus, intohimo?”
Samaa voin kysyä runoilijanakin, vaikka hiukan toisesta kulmasta. Iät ja ajat on tivattu sitä, miten sanoa sanomaton – ja miten puhua siitä, mistä ei voi puhua. Kysyn siis, voiko sanoilla sanoa saman mitä keholla lausutaan? Miten kirjoittaa runoksi 21 tanssia?
Miten siis tuoda ja luoda liike, kuten nyt siis tanssi, kirjoitukseen, saada ja panna se tapahtumaan, eikä ainoastaan semmoisena kuin se katseelle näyttäytyy – hyppyinä, kierimisenä, ilmaan ja maahan (ja toiseen kehoon) heittäytymisenä – vaan niin, että tuntuu: ihossa ja lihaksissa, luissa ja ytimissä? Että runokin saisi aikaan paitsi hengästymistä, hikeä ja väristyksiä, myös venymistä, taipumisen tunnetta, maitohappohyökyä…
Minua nämä kysymykset sysäävät johonkin sellaiseen suuntaan, jossa luovun kirjoittajana koko kuvaamisen ajatuksesta – ajattelusta varsinkin, ja samalla ikään kuin asioiden hallinnan pakkomielteestä. Ajattele vähemmän, tunne enemmän, tähänkin se pätee. Ettei olisi enää kuvaajaa ja kuvattavaa ja niiden välissä hivenen epämukavasti jotakin, jonka ensin mainittu jälkimmäisestä ikään kuin konstruoi. Vaan olisi sitä vastoin jonkinlainen todellisuuden sulauma jossa rajat venyvät, hämärtyvät, ja häviävät kenties kokonaan niin, että jää vain puhdas tapahtuminen = todellisuus jossa rypeä.
Tässä kohtaa tekisi mieli lähteä liukuun vuosikymmenien taa ja törmätä siellä jossain Pasoliniin – ja hänen elämänmittaiseen missioonsa luoda ”elävän ruumiin runoutta”, la poesia del corpo vivo. Tosin Pasolinillehan runous tai romaani eivät enää pidemmän päälle riittäneet, vaan mies alkoi tehdä elokuvia elääkseen todellisuutta vieläkin keskemmältä, vieläkin todemmin: ”– – – muuta runoutta ei ole / kuin todellinen toiminta.” (”Sen tähden haluan vain elää”, suom. Pentti Saaritsa.)