Mark Mallon:
Pitkästä aikaa päätoimittaja antaa kuulua itsestään. Viime yönä valmistui Suomi-Särön sivukartta. Sivukartan teko on pyhä hetki, koska sen toteuttamistapa ja ajoitus on sattuman ja intuition kauppaa, jonka rahayksikkönä on päättelykyky. Mikä on sivukartta? Se on pohja, jonka päälle piirretään ruudukko, jossa yksi ruutu merkitsee yhtä sivua, ja siihen ruutuun merkitään mitä kyseisellä sivulla on määrä julkaista.
Sivukartta on muotti. Kun henkinen sisältö sataa laariin, voi kerman kuorinta alkaa. Toki melkein kaikki karsinnat on tehty jo ennen sivukartan piirtämistä. Vanha fraasi kuuluu, että lopulliset julkaisupäätökset tehdään vasta taittovaiheessa, mutta käytännössä tämä tarkoittaa sivukarttavaihetta.
Sivukartan aktiivisin vaihe kestää usein 4-8 tuntia, mutta Suomi-Särön tapauksessa näitä 4-8 tunnin prosesseja oli kolmena, neljänä päivänä. Ensimmäinen sivukarttakokous oli silkkaa kaaosta: materiaalia on hirvittävästi, eikä ole pienintäkään hajua siitä, mitä mihinkin laitetaan. Mutta jostain pitää aloittaa. Useimmiten kannattaa aloittaa alusta.
Kun selvisi, minkä artikkelin on sijoituttava alkuun, selvisi myös kyseisen artikkelin paras kaveri. Parhaan kaverin viereen asetettiin sänky, johon sopi aivan tietyn oloinen kauniisti puettu elävä ruumis. Seuraavaksi selvisi, millä jutulla lehti pitää lopettaa. Sille jutulle löytyi isoisä, joka asetettiin lapsenlapsensa viereen, pitelemään tätä kädestä.
Sitten toimitus nukkui 4-6 tuntia, ja lehden keskustan kohokohta valkeni kuin unessa. Mutta mitä ihmettä. Aineistoporukassa on nuori, sekavan oloinen kapinallinen, jonka puheesta eisaa selvää. Mitä teemme sille? Heitämmekö laidalta vai solutammeko sen joukkoon?
No, tämä heitetään laidalta, ruokaa ja vettä ei kumminkaan riitä kaikille, nouskoon perässä tulevaan fregattiin, joka vie sen turvallisesti maihin. Tarkemmin sanottuna saareen, jossa se rauhassa saa kasvaa aikuisemmaksi, ja aikuisena se saa sitten valita laivansa uudestaan.
Nukuimme taas yön. Kolmihenkinen sivukarttatyöryhmä näki yhteisen, väkivaltaisen painajaisen. Kyydissä oli salamatkustaja, kapinalliselta sekin näytti, mutta vanhemmalta. Tapetaanko se? Ei, mennään keskustelemaan sille rauhallisesti. Kuvasihteeri piiloutui keittiöön veitsi kädessä ja tärisi. Tule pois, sanoin. Mutta kaksi yötä kuvasihteeri nukkui keittiön lattialla ja tärisi.
Sillä välin kapinallinen konekivääreineen, intiaanilta tuo tyyppi jotenkin näytti, oli jo lyönyt tuttavuutta muiden matkustajien kanssa. “Te tulette vielä tottumaan minuun, kapteeni Kauhuun, ja jos totutte, seilaamme pidemmälle pohjoiseen.”
Vähitellen sihteeri tokeni ja palasi komentosillalle. Kaikista tuntui kuin heräisi sadistisesta painajaisesta palmujen katveeseen. Tämä tapahtui Berliinissä, jonne yksi osastomme on nykyään haarautunut.
Kun sivukartta oli saatu lähes valmiiksi, kolmihenkinen tiimi ajoi ratikalla uimarannalle, hellettä oli 30 astetta, ja illalla juotiin kaljaa, sitten loksahti melkein kaikki kohdalleen. Oli onnellinen olo.
