”Pysähtyneisyyden ajan”, 1970-luvun Neuvostoliiton, todellinen intelligentsia saattoi löytyä kirjaimellisesti maan alta: kerrostalojen pannuhuoneista hiiltä lapioimasta, tai sitten paiskittiin hommia yövartijoina ja varastomiehinä. Julkaisukieltojen kanssa painiskelleet dissidentit saivat tekstejään lukijoiden tietoisuuteen lähinnä kädestä käteen leviävinä samizdat-kopionivaskoina tai läntisissä kirjallisuuslehdissä ja emigranttijulkaisuissa ilmestyneinä tamizdateina.
Tästä kirjallisesta alamaailmasta ponnisti myös isän puolelta venäjänjuutalainen, äidin puolelta georgianarmenialainen Sergei Dovlatov (1941–1990). Hän sai sinnikkäistä yrityksistään huolimatta Neuvostoliitossa julki vain muutaman novellin. Kirjailijantyö pääsi toden teolla vauhtiin vasta maanpaossa New Yorkin Queensissa 1980-luvulla.
Dovlatov törmäyttää teksteissään vaikutteita kahdelta kotijumalaltaan: lakoninen, turhia tunteilematon ilmaisu ja oman elämän käyttäminen materiaalina ovat peräisin Ernest Hemingwaylta. Anton Tšehovia taas ovat ”tarpeettoman ihmisen” tunnot: vieraus ja viihtymättömyys, unelmien lakastuminen banaalissa arjessa.
Kun tähän cocktailiin lisätään reipas annos absurdismia, surrealismia, konjakkipullojen ja länsisavukkeiden jämiä, aletaan olla dovlatovilaisella aaltopituudella.
Dovlatovin veijaritarinat ovat yleensä hillittömän hauskoja, silkkaa anekdoottien ja sattuvan sanomisen tykitystä. Silti mukana kulkee slaavilaisen melankolian surulaahus.
Suomentaja Päivi Nenonen tavoittaa oivallisesti dovlatovilaisen svengin. Tuukka Sandströmin huomautukset auttavat suunnistamaan neuvostotodellisuuden rujossa ihmemaassa.
Haminalaisen Idiootti-kustantamon viides Dovlatov-suomennos Kompromissi edustaa tekijänsä varhaistuotantoa. Alkuteos ilmestyi New Yorkissa 1981.
Kompromissia voi lukea episodiromaanina tai fiktiolla maustettuna omakohtaisena kertomuskokoelmana. Se kuvaa kolkyt ja risat -ikäisen Dovlatovin työrupeamaa Tallinnan venäjänkielisissä puoluelehdissä. Hän on saanut Leningradin lehtimaailmasta potkut ”epätoivottavien seikkojen yhteisvaikutuksesta”. Perhe-elämäkin on sen verran epäjärjestyksessä, että aikalisää tarvitaan.
Dovlatovin silmin Tallinna näyttäytyy suorastaan maagiselta paikalta, H. C. Andersenin satukirjojen kuvitukselta. Toimittajanrenttu ihastuu Kadriorgin puiston lehmuskujiin, joutsenlampeen ja kesyihin oraviin, samoin Toompeanmäen keskiaikaisuuteen. Tallinnan mukulakivet ja vanhat ratikat ovat jotain aivan muuta kuin Dovlatovin muualla kohtaama yleisliittolainen hällävälisyys.
Viron sosialistinen neuvostotasavalta oli 1970-luvulla suhteellisen liberaali ja länsimielinen imperiumin kolkka. Siksi Dovlatovkin saa Sovetskaja Estonijan kaltaisissa lehdissä journalistinuransa takaisin raiteilleen.
Jos aikakauden Neuvosto-Viroa haluaa kuvata liberaaliksi, paino pitää todellakin asettaa sanalle ”suhteellinen”: puoluelehtien toimitus sijaitsee Pikk-kadulla. Suoraan vastapäätä, Pagari-kadun ykkösessä, on Viron KGB:n päämaja.
Episodiromaanin jokainen luku alkaa lainauksella Dovlatovin vironvenäläisiin lehtiin kirjoittamista jutuista. Ontot fraasit ja ympäripyöreydet ovat paikallaan. Sitten seuraa villi ja vauhko selvitys siitä, mitä todella tapahtui – oli tosipohjaisuuden kanssa miten milloinkin. ”Pyyteetön sepittäminen ei ole valehtelua vaan runoutta”, Dovlatov kiteyttää elämänfilosofiansa.
Yhteentörmäykset päätoimittaja Turonokin, ”lipevän marsipaanisen tyypin” ja ”varovaisen kelmin perikuvan” kanssa ovat vääjäämättömiä.
Viidennessä kompromississa Dovlatov lähetetään Tallinnan ”vapautuksen” vuosipäivän kunniaksi synnytyslaitokselle odottelemaan kaupungin 400 000. asukkaan ensiparkaisua.
Kuka tahansa vauva ei edustustehtävään kelpaa. Ensimmäisen kandidaatin isä on laivastokoulun opiskelija Etiopiasta. Päätoimittaja ei piittaa vähääkään Neuvostoliiton virallisesta edistyksellisestä internationalismista.
Sama juttu toisen vauvan kanssa. Isä kun on juutalainen ja vielä epäilyttävästä sivistyneistöperheestä.
Lopulta tärppää: vauvan isä on venäläinen telakkasorvari, äiti virolainen trukinkuljettaja. Mutta vielä täytyisi saada vanhemmat suostumaan edes tilapäiseen nimenmuutokseen: päätoimittaja Turonok on saanut päähänsä, että virolaisesta kansanperinteestä ammentava Lembit olisi juhlavauvalle sopivan miehekäs etunimi.
Kahdeksas kompromissi heittää Dovlatovin ja juoppohulluuden partaalla keikkuvan valokuvaaja Žbankovin maakuntamatkalle Keski-Viroon. Siellä odottaa stahanovilainen mestarilypsäjä Linda Peips, joka on päätynyt järjestettyyn kirjeenvaihtoon itsensä neuvostojohtaja Leonid Brežnevin kanssa.
Vähät kolhoosin navetasta ja lehmistä, Dovlatovia ja Žbankovia kiinnostavat piirikomitean herkkupöydät ja hehkeiden Komsomol-nuorten seura.
Yhdennessätoista tarinassa Dovlatov kiemurtelee mustassa puvussa kuin ”(…) nääntynyt valas uima-altaassa, hevonen koirankopissa.” Ollaan hautaamassa juhlamenojen kera Tallinnan television pitkäaikaista johtajaa ja sosialistisen työn sankaria Hubert Valdemarovitš Ilvestä, kunnes paljastuu, että vainajat ovat selittämättömällä tavalla vaihtuneet. Ilveksen paikalla Linnametsin eliittihautausmaalla on kalastajakolhoosin kirjanpitäjä. TV-pomoa taas haudataan Meriväljän tavallisen kansan alueelle.
Juttukeikkojen välillä toimituksen arkeen kuuluvat juomingit, rakkauskonfliktien ja muiden intrigien selvittely, vedonlyönti Tallinnan hippodromilla, vieraat miehet ja naiset. Rahapula puristaa, ollaan vippien ja elatusmaksujen noidankehässä.
Tästä kaikesta Dovlatov kirjoittaa ilman miehistä heroisointia, pikemminkin haikean romanttisesti. Hän tunnustaa oman vajavuutensa, ja kääntää asian toisinpäin: neuvostoyhteiskunnassa saattaa olla moraalisesti ansiokkaampaa kuulua häviäjiin kuin voittajiin.
Aivan suuren läpimurtonsa kynnyksellä kuollut Dovlatov on nykyisin kulttikirjailija sekä idässä että lännessä. Hänen vaiheisiinsa voi tutustua myös Netflixistä löytyvän Aleksei German nuoremman ohjaaman elämäkertaelokuvan Dovlatov (2018) kautta.