Harva sana herättää yhtä positiivisia mielleyhtymiä kuin vapaus – kunnes sitä alkaa ajatella.
Amerikkalaisen kirjailija-esseisti Maggie Nelson ajattelee vapautta poikkeuksellisen monipuolisesti ja kriittisellä terällä esseekokoelmassaan Vapaudesta. Aihetta tarkastellaan ilmastonmuutoksen, huumeiden, seksin ja taiteen perspektiivistä.
Ensin aihe ei houkutellut kirjoittamaan, koska vapaus-sana on niin epätäsmällinen. ”Sana toimii vähän samaan tapaan kuin sana ’Jumala’ siinä mielessä, että kun sitä käytetään, ei voi koskaan olla täysin varma, mistä täsmälleen ottaen puhutaan.” Nelson tapasi yliopistolla miesopiskelijan, jolle vapaus tarkoitti syntymättömien lasten vapautta elää sekä aseenkanto-oikeuksia. Hän piti tätä tyypillisenä esimerkkinä siitä, miten oikeistosiipi on kaapannut vapauden idean ja termin 60-lukulaisilta vasemmistolaisilta. Kirjan purevin kritiikki kohdistuu kuitenkin vasemmistolaisen identiteettipolitiikan toksisiin ja tuomitseviin puoliin, kuten cancel-kulttuuriin.
Kirja koostuu esipuheesta, neljästä esseestä, jälkisanoista sekä tolkuttoman pitkistä viite- ja lähdeluetteloista. Nelson on korostetun akateeminen kirjoittaja. Hän on opettanut yliopistoissa kirjoittamista, kriittistä teoriaa ja estetiikkaa. Etelä-Kalifornian yliopistossa hän oli englannin kielen professorina 2021. Kun Nelson puhuu itsestään tai lähipiiristään, hänen teoreettisuutensa ei katoa mihinkään.
Nelson on erinomainen kirjoittaja, jonka teksti muistuttaa hallittua ääneen ajattelua. Hittiteos Argonauteista (suom. 2018) lähtien teokset on käännetty meille nopeasti. Sinelmiä suomennettiin 2019 ja Jane / Punaiset osat 2020. Vapaudesta ilmestyi alkukielellä 2021. Aiemmissa suomennetuissa teoksissa on paljon hyvää pohdintaa, mutta myös vierastamaani pateettisuutta. Vapaudesta-teoksessa sitä esiintyy lähinnä jälkisanoissa tyyliin ”meidän on jatkettava – silloin olemme jo jatkaneet – rakastamista, opiskelemista ja ponnistelua”.
Pidän Vapaudesta-kokoelmaa Nelsonin parhaana suomennettuna teoksena. Vapauden kysymyksiä tarkastellaan suhteessa tämän päivän sotaisiin kulttuurikeskusteluihin. Huomio on luonnollisesti amerikkalaisissa debateissa, mutta niistä näkyy jälkiä yhä enemmän Suomessakin. Tapausesimerkit ovat ajankohtaisia ja omaperäisiä, näkökulmat tuoreita ja konfrontatiivisia. Nelson on energisessä vedossa.
Vapaus on täynnä ristiriitoja. Ilmastonmuutoksen perspektiivistä esimerkiksi vapaan elämäntavan hintana on maapallon tuhoutuminen. Nelson käyttää ilmastonmuutosahdistuksen vertauskuvana hallitsematonta vauhtia etenevää junaa, johon meidät on kahlehdittu.
Matkustamme mieluummin sokkona. Ihmiskunta saattaa olla ohjauksesta karanneessa junassa, joka on menossa päin betoniseinää. Se saattaa olla myös matkalla tulevaisuuteen, jota on nykyhetkestä käsin täysin mahdotonta kuvitella. Elämä voi olla seuraavalla pysäkillä parempaa tai sitten ei. Nelson päätyy siihen, että ihmiskunnan tehtävänä ei enää ole ilmastonmuutoksen pysäyttäminen vaan sen vaikutuksiin sopeutuminen. Ilmastonmuutosessee on hyvää työtä, mutta pohdinnoissaan tavanomainen verrattuna kolmeen muuhun. Niissä hän näyttää erityislaatunsa.
Kirjan punaisena lankana kulkee inho kaikenlaista moralisointia kohtaan. Huume-esseessä tämä näkyy siten, että vaikka Nelson on jättänyt päihteet, hän kavahtaa päihteidenkäytön tuomitsemista.
Huumeita käsitellään kirjallisuuden kautta. Huumekirjallisuuden pitää olla esteettisesti tasokasta: eloisaa, yllättävää ja vangitsevaa – silloinkin, kun kokemuksia luonnehtii yksitoikkoisuus, tarkkaamattomuus ja tyhjyys. Hyvässä huumekirjallisuudessa kuvataan viettejä äärimmäisessä muodossa; hallintaa ja heittäytymistä, kahleita ja vapautta.
Mukana on William S. Burroughsin Alastoman lounaan kaltaisia klassikkoja. Nelson keskittyy kuitenkin tuntemattomampiin romaaneihin, kuten Iris Owensin After Claudeen (1973) ja Ellen Millerin Like Being Killediin (1998). Molemmissa teoksissa naiset hakeutuvat tietoisesti suhteisiin, joissa miehet alistavat heitä. Naiset saavat suhteista iloa ja vapautumisen kokemuksia. Orjuuttavat päihteet ja nöyryyttävä seksi kietoutuvat yhteen vangitsevalla tavalla. #MeToon jälkeen on nostettu esille naisten sankari- ja selviytymistarinoita, mutta sellaiset eivät Nelsonia kiinnosta. Häntä puhuttelevat kirjalliset naishahmot, jotka keskittyvät itsekkäästi oman nautintoonsa, itsetuhoiseenkin, ja laistavat velvollisuuksista. Naisaddikteja paheksutaan tietenkin miesaddikteja herkemmin.
”Kun ottaa huomioon, millaista raivoa saavat osakseen ne naiset, jotka eivät koe tehtäväkseen olla yhteisöllistä liimaa, moraalisia kompasseja tai kaikkensa antavia maaäitejä, heidän jäätävä tai kumouksellinen päätöksensä hylätä sellaiset roolit voi herättää virkistävää, arkihavaintoja uudelleen järjestävää mielihyvää.”
Seksiesseessään Nelson kannattaa ”hyväntahtoista seksuaalista vaihtelua”. Termi on kulttuuriantropologi Gayle Rubinin. Määritelmän mukaan minkäänlainen seksuaalinen käytös tai halu ei ole toista huonompaa tai parempaa, kunhan siihen on molemminpuolinen suostumus. Tällainen perusliberaali asenne ärsyttää yleensä konservatiivisia tahoja. Nelson ei tuhlaa kuitenkaan paukkujaan Amerikan Päivi Räsäsiin, jotka sanelevat minkälaista seksiä kukin saa harjoittaa. Vihollinen olisi liian helppo.
Hänen kriittinen kärkensä kohdistuu niin kutsuttuihin rankaisufeministeihin, jotka tuomitsevat muiden väärän käytöksen ja väärät halut. Vääriä, jopa vaarallisia haluja vahvistavat perinteinen pornokuvasto, heteronormatiivisuus ja epätasa-arvoisuus. Tuomitsijat ”uskovat järkähtämättä turmeltumattomaan nuhteettomuuteensa. (…) He eivät ole joutuneet miettimään, onko heidän oman seksuaalisen tai emotionaalisen elämänsä joka hetki, sekä mennyt että tuleva, aina moitteeton.”
Nelson lainaa filosofi Franco Berardia: ”Halu ei ole voima vaan alue. Halu saattaa olla julmaa, pahaa, monimutkaista, itsetuhoista.” Seksikumppanit eivät ole välttämättä tasa-arvoisia. Iris Owensin ja Ellen Millerin epäkonventionaaliset romaanit ovat edellisistä esimerkkeinä. Nelson ei pidä siitä, että ihmisten haluihin suhtaudutaan alentuvasti tietämällä paremmin mikä heille sopii ja mikä ei. Jos hän yrittäisi iskeä karismaattista julkkismiestä ja tämä torjuisi Nelsonin vetoamalla heidän epätasa-arvoisuuteen asemaansa, Nelson raivostuisi. Seksistä ei voi niin vain poistaa valtasuhteita, kuten Nelsonin paljon siteeraama filosofi Michel Foucault ajattelee.
Nelsonin mukaan ihmisten pitäisi miettiä, mitä he itse haluavat, eikä juuttua passiivisaggressiivisesti ruotimaan omaa tai muiden voimattomuutta. Huonoa seksuaalista kokemusta pitäisi ilmaista laajemmin kuin vastaparilla vääryydentekijä – vääryyttä kärsinyt. Nuorista tytöistä olisi puhuttava muutenkin kuin uhreina; aktiivisina ihmisinä, joilla on omia haluja. Osasyy nuorten tyttöjen uhriuttamiseen on kolumnisti Michelle Goldbergin mukaan se, että epämiellyttävästä seksistä puhutaan nykyään lähinnä väkivallan ja trauman kielellä. Väkivalta ja trauma kutsuvat luokseen hoivaa.
Nelson kutsuttiin vuonna 2016 paneelikeskusteluun puhumaan hoivan estetiikasta. Kutsussa luki: ”Kysymys hoivasta on noussut kulttuurikeskusteluun uudestaan – ja vahvasti. Miltä näyttää hoivan estetiikka nykyhetkessä syvänä rakenteena, joka voi ohjata taiteellista työtä sekä muodollisesti että materiaalisesti? Miten taide selviää – kuinka me voimme hoivata sitä, kuinka se voi hoivata meitä?” Tutkija Christina Sharpen mielestä hoiva on ”keino tuntea, myötä- ja kanssaelää, huolehtia elävistä ja kuolevista”. Nykyään se yhdistetään taiteen tekemiseen ja kokemiseen. Taide-essee osuu napakasti nykyajan terapeuttiseen henkeen.
Nelsonin ensimmäinen reaktio hoivan estetiikkaan oli kuvotus. Sitten hän katsoi isompaa kuvaa. 1900-luvulla ajateltiin, että taideyleisö on turtunut ja rajoittunut. Siksi se kaipasi havahduttamista ja järkyttämistä. 2000-luvulla taas oletetaan, että yleisö on jotenkin vahingoittunutta, avun ja suojelun tarpeessa. Kriitikko ja kuraattori Helen Molesworthin mukaan meneillään saattaa olla uusi taidesuuntaus, jota luonnehtii jatkuva itsereflektointi ja toisten kunnioittaminen sen sijaan, että vastattaisiin shokkiin shokilla. Jos taiteessa rakennettiin ennen vastakkainasetteluja ja haastettiin riitaa, nykyään terapoidaan itseä ja muita, liikutaan traumaattisuuden ja paranemisen alueella.
Nelson suhtautuu kielteisesti ”ortopediseen estetiikkaan” – uskomukseen, että meissä on jotain vikaa, jonka korjaamiseen tarvitaan taiteellisia toimia. Huolehtimisen eetos lipsahtaa nopeasti painostamiseksi. Se ei pohjaa ymmärrykselle tai hyväksynnälle vaan häpeälle ja alistumiselle. Huolehtijat vakuuttelevat omaa eettistä kunnollisuuttaan. Mieleen tulevat rankaisufeministit, jotka uskovat omaan nuhteettomuuteensa. Nelson itse ei ole hakenut koskaan taiteesta hoivaa. ”Itse asiassa se, että taide ei hoivaa minua, on usein juuri se tekijä, joka mahdollistaa minulle tilan välittää siitä.” Taideteosten mahdolliset korjaavat intentiot tai vaikutukset täytyy jättää auki. Ihmisiä ei pidä kaitsea.
Yhdenlaisesta kaitsemisesta on kyse myös Nelsonin analysoimassa taidetapauksessa. Vuonna 2017 New Yorkin Whitney-museossa oli esillä Dana Schutzin Open Casket -niminen abstrakti öljymaalaus. Se kuvasi Emmett Tilliä ruumisarkussa. Emmett Till oli musta nuori poika, joka lynkattiin Missisipissä 1955.
Mustaihoinen taiteilija Hannah Black lähetti Whitney-museolle avoimen kirjeen, jossa vaati valkoihoisen taiteilijan maalauksen tuhoamista: ”Maalauksen aihe ei kuulu Schutzille, valkoisten sananvapaus ja valkoisten luomisen vapaus on rakennettu muiden rajoittamiselle eivätkä ne ole luonnollisia vapauksia. Maalaus on poistettava.”
Afrikkalaisamerikkalaisen tutkimuksen professori Jared Sexton kommentoi Blackin kirjettä: ”Black julistaa, että maalaus on poistettava, mutta poistettava mihin?” Nelsonin mielestä Black ei ymmärrä, että torjuttu palaa aina. ”Meidän myrskyisässä rinnakkaiselossamme – toistemme, itsemme, historian, kuvien, meitä edeltäneiden iljettävien aatteiden kanssa – ei ole vakiovarusteena heittoistuinnappulaa, ei ulkopuolta.” Museo ei poistanut maalausta.
Bostonin nykytaiteen instituutin biennaaliin lähetettiin toinen kirje. Schutzilla oli biennaalissa näyttely, jossa ei ollut esillä Till-maalausta. Sitä kirje silti koski. Kirjoittajat vaativat biennaalia tarttumaan Schutzin ”vaaralliseen maalaukseen”. Schutzia itseään luonnehdittiin ”valkoiseksi naisoletetuksi”, joka ”tekee mustille yhteisöille väkivaltaa”. Hänelle vaadittiin institutionaalisia rankaisutoimia. Schutzin teos ei hoivannut, vaan satutti.
Kun terapeuttinen traumakäsitteistö leviää kaikkialle, mikä tahansa voidaan tulkita väkivaltana. Juuri taiteen kohdalla pitäisi olla kuitenkin tarkkana ennen tuomioita, huomioida erot ja konteksti. ”Meidän on kyettävä erottamaan tunnetasolla, että on eri asia lukea romaanista kohtaus, jossa hahmo sättii toista vitun huoraksi, kuin kuulla maitokauppareissulla satunnaiselta ohikulkijalta itse olevansa vitun huora.” Nelson kammoksuu vainoharhaisuuden tasapäistävää logiikkaa, joka sivuuttaa erot ja olettaa, että kaikki reagoivat asioihin aina samalla tavalla.
Kun Nelson on ollut huolissaan sensurointiyrityksistä, hänelle on väitetty, että vaikka jokin taideteos halutaan kieltää, taiteilijalle ei koidu lopulta asiasta ongelmia. Vaatijoilla ei ole kuulemma valtaa toteuttaa vaatimuksiaan. Nelson pitää tällaista puhetta epärehellisenä. Taiteilijaa kohtaan ei voi välttämättä nostaa oikeusjuttua tai varmistaa hänen sosiaalista tai ammatillista kuolemaansa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että vihjaukset tai painostuskampanjat jäisivät vaille rankaisevia vaikutuksia. Se, että organisoidaan taideteoksen tukahduttamista tai vaaditaan taiteilijan panemista mustalle listalle, voi todellakin edesauttaa sensuroimista.
Nelson ei lämpene kuitenkaan niille taiteilijoille, jotka hokevat, että heillä on oikeus sanoa mitä vain. Täydellinen vapaus on illuusio. Nelson ei osta myöskään väitettä itsesensuurista. ”Mitä itsesensuuriin tulee, sitä on tunnetusti vaikea mitata. Yksilölliset taiteelliset päätökset pysyvät enimmäkseen vaikeaselkoisen ihmissydämen asioina, joihin me itsekään emme täysin pääse käsiksi. Lisäksi harjoitamme itsesensuuria koko ajan, usein erittäin suosiollisin sosiaalisin, henkilökohtaisin ja jopa esteettisin tuloksin (kirjoittamisessa sitä voisi jopa nimittää ’editoinniksi’).”
Nelsonin huume-, seksi- ja taide-esseitä yhdistää vapauden ja kontrollin välinen jännite. On idealistista kuvitella, että jonkin asian vapautumisesta seuraa täysi vapaus. Kontrollimekanismit eivät katoa minnekään, ne vain muuttavat muotoaan. Moralisointi on kontrollointia.
Päihteissä, seksissä tai taiteessa ei ole täysin vapaata aluetta. Valtaa on siellä missä on ihmissuhteita. Valta ole silti välttämättä tukahduttavaa, kuten Foucault esittää. Ihmisillä on myös valtaa olla moralisoimatta.