”Minä haluan puhua itsemurhasta.” Näin alkaa Tarita Ikosen (s. 1992) runokokoelma Puhun niin kuin itsemurhakirjeissä puhutaan (Kulttuurivihkot, 2022). Kokoelma on karkea ja pelkistetty kuvaus itsetuhoisuudesta. Teoksen keskeisenä teemana on kipeä isä–lapsi-suhde. Itsemurhan tehneen isän kohtalo määrittää lapsen elämää: ”Me emme osaa erottaa / isien tekoja itsestämme, / muiden käytöstä / menneisyydestämme.”
Puhun niin kuin itsemurhakirjeissä puhutaan päättää Ikosen Tuho-trilogian. Kaksi aiempaa osaa, Kylmyyden monologi (2018) ja Lasinalaiskudos (2021), käsittelevät koulukiusaamista ja vanhemman alkoholismia. Aiempien teosten tavoin runojen puhuja tuntuu pysyvän samana läpi kokoelman. Runojen tunnustuksellinen tyyli ja teoksen omistus – ”Isälle. Olen kirjoittanut tämän kirjan isäni vuoksi ja itseni takia” – ohjaavat omaelämäkerralliseen tulkintaan.
Seitsemään osaan jaetun teoksen alussa on kolme mottoa, joissa Ikonen lainaa Psalmien kirjaa, rikoskirjailija James Ellroyta ja filosofi Friedrich Nietzscheä. Sitaateissa toistuvat kohtalon, kuoleman ja itsemurhan teemat. Aiheena itsemurha on latautunut kulttuurisilla merkityksillä, mutta Ikonen pelkistää sen osin anonyymin puhujan haluksi: ”Minun ruumistani ei tarvitse tunnistaa / minun kalpeat kasvoni / sopivat kaikkien löytyvien kehojen kanssa.”
Ikosen kieli on paljasta ja toteavaa. Itsetuhon halua ei esitetä häpeillen tai lukijalta anteeksipyytäen. Runojen painavuus kasvaa niiden lyhyyden myötä.
Vaikka mielenterveys on viime vuosina noussut näkyvämmäksi yhteiskunnallisen keskustelun puheenaiheeksi, on siitä edelleen vaikea puhua. Ikosen teoksessa aihetta ei liitetä ilmastoahdistukseen tai nuorten aikuisten kokemiin paineisiin. Runojen minäpuhujan henkiseen pahoinvointiin vaikuttavat traumaattinen lapsuus ja ylisukupolviset mielenterveysongelmat. Runot ovat painavia ja intiimejä, ja ne haastavat yksinkertaisia ratkaisuja tai selityksiä.
Kokoelmassa mielenterveysongelmiin yhdistyy eksistentiaalinen epätoivo: ”Yhteiskunta on antanut minulle kaiken / kun olen mennyt // älkää etsikö syyllisiä, / älkää pakoilko vastuuta // kuolemani voi aina estää, / mutta en voi vaatia sitä keneltäkään.” Teos esittää kysymyksen ihmisten välisistä suhteista. Millä tavalla olemme vastuussa toisistamme?
Amerikkalainen kirjallisuudentutkija Rita Felski problematisoi teoksessaan The Limits of Critique (2015) tutkijoiden ja älykköjen epäilevää lukutapaa, jossa sivuutetaan lukukokemuksen herättämät tunteelliset ja keholliset reaktiot ja jossa lukija haravoi teosta läpi suurennuslasin kanssa sitä kuulustellen, kyseenalaistaen, epäillen ja diagnosoiden. Felski korostaa, että lukeminen ei ole tekstin ratkaisemista. Lukija ei ole tekstiä viisaampi.
Ikosen runot elävät jonkinlaisen metatason rajamailla, jolloin teos tuntuu nimenomaan kutsuvan tunnustelevaan ja itsereflektiiviseen lukutapaan. Kirjoittamisen teema nousee esille: ”Kirjoittaminen on antanut / minulle kaiken. // Enkä voi puhua siitä / ilman että se sisältää uhkauksen / kirjoitan tai kuolen.”
Viimeisen runon nimi on ”Anna minä kirjoitan vielä tämän runon” ja sen viimeinen säkeistö kuuluu: ”Jotain minussa on jo menehtynyt, / tunnen sen, kieleni on jo kangistunut / täynnä kylmiä, violetteja läikkiä / anna minä kirjoitan vielä tämän yön.” Runojen puhujalle kirjoittaminen ei näyttäydy ainoastaan elämän ehtona, vaan myös tapana elää – mahdollisuutena käsitellä omia pelkoja ja haluja.
Puhuja toteaa: ”Haluan olla se potilas joka koetaan / henkilökohtaisena menetyksenä / eikä ammatillisena tilastona.” Yksilön ja yhteiskunnan suhdetta kuvataan kriittisellä tavalla. Kun puhuja kertoo itsetuhoisista ajatuksista terveydenhoitajalle, tämä kysyy: ”Onko ne vain ajatuksia? / Kun vastaan myöntävästi, hoitaja toteaa / että niitähän sinulla on usein.”
Teoksen nimessä mainittu sana itsemurhakirje johdattelee lukukokemusta. Kirje osoitetaan aina jollekin ja on tarkoitettu luettavaksi. Puhuja puhuu ”niin kuin itsemurhakirjeissä puhutaan”. Runot eivät ole itsemurhakirjeitä, niissä vain puhutaan kurkottaen kuolemaan päin. Puhuminen tarjoaa rauhan: ”Minä haluan puhua itsemurhasta / että kertomani antaisi rauhan muille.”
Elämän ja kuoleman raja ei ole yksiulotteinen. Ajan teema virtaa teoksen läpi, vanhemman ja lapsen, elämän ja lähtemisen suhteessa. Lukukokemuksena teos on vaikea, epämukava, mieleenjäävä.
