Angloamerikkalaisesta yliopistomaailmasta kaikkialle kulovalkean tavoin leviävät muotivillitykset ja aitoihin yhteiskunnallisiin epäkohtiin jämerästi tarttuvat parannustoimenpiteet ovat hyvästä tarkoituksestaan huolimatta usein ongelmallisia. Kun akateemisen tutkimuksen ja oppineen väittelyn sisältöjä siirretään suoraan tai tiedotusvälineiden kautta kansanomaiseen ympäristöön, kansan keskuuteen, ilman käsitteiden huolellista määrittelyä ja merkitysten selvittämistä, väärinkäsitysten ja toistensa ohi puhumisen vaara on ilmeinen. Vitsaus on moninkertaisesti pahempi, jos ja kun vieraskielisiä oppisanastoja omaksutaan arkiseen suomen kieleen sellaisenaan.
Maahamme on rapakon takaa ammuttu hiljattain taas uusi, anglismeilla varustettu mannertenvälinen kolmikärkiohjus, joka yhteiskunnallisen keskustelun ja kansalaissiveyden ohella turmelee kielen. Kieli ei tietenkään ole museoesine tahi muinaisjäänne vaan elävä kokonaisuus, alati uudistuva ja muuntuva. Joku raja kulttuuri-imperialismillakin silti pitää olla. Tai siis hengenviljelyn pitkän kantaman pakkotuonnilla, suomea puhuaksemme. Nuorisoa on aina turmeltu, ei siinä mitään, mutta aikuisten tehtävä on kasvattaa nousevaa polvea, palauttaa se ruotuun, kieliperinteen vuolaana soljuvaan valtavirtaan. Nuorisossa on nimittäin tulevaisuus, ja pojasta pitää polven parantua.
Anglismit ja englannin ylivalta ovat vähitellen vallanneet kotoisen puheenparren, kaupunkikuvan, kaupat, ravintolat, näyteikkunat, julkisen sanan, kirjat ja sanomalehdet. Opettajat eivät enää välttämättä ymmärrä oppilaidensa puhetta. Tästä on muuan tunnettu parrakas kielitieteilijä toistuvasti huomauttanut ja pannut kovan kovaa vastaan, kuten pitääkin. Kauhunkylvö, terrori, kaunista kieltämme kohtaan on lopetettava, sillä vauhdittamisaate, akselerationismi, joka tarkoituksella piiskaa suomenkielistä ympäristöä ja arkea kohti sekasortoa, kaaosta, kiihtyy alati. Palveluakaan ei suurten kaupunkien keskustakuppiloissa enää saa edes toisella kotimaisella.
Lukija eittämättä huomaa, että edellisissä johdantokappaleissa vakiintuneita, vierasperäisiä uudissanoja on näsäviisaasti korvattu niiden vanhahtavilla, suomenkielisillä vastineilla. Joukossa on myös ehdotus erään kammottavan kankean termin suomennokseksi, vaikka tuskin se läpi menee. Tökerön temppuilun tarkoitus on kiinnittää huomiota siihen, miten moneksi kieli taipuu, on jo taipunut ‒ vaan ei vielä taittunut.
Joukkotiedotusvälineitä seuraava ja niiden mellastuksessa, viserryksessä (nyttemmin äksyilyssä), pikakuvatulvassa ja naamailmestyskirjoituksessa viihtyvä saati viihtymätön ei ole voinut olla panematta merkille, kuinka kansalaismielipiteeseen on ujuttautunut kosolti pohjoisamerikkalaisperäistä ainesta. Tuoreimmat käsitteet woke ja cancel ovat kansan suussa jo omaksuneet suomalaisia muotoja, kuten wokettaa ja cancelöidä. Tämä ilmenee sekä kirjoituksessa että puheessa.
Hirvittävää suomea tästä sekamelskasta tulee, sen kielirakas inehmo heti näkee ja kuulee. Suomenkielisiä vastineita termeille on jo haarukoitu, muun muassa wokea mukaileva herännäinen tai uusherännäinen. Tämä on kuitenkin herättänyt (!) närkästystä oikeiden herännäisten keskuudessa, kuinkas muutenkaan. Aina joku loukkaantuu, toisinaan suurin osa, joskus jopa kaikki. Woke kuitenkin totisesti tarkoittaa sortoon herännyttä, tiedostavaa ja valveutunutta henkilöä. Hän on woke, hereillä, oikeaoppinen ja näkee vähemmistöihin kohdistuvaa syrjintää, alistamista ja sortoa yhteiskunnassa ja sen rakenteissa, vaikka se olisi näkymätöntä. Nukkuminen ei paranna maailmaa, woketus sen sijaan parantaa, ainakin teoriassa. (Teoria: jo kauan sitten vakiintunut vierasperäinen sana, toim. huom.)
Cancel puolestaan tarkoittaa henkilön jyrkkää ulossulkemista yhteisten asioiden hoitamisen piiristä, mikäli ja niin kauan kuin hänellä on oikeasta opista poikkeavia näkemyksiä, poliittisesti epäkorrekteja provokaatioita tai ajan hermoon huonosti istuvaa huumoria kontollaan. Harhaoppi, väärä mielipide tai kieltämisen arvoinen käsitys tai asia ei missään nimessä saa päästä julkiseen keskusteluun: kokonaisia maailmankatsomuksia, kirjoja, lauluja, suklaita, jäätelöitä, lakritseja, jugurtteja ja sanoja halutaan poistaa maailmasta ja sen katsannoista. Poliittinen savustaminen kuvaa käsitettä hyvin, muttei taivu ja toimi käytännön kielessä riittävän notkeasti. Yksilö voidaan poliittisesti savustaa yliopistolta, työstään, kirjamessuilta, kirjasta, lehdestä, yhdistyksestä tai apurahajärjestelmästä, mutta ulkopuolisuuteen tuomittunakin hänen kohtalonsa toimii kielessä paremmin cancelöitynä. Hänestä on tehty epähenkilö, ei enää ihminen, sanoisi Osamu Dazai. Hänet on cancelöity, piste.
Päätteet taipuvat lausumisen mukaan, mutta niin pitäisi taipua kirjoitusasun laajemminkin. Kielitoimistolla ei vielä liene asiasta virallista suositusta, mutta nöyrimmin sopinee ehdottaa, että termit voisi rohkeasti suomentaa, siis kirjoittaa suomeksi, antautua arvokkaasti, olla antamatta periksi antamalla periksi. Näin on tehty aina, miksei siis nytkin? Hevimetalli, pitsa, novelli, sipsi, hitti, grilli, kebab, jazz, sontikka, sapluuna, Viikki, kritiikki ja vapriikki. Ei sen tähän tarvitse loppua. Canceliä ja wokea ei tarvitse cancelöidä, sen sijaan ne pitää sovittaa kieleen.
Känselöidä ja vokettaa, känselöijä ja voukki, känselöinti ja vokettaminen. Mikä ettei? Sanat luovat todellisuutta, tiettyyn rajaan asti, joten vedettäköön se raja tähän. Jo Aleksis Kivi teki sitä, hänen kuraasinsa oli melkoinen, vaikka välillä veri poloisen pännämiehen päähän rynkäsikin, eikä huonoa suomea tuhertavia ja solkottavia voi riittävästi kuranssata, se tässä pontevasti todettakoon. Antaa kielen elää, muuttua yhteiskunnan mukana, venyä ja paukkua. Mutta johonkin se raja on vedettävä.
Suomi on maailman kaunein kieli. Sitä ei saa voukki känselöidä.