”Vapaassa tilassa ei ole oikeaa eikä vasenta.”
– Hasidilainen sanonta
Vuosia sitten, opiskellessani Italian Firenzessä sijaitsevassa Euroopan yliopistoinstituutissa, tutkiskelin eräänä iltapäivänä kirjaston hyllyillä olleiden kirjojen selkämyksiä. En etsinyt mitään tiettyä, kaipasin lähinnä irtiottoa opintoihini sisältyneestä lukuohjelmasta, jolle ei ollut näköpiirissä loppua. Hyllyrivien väleissä haahuillessani satuin (vaikka eihän sattumia ole) viime vuosisadan alkupuolella vaikuttaneen itävaltalais-israelilaisen dialogifilosofin Martin Buberin teoksen kohdalle.[1] Olin kuullut hänestä, mutta en tuntenut hänen tekstejään.
Selasin englanninkielistä teosta kotvan ja valitsin sen jälkeen luettavakseni lyhyydessään kevyeltä näyttäneen osion. Puolentoista sivun mittainen fragmentti oli nimeltään Original Remembrance, eli ”alkuperäinen muistikuva”[2]. Ajattelin, että olisi hyvä aloittaa alkujuurilta, jos halusi tehdä tuttavuutta Buberin kanssa.
Katkelmassa Buber kuvailee untaan, jonka on nähnyt vuosien saatossa erilaisina versioina useita kertoja. Se toistuu hänellä jopa useiden vuosien väliajoin. Hän on antanut sille nimeksi ”kaksoishuudon uni” (”the dream of the double cry”)[3]. Tapahtumapaikkana on aina jokin alkukantainen miljöö, kuten luola, mudasta kyhätty maja tai jättimäinen metsä, jollaisessa hän ei ole koskaan käynyt.
Joka kerta uni alkaa jollain poikkeuksellisella tavalla, kuten esimerkiksi niin, että jokin leijonan pentua muistuttava eläin raapii irti lihaa hänen käsivarrestaan. Alkukohtauksen jälkeen hän nousee seisomaan ja päästää valtavan huudon. Huuto on pitkä ja hidas ja paisuu niin suureksi, ettei hänen äänensä kestäisi sellaista hereillä ollessa. Se nousee ja laskee, ei sano mitään, mutta on rytmiltään tiivis. ”Se on huuto, joka muistuttaa laulua”, Buber kuvailee. Kun se päättyy, hänen sydämensä lakkaa lyömästä. Ja sitten – hetken kuluttua – toinen huuto lähestyy häntä, kaukaa. Se on samanlainen kuin hänen omansa, mutta sen on päästänyt joku toinen. Tai ei, ei se sittenkään ole samanlainen, eikä missään nimessä kaiku, vaan se on vastine. ”Se vastaa oman huutoni sävyihin siinä määrin, että saa huutoni, jossa ei ensi alkuun ollut minkäänlaisia merkkejä kysymyksistä, kuulostamaan pelkältä kysymysten sarjalta, jotka nyt saavat kaikki vastauksen”, Buber sanoo. Toinen huuto ei tulkitse sen enempää kuin alkuperäinenkään, mutta vasta kun hän on kuullut sen, on selvää, että jotain on tapahtunut. ”Ei enempää, ja vain tämä, tähän tapaan – nyt se on tapahtunut.”
Tällä tavoin Buber näkee unensa vuosi toisensa jälkeen, kunnes erään kerran toista huutoa ei tulekaan. Uni alkaa jälleen poikkeuksellisella kohtauksella (leijonanpentua muistuttavasta eläimestä), minkä jälkeen hän huutaa aivan niin kuin ennenkin, mutta sen jälkeen kaikkialla onkin hiljaista. Hän kuuntelee, mutta mistään ei kuulu mitään. Sitten Buber huomaa syyn äänettömyydelle: ”Se johtui siitä, että ensimmäistä kertaa odotin huutoa.” Tähän asti huuto oli tullut joka kerta yllättäen, kuin hän ei olisi koskaan kuullut sitä, mutta kun sitä odottaa, se ei tule.
Nyt unennäkijässä tapahtuu jotain. ”Siinä missä minulla ei aiemmin ollut mitään muuta tietä aistien maailmaan kuin korvani, huomasin muuttuvani pelkäksi aistiksi. Asetuin alttiiksi etäisyydelle, avoimena kaikille tunteille ja havainnoille, ja vastaus tuli.” Mutta tällä kertaa toinen ääni ei tulekaan kaukaa, vaan läheltä, ja äänettömästi. Se tulee ilmasta hänen ympärillään. Eikä vastine oikeastaan tule, vaan on ollut siinä jo ennen hänen huutoaan. ”Se oli siinä, se oli jo ollut siinä. Ja kun avauduin sille, se salli itsensä tulla vastaanottamakseni.” Ja jos Buberin täytyisi kertoa, miten hän toisen äänen nyt kuulee, hänen olisi todettava: ”kehoni jokaisella huokosella”. Tällä kertaa huutoon tuleva vastine ylittää aikaisemman huudon tarkkuudella, jota on vaikea kuvata, koska kaikki sisältyy siihen, että se oli ollut jo siinä. ”Kun olin päässyt vastaanottamisen loppuun, tunsin uudelleen yhä suuremmalla varmuudella, että nyt se on tapahtunut.”
Kun päästin kirjan käsistäni, tiesin samassa löytäneeni jotain. En enempää, ja vain tämän – jotain. Minun ei tarvinnut lukea siltä istumalta pidemmälle, sillä jo tuon lyhyen katkelman perusteella ymmärsin, minkälainen Buberin maailma oli. Luin sen sijaan saman tekstin uudelleen kahdesti tai kolmesti, ehkä useamminkin. Tarkastelin polveilevien lauseiden rakenteita ja koetin päästä jyvälle niiden nyansseista. Luin, kunnes katkelmalla ei ollut enempää annettavaa, ja koin samalla pakahduttavaa tunnetta, että olin päässyt vasta jonkin alkuun. Tuo hetki kirjastossa oli niitä, joita osuu kohdalle harvoin, kenties kerran elämässä. Lukukokemus oli jotain muuta kuin olin odottanut, sillä kuulopuheiden perusteella olin mieltänyt Buberin jonkin sortin eksistentialistifilosofiksi, ja olin arvellut, että joutuisin käyttämään tekstin parissa älynystyröitäni. Mutta teksti puhuttelikin minua enemmän kehollisesti, niin kuin proosa tai runous. Olin tullut yllätetyksi. Käteni taisivat jopa hieman vapista.
Seuraavaksi etsin kirjaston uumenista itävaltalaisen opiskelijatoverini Knutin ja näytin tekstiä hänelle. Hän oli tahollaan askaroimassa uskonnon ja tieteen välisten syvällisten ristiriitaisuuksien parissa, ja odotin löytäväni häneltä vastakaikua. Olin väärässä. Näin saman tien Knutin ilmeestä, että hän ei kyennyt käsittämään, mistä olin niin innostunut.[4] Mutta hänen kädenlämpöinen reaktionsa vain vahvisti tunnettani, että olin löytänyt jotain ainoastaan itseäni varten. Ja seuraavina päivinä ymmärsin, mistä tarkkaan ottaen oli kyse. En ollut siihen mennessä onnistunut löytämään opintoihini soveltuvaa mentoria, oppi-isää, mutta nyt olin. Eikä edes se, että tämä sattui olemaan kuollut filosofi, jonka vastaanotolle ei enää voinut hakeutua, himmentänyt löydöstä. Martin Buber oli vastannut huutooni hautansa takaa.
Buberin teksti puhutteli minua syvällisemmin kuin muiden ajattelijoiden ja teoreetikkojen. Kansainvälisen politiikan laitoksella tekemäni väitöskirjaopinnot saivat uusia kierroksia, kun otin tekstin esille opinto-ohjaajani, saksalaisen professori Thomas Risse-Kappenin edessä. Tämä oli aluksi yllättynyt esittelemästäni muutoksesta, mutta kannusti sitten yhdistelemään Buberia vallalla oleviin poliittisiin teorioihin. Ehkä aineksista voisi syntyä uusia näkökulmia valtioiden välisiin valtasuhteisiin, joihin olin opinnoissani perehtymässä.
Aloin haalia kokoon mitä käsiini sain. Kirjaston kokoelmissa ei muistaakseni ollut muuta Buberin tuotantoa kuin kyseinen esseekokoelma, joten ryhdyin tilaamaan hänen teoksiaan sen aikaisen italialaisen kotikaupunkini pieneen englanninkieliseen kirjakauppaan Paperback Exchangeen. Hankin ensi töikseni hänen Ich und Du -pääteoksensa englanninnoksen ja suomennoksen.[5] Tilasin lisäksi nivaskan esseekokoelmia ja muita teoksia, jotka avasivat hänen ajattelunsa ydintä.[6] Ja kunnon tutkijan tavoin luin ristiin myös hänen filosofiaansa arvostelleita artikkeleita sen minkä hakukoneiden kautta löysin.
Pian ymmärsin, minkä kanssa olin tekemisissä. Laajalti vallinnut yhteisymmärrys oli, että Martin Buber oli tuonut filosofian maailmaan kopernikaanisen mittaluokan vallankumouksen. Ranskalaisen kollegansa Emmanuel Levinasin ohella häntä pidettiin tärkeimpänä juutalaisena filosofina sitten 1100-luvulla eläneen Maimonideksen. Amerikkalainen filosofian professori Andrew Tallon kuvasi hänen merkitystään todeten, että Buber paikansi näennäisen yksinkertaisella, mutta ilmiselvän vallankumouksellisella tavalla ihmisen maailman merkityksellisyyden sijaintipaikan uusiksi. Sen sijaan, että se olisi sijainnut perinteisen yksilökeskeisesti nähtynä ihmisen pään sisällä, se olikin hänen ja toisen ihmisen välissä – ”in the sphere of the between”.
Buber ei luonut filosofiaansa tyhjästä, vaan rakensi sen häntä edeltäneen saksalaisen Ludwig Feuerbachin ”uuden filosofian” pohjalle. 1840-luvun alkupuolella julkaistussa teoksessaan Geschichte der neueren Philosophie Feuerbach kehitteli aihionsa Buberin kuuluisaksi tekemälle ”Minän ja Sinän” käsitteelle. Feuerbach kirjoitti: ”Absoluuttinen vanhan ajan filosofi näki itsensä ajattelijana eikä ihmisenä, kun taas uusi inhimillinen filosofi näkee itsensä ihmisenä ihmisten joukossa. Ihmisen olemus sisältyy vain ihmisen ja ihmisen väliseen ykseyteen, joka puolestaan lepää Minun ja Sinun välisen erottelun varassa.”[7]
Buber sai Feuerbachilta ratkaisevan alkusysäyksensä ja kirjoitti muutama vuosikymmen myöhemmin oman pääteoksensa alkusivuille: ”Minä tulen Minäksi suhteessani Sinään. Kun tulen Minäksi, sanon Sinä. Kaikki todellinen eläminen on kohtaamista.”[8] Uusi filosofia oli syntynyt, uudelleen.
Firenzeläisen vakiokirjakauppani myyjä oli kirjatilauksistani luonnollisesti hyvillään, mutta ei voinut olla aika ajoin ihmettelemättä lukutottumusteni yksipuolisuutta. ”Etkö koskaan lue mitään kevyempää, kuten dekkareita?”, hän kysyi erään kerran maksaessani juuri tullutta kirjapinoa. Hymyilin ystävällisesti ja vastasin jotain ympäripyöreää. En kuitenkaan kaivannut kokoelmaani hänen hyllyjään notkolle painaneita Da Vinci -koodeja ja vastaavia, olinhan jo löytänyt oman Graalin maljani.
Jo lyhyen luennan perusteella saatoin todeta, että Buberin näkemykset olivat yhtä kiistanalaisia kuin Kopernikuksen näkemykset aikalaisilleen. Ne tuntuivat herättävän huomattavasti enemmän kritiikkiä kuin saivat osakseen kiitosta. Esimerkiksi professori Tallon arvioi Buberin merkitystä tämän satavuotissyntymäpäivän kunniaksi laatimassaan esseessä tähän tapaan: ”Voimmeko ottaa häntä lainkaan vakavasti? Onko hänen filosofinen kontribuutionsa pelkkää runoutta ja mystiikkaa, kutsua ilman läpivientiä? Eräässä mielessä Buberille voidaan antaa tunnustus merkittävän filosofisen vallankumouksen aloittamisesta, kun taas toisaalta hän on ollut pettymys, koska epäonnistui saattamaan loppuun sen, minkä aloitti.”[9]
Henkilökohtaisesti pidin selvänä, että kyse oli vallankumouksellisuudesta, jonka sementoituminen osaksi arkipäiväistä ajattelua vaatisi useamman sukupolven ajan, niin kuin kaikilla todellisilla vallankumouksilla on tapana. Kritiikki sitä kohtaan ei saanut minulta juurikaan vastakaikua, sillä katsoin kritiikin juontuvan lähinnä arvostelijoiden henkilökohtaisista suojamekanismeista Buberin vaativalta tuntunutta maailmankatsomusta kohtaan. Arvostelun taustalla tuntui olevan jotain perustavanlaatuista, sillä Buberin näkemykset perustuvat feminiinisen toiseuden tunnustamiselle, mitä ei patriarkaalisen maailmamme akatemioissa ole vieläkään kunnolla tapahtunut. Juuri tämä radikaalius Buberin ajattelussa puhutteli minua. Olen aina tuntenut vetoa toisinajattelijoita kohtaan.
Ilmoittauduin mukaan yliopistoni saksan kielen alkeiskurssille, jotta voisin lukea Buberia alkuperäiskielellä. Tavailin ja makustelin hänen teostensa avainsanoja, ja koetin ymmärtää käännösten eroja alkuperäisiin teksteihin. Aloin soveltaa Buberia idulla olleeseen teesiini, ja alkuinnostukseni siivittämänä sain aikaan lennokkaita lisäyksiä poliittisen tieteenalan teorioihin. Yksinkertaista se ei ollut, sillä Buberin filosofia liikkui eri maailmoissa kuin vaikkapa siihen aikaan muodissa olleet rationaalisen valinnan teoriat tai postmoderni konstruktivismi. Kävin monia keskusteluja ohjaajani kanssa, mutta lopulta jouduin tunnustamaan, että en saanut kokonaisuuksia kommunikoimaan keskenään tyydyttävällä tavalla. Silta Buberin ja teorioiden väliltä uupui.
Kiinnostukseni väitöskirjaa kohtaan alkoi huveta. Näytti erehdyttävästi siltä, että Buberissa oli itselleni jotain henkilökohtaisempaa ja merkityksellisempää kuin opinnoissani. Vuoden verran ongelman parissa pähkäiltyäni tein ratkaisun. Sanouduin irti Suomen Akatemian huomattavasta apurahasta, jätin yliopiston ja valitsin vapaan toimittajan tien. Luovuin siis yliopistotyöni tukijan elannolleni suomasta jatkuvuudesta ja jättäydyin taloudellisesti tyhjän päälle. Uusi tie ei kuitenkaan tuntunut pelkältä eksistentialistiselta ilmaan haihtuvalta polulta. Koin ratkaisun oikeaksi, joten jokin suunta sillä täytyi olla, ja suunnan löytyminen olisi vain ajan kysymys.
Vähän aikaa yliopistosta irrottautumisen jälkeen luin häkellyttävästä yhtymäkohdasta Buberin ja itseni välillä. Osapuilleen saman ikäisenä kuin olin tuolloin, Buber valmisteli niin ikään Firenzessä väitöskirjaansa, ja aivan samoin luopui hankkeesta. Eikä siinä kaikki – päätöksensä jälkeen myös Buber ryhtyi vapaaksi toimittajaksi. Tiedon jälkeen en voinut olla tuumimatta, että polkuni oli tähtiin kirjoitettu.[10]
Ei ehkä ollut lainkaan sattumaa, että Buberin tekstit puhuttelivat syvällisesti juuri minua eivätkä esimerkiksi opiskelijatoveriani Knutia. Buberin maailmankuvalla ja suomalaisella mielenmaisemalla näyttää olevan jonkinasteinen henkinen yhteys. Pitkän elämänsä aikana Buber kunnostautui monessa eri kirjallisessa lajissa, kuten proosassa, runoudessa ja esseissä, mutta hän oli myös ahkera kääntäjä, ja yksi hänen nuoruusvuosiensa merkittävimmistä hankkeista oli suomalaiseepos Kalevalan saksantaminen.
Kalevalan parissa työskentely kuului Buberin varhaiseen kauteen, jonka aikana hän tutki eri kansojen kosmogonisia muinaistarustoja, kuten taolaisuutta, kelttiläisiä legendoja, flaamilaisia ihmetarinoita ja suufimystiikkaa. Kalevalasta hänelle jäi hänen omien sanojensa mukaan erityisen mieluisia muistoja. Buber-elämäkerturi, professori Maurice Friedmanin mukaan Elias Lönnrot oli Buberille esikuva ja hengenheimolainen koko tämän pitkän elämäntyön ajan. Samaan tapaan kuin Lönnrot, Buber pyrki yhdistämään antiikin ja nykyajan sekä kansat ja yksilöt. Ja juuri Kalevala-käännöksensä alkusanoissa Buber Friedmanin mukaan osoittaa, miten syvällisesti hän ymmärsi myytit, ja kuinka keskeinen merkitys niillä oli hänen ajattelulleen.[11]
Suomen Kalevalaseuran mukaan Buber oli ensimmäinen Kalevalan saksantaja, joka vaivautui opiskelemaan suomea. Opintojensa perusteella Buber päätyi siihen lopputulokseen, että suomen kieli on tarkoitettu ensisijaisesti laulettavaksi. Näin hän luonnehti Kalevalaa: ”Suomalainen kansanruno on käsitettävä runon luovaan voimaan uskomisen pohjalta. Loitsuruno on tämän voiman todiste, eepillinen laulu kertomus sen mahdista ja ylistämisestä. Kalevala esittää tietäjän suomalaisen mythoksen, tekee suomalaisen kansanlaulun täydelliseksi, siis tulee luovan sanan eepokseksi.”[12]
Buberin pääteoksen Ich und Du:n suomentanut Jukka Pietilä kirjoitti esipuheessaan: ”Martin Buber toimitti Kalevalasta uuden saksankielisen laitoksen vuonna 1914, ja tämän työn yhteydessä hän tunsi jotain hengen läheisyyttä, ystävyyttäkin, pohjoista kansaamme kohtaan. Lukijat voivat vain aavistella, mitä arvokasta hän meidän kansallistarustossamme näki ja mikä häntä siinä erityisesti viehätti.”[13]
Ehkä siis kalevalaisen sieluni ja Buberin välillä vallitsi kosmogoninen yhteys, joka oli johdattanut minut hänen tekstiensä kohdalle firenzeläisessä kirjastossa. Chi lo sa?
En ole missään elämäni vaiheessa pitänyt itseäni erityisen hengellisenä, ja vasta Buberin lähestymistapa henkisyyteen onnistui puhuttelemaan minua. Hänen filosofiansa juuret ulottuvat Itä-Euroopassa 1700-luvulla syntyneeseen hasidistiseen liikkeeseen, jonka edustajia eli hänen varhaisilla kotiseuduillaan. Wienissä syntynyt Buber vietti vanhempiensa avioeron jälkeen ison osan lapsuudestaan isovanhempiensa huostassa Itävalta-Unkarin Galitsian pääkaupungin Lvivin lähettyvillä, ja sieltä hän kävi aika ajoin isänsä kanssa Sadhorassa, jossa oli merkittävä hasidilainen keskus.[14]
Buberin filosofia on luonteeltaan universaalia, mutta sen alkujuuret ovat erottamattomasti juutalaisuudessa. Vaikka hänen teoksensa ovat vuosikymmenten saatossa puhutelleet enemmän kristittyjä kuin juutalaisia, suomentaja Jukka Pietilä on oikeassa todetessaan Ich und Du:n esipuheessa, että Buberin ajattelu on muotoutunut juutalaisuuden pohjalta. ”Tekijä hahmottaa siinä ihmisen suhdetta toiseen ihmiseen ja maailmaan, ottaa kantaa juutalaisten Jumalaan ja ulottautuu tältä pohjalta esittämään yleisinhimillisiä näköaloja niistä perusasioista ja rakenteista, jotka hänen mukaansa vaikuttavat ihmisen elämässä ja olemassaolossa. Myös ateisteille kirjalla on sanottavaa, koska juutalainen, kuten kuka tahansa ihminen, voi olla myös ateisti.”[15]
Buberin inspiraationa toimineille hasideille oli ominaista elämän kohtaaminen ilon kautta. Heidän johtajansa olivat yhteisöjensä parantajia ja auttajia, ja vähemmän tärkeää oli vanhoilliseksi koettu lakikeskeisyyteen perustuva juutalaisuus. ”Ihminen ei voi lähestyä jumalaista kurkottamalla inhimillisyyden tuolle puolen – hän voi lähestyä Häntä tulemalla ihmiseksi. Ihmiseksi tulemista varten hänet on luotu”, Buber kertoo oppineensa hasideilta.[16]
Luin hasidismista ensimmäistä kertaa Buberin kirjoista, ja kuvittelin hänen näkemystensä edustavan yleisesti hyväksyttyjä totuuksia tuosta mystisyyteen pohjanneesta liikkeestä. Vasta myöhemmin sain tietää, että hänen näkemyksensä olivat pikemmin marginaalissa. Buber rakensi hasidismista oman Weltanschauunginsa ja kohtasi sen ansiosta ankaraa kritiikkiä. Monet katsoivat hänen vääristäneen liikkeen perusperiaatteita.[17]
Itselleni Buberin hasiditulkintoja koskenut kiista oli sivuseikka. Keskiössä oli sen sijaan hänen filosofiansa olennaisin käsite: kääntyminen. Buber kuvaa sitä Ich und Du:ssa saksan kielen sanalla Umkehr. Eri kielille käännettäessä sanasta irtoaa erilaisia vivahteita, ja esimerkiksi englanniksi se voitaisiin kääntää muun muassa muotoon reversal tai conversion, jotka sisältävät pelkän kääntymisen liikkeen lisäksi myös muita, lähinnä uskonnollissävytteisiä, merkityksiä. Myös metamorphosis tai transmutation saattaisivat tulla kyseeseen. Hepreaksi se voisi olla katumuksesta syntyvää syvällistä elämänmuutosta kuvaava teshuva, ja samaa tarkoittaisi kreikan metanoia. Mutta Buberin itsensä avustuksella ensimmäisen englanninkielisen käännöksen tehnyt skotlantilainen teologi Ronald Gregor Smith kuitenkin käänsi sen koruttomampaan ja pelkistetympään muotoon turning. Ja samaan ratkaisuun on päätynyt suomentaja Jukka Pietilä, joka käytti siitä termiä ”kääntyminen”, eikä esimerkiksi ”muutos” tai ”suunnanmuutos”, joita olisi voinut harkita vaihtoehdoiksi. Riisutulla kieliasulla lienee tarkoituksensa; Buberin tarkoittamaan Umkehriin ei tarvita ylimääräisiä krumeluureja, jotka olisivat pelkkä este tälle ihmisen olennaisimmalle teolle.
Buberilaisittain tehdyksi kääntymiseksi ei voida laskea mitä tahansa tarkoitushakuista takinkääntöä tai oman edun nimissä tapahtuvaa puliveivausta, jollaista näkee esimerkiksi politiikassa lähes päivittäin. Näennäisyys ei päde sen kohdalla. Umkehr on perustavanlaatuinen olemusteko, johon ihminen kykenee ainoastaan koko olemuksellaan. Näin Buber sitä kuvaa: ”Se ei ole päätös, että tehdään toinen ja jätetään toinen kasaantumaan elottomaksi massaksi. Vain se, joka suuntaa toiseen vaihtoehtoon kuuluneen voiman tehtävän tekemiseen, on kykenevä päättämään, päättää, mitä tapahtuu. Jos tämän on ymmärtänyt, silloin tietää myös, että juuri tällainen päätös ansaitsee tulla kutsutuksi oikeaksi, oikeutetuksi, jonka mukaisesti ihminen voi suunnistautua ja päättää.”[18]
Kääntyminen on vapaan ihmisen todellisin ilmaisu. Siinä – hänen asettuessaan yhteyteen toisten kanssa – tulee esiin ihmisen koko persoona, eikä se muuta pelkästään häntä itseään, vaan kaiken hänen ympärillään. ”Se muuntaa maan kasvot, sillä siihen ryhtyvä heittää pelinappulat sivuun, voittaa universaalin taistelun, repii rikki käyttämisen ja kuluttamisen viettien kummitukset, kohoaa luokkayhteiskunnan pannasta, sekoittaa, nuorentaa ja muuntaa ikiaikaiset historialliset muodot”[19], Buber kirjoitti. Kääntyä ei siis pidä kevyin perustein, eikä etenkään itseään pettäen, koska sillä on elämän pituiset seuraukset.
Osapuilleen 25. ja 30. ikävuoteni välissä luin läpi lähes koko Buberin tuotannon. Monet teoksista luin useita kertoja, osin siksi, että ne eivät ole helppolukuisia. Buber ei ollut filosofi tavanomaisimmasta päästä, vaan hänen kirjallinen tyylinsä lähentelee usein lyriikkaa. Hänen filosofista pääteostaan voitaneen pitää lähinnä proosarunona, ja häntä ymmärtääkseen on opittava lukemaan eri tyylilajien välimaastossa. Yleisesti ottaen Buber luokitellaan filosofiksi, mutta totuus on, että hän oli vaikeasti lokeroitava hahmo. Kun esimerkiksi YK:n ruotsalainen pääsihteeri Dag Hammarskjöld esitti hänelle Nobelia, ei ollut heti selvää, kannattiko hanketta lähteä edistämään kirjallisuuden vai rauhanpalkinnon saralla.
Mitä enemmän Buberin tekstejä luin, sitä enemmän niissä alkoi tuntua kutsun tai kutsumuksen olemusta. En pyrkinyt hyödyntämään hänen tekstejään journalistisessa työssäni, mutta en toisaalta olisi myöskään halunnut luennoida niistä tai muuten käyttää niitä uralla etenemiseen. Ne olivat selvästi henkilökohtaista lajia, joten koetin kuunnella itseäni ja tunnistaa, mikä niissä minua veti puoleensa. Pian ymmärsin, että kyseessä oli pinnan alla piillyt vaikutin, jota ei voinut vältellä. Tunsin tarvetta imeä itseeni alkuvoimaa samasta lähteestä, josta Martin Buber oli sitä ammentanut.
Vaikka Buber tunsi nuoruudessaan syvää vieraantuneisuutta syntyperäistä juutalaisuuttaan kohtaan, hänen tuotantoaan ei voi irrottaa siitä. Itseään koskien hän totesi, että ei olisi koskaan voinut tulla hasidiksi, sillä ”se olisi ollut luvatonta naamioitumista, ja sisimmässäni minun oli erotettava toisistaan se, mitä minulta edellytetään ja mitä ei.” Sen sijaan hän koki välttämättömäksi ottaa olemukseensa niin paljon kuin kykeni siitä dialogisuudesta, jota hasidismi hänelle havainnollisti. ”Mutta todellisuudessa kyse ei ollut mistään tarkoituksellisuudesta eikä projektista, se kaikki vain tapahtui niin kuin tapahtui.”
Buberin mukaan juutalaisuudessa ei ole kyse ”uskonnollisesta toiminnasta”, joka on siihen yleisesti liitetty harhakuva. ”Ihmisen toiminnan ja armon välinen suhde pysyy juutalaisuudessa mysteerinä. Ihminen ei voi ottaa itseään niin sanotusti kädestä pyhittääkseen itsensä – hän ei koskaan ole omassa kädessään.” Mutta on jotain, joka on annettu vain ihmiselle, ja sitä kutsutaan aluksi. ”Maailma on luotu uusien alkujen tähden”, Buber opasti. ”Uuden luominen merkitsee valintaa, sillä alut saavat alkunsa ihmisen sisimmässä – siellä missä päätökset syntyvät – ja jotain voi panna alulle vain, jos sitä lähestyy ihmisenä, eikä yli-inhimillisenä pyhimyksenä.”[20]
Elin noihin aikoihin henkisessä tyhjiössä, toisin sanoen vapaassa tilassa. Hiljalleen ymmärsin, mitä kohti Buberin viitoittamalla tiellä tekemäni päätökset olivat minua johtaneet. En ollut saanut mistään toimeksiantoa, eikä kukaan ollut kertonut minun tarvitsevan sitä, mitä kuvittelin tarvitsevani. (Eikä kukaan toisaalta asettunut vastarintaan.) En ollut syntynyt valitun kansan vesaksi, joten jos halusin sellaiseksi tulla, minun oli valittava itse. Mutta todellisuudessa kyse ei ollut mistään tarkoituksellisuudesta, vaan kaikki tapahtui niin kuin tapahtui, kun eräänä päivänä otin yhteyttä Helsingin juutalaisen seurakunnan rabbiiniin.
Rabbin puheille päästyäni selitin, miksi olin tullut tapaamaan häntä. Buber nousi esiin heti ensimmäisessä tapaamisessamme, enhän tahtonut peitellä motiivejani. Rabbi testaili minua kyseenalaistamalla Buberin opetukset jyrkästi. (Kuten sanottua, ne eivät koskaan ole olleet valtavirtaa juutalaisessa maailmassa).
”Minä–Sinä, Minä–Se ja Minä–mikä tahansa, kaikki on lähtöisin Toorasta. Jos Marsissa on asukkaita, heilläkin on Toora”, hän julisti, koettaen ponnekkaasti käännyttää minut takaisin sinne mistä olin tullutkin. Mieleni teki huomauttaa, että hän siteerasi juuri Martin Buberia eikä Tooraa, mutta onnistuin pitämään mölyt mahassani. Ymmärsin, että hän koetteli minua, kuten on tapana, kun joku osoittaa halukkuutta lähestyä juutalaisuutta. Sitten hän ihmetteli, miksi halusin liittyä kansaan, jota oli sorrettu kautta aikojen. Vastasin, että sellainen ei ollut kannaltani merkityksellistä.[21] Sen jälkeen hän ehdotti, että voisin saada saman irti meditoinnista tai joogasta, joten enkö menisi mieluummin sinne, ja heilautti samalla kättään kuin olisi tiennyt jo paikankin, jonne voisin ilmoittautua. Totesin, että kyllästyisin niihin todennäköisesti alta aikayksikön. Tämän jälkeen hänellä ei ollut jatkokysymyksiä. Selvisin ensimmäisestä tulikokeesta ja löysimme yhteisymmärryksen. Tätä saattoi osaltaan edesauttaa se, että rabbi oli pohjoismaalaista perua ja ymmärsi eurooppalaista ajattelua. Lisäksi hän tunsi filosofiaa ja oli runouden ystävä, kirjoitti runoja itsekin. (Muutamaa vuotta myöhemmin hän laati yhden häihini.) Toisen rabbin kohdalla tieni olisi saattanut tyssätä alkuunsa, mutta nyt sain kutsun osallistua kurssille, jota hän oli aloittamassa.
Säännöllisin väliajoin saavuin kuuntelemaan luentoja, joissa rabbi perehdytti minut ja muutaman opiskelijatoverini juutalaisuuden keskeisiin käytäntöihin ja periaatteisiin. Kolmisen vuotta kestäneen opintorupeaman päätteeksi uhrasin itsestäni palasen uuden identiteettini alttarilla. Hienoista historian ivaa saatoin tuntea siinä, että kääntymisseremonia pidettiin natsiliikkeen syntypaikkana tunnetussa Münchenissä, jonne rabbien paneeli kokoontui. Hepreankieliseksi nimekseni valitsin Imanuel, ja toinen osapuoli lisäsi perään ben Avraham. Pulahdin paikallisen seurakunnan mikveen, painoin kipan päähäni ja painuin kadulle kääntämään müncheniläisten katseita. (Jos on pulaa extreme-harrastuksista, voin lämpöisesti suositella.)
Ensimmäinen vaimoni piti suhdettani juutalaisuuteen liian teoreettisena, mikä selittyi tietysti lähtökohdillani. Ne kun kumpusivat alkujaan kirjallisuudesta, ja vieläpä filosofisesta sellaisesta, eikä syntyperästä eli äidistä. Tätä nykyä olen juutalainen ainakin mieleltäni. Vitsiä asiasta riittää, mutta huumorihan kuuluu juutalaisuuteen olennaisena osana. Nykyinen vaimoni on ehdotellut ohimokiekuralisäkkeiden hankkimista juutalaisuuteni pönkittämiseksi, ja lapseni ihmettelevät ruokavalioni räikeitä puutteita kosher-säädösten noudattamisessa. Mutta ainakaan toistaiseksi ekskommunikaatiota ei ole tapahtunut, ja vaikka tapahtuisi, se ei muuttaisi omasta näkökulmastani mitään. Kun jotain päättää kerran koko olemuksellaan, päätös kestää loppuun saakka. Sellaista muuta mikään mahti maailmassa. Umkehr oli oma lopullinen ratkaisuni.
Tänään tätä kirjoittaessani katselen, kuuntelen ja luen välillä uutisia palestiinalaisten ja Israelin välisestä konfliktista. En joudu vastaamaan kovinkaan usein kysymyksiin siitä, mitä siitä ajattelen, mutta tiedän, että juutalaisuus yhdistetään nykyisin lähes poikkeuksetta Israeliin. Ja tiedän myös, että se Israel, joka uutisten kautta välittyy, ei edusta juutalaisuutta, johon käännyin. Perheiden häätäminen kodeistaan, ihmisten pommittaminen ja toimittajakollegoiden toimitilojen tuhoamien eivät ole osa sitä. Tuollaisessa toiminnassa ei ole lainkaan buberiaanista feminiinisen toiseuden tunnustamista, vaan se on osa vallalla olevaa hypermaskuliinista Zeitgeistia.
En koe, että minun olisi yritettävä elää juutalaisuuttani todeksi toisten kustannuksella. Eihän asia edes kuulu muille kuin itselleni. Juutalaisuus on minulle pikemmin kuin alati jatkuvaa kommunikaatiota – dialogia – joka muuntuu ja kehittyy, niin kuin elämä itse. Se saa erilaisia piirteitä ja ulottuvuuksia, syvenee ja välillä aiheuttaa ahdistusta, niin kuin mikä tahansa identiteetti.
Ei voi olla minkäänlaista epäselvyyttä siitä, miten Martin Buber tämän päivän Lähi-idän tapahtumiin suhtautuisi. Hän tuomitsisi ne jyrkimmin mahdollisin sanankääntein. Suurella todennäköisyydellä hän olisi tarttunut kynäänsä ja kirjoittanut sapekkaan mielipidekirjoituksen johonkin maansa päivälehdistä, tai kenties lähettänyt ilmoille nasevan twiitin.
Buber vastusti jo varhaisimpien juutalaisten siirtolaisten toimintaa Israelissa, ennen kuin maa edes itsenäistyi, ja myös seuraavien sukupolvien jatkamaa alueriistoa. Hänen mukaansa niin arabeilla kuin juutalaisilla on oikeus maahan, jossa molemmat kansat ovat siirtolaisia. Buber puhui Palestiinan alkuperäiskansaan kohdistunutta epäoikeudenmukaisuutta vastaan ja piti sionistisen liikkeen poliittisen haaran johtohahmoja osasyyllisinä juutalaisiin kohdistuneisiin väkivaltaisuuksiin.[22]
Buber oli toisinajattelija sionistien keskuudessa ja tuli syrjityksi periaatteidensa johdosta. Hän peräänkuulutti historian, kirjallisuuden ja eettisyyden merkitystä, mutta jäi auttamattomasti valtapolitiikan jalkoihin. Itsevaltaisin ottein liikettä johtanut Theodor Herzl jopa kyseenalaisti Buberin ja hänen tovereidensa mielenterveyden, mutta tämä ei missään vaiheessa perunut näkemyksiään.[23]
Buberin mielestä ainoa toteutuskelpoinen utopia on yksi valtio molemmille kansoille, ja hän vaati juutalaisia tunnustamaan palestiinalaisten täydet kansalaisoikeudet. ”On velvollisuutemme kunnioittaa vastapuolen oikeutta ja yrittää sovittaa se yhteen omamme kanssa”, hän kirjoitti.[24]
Evakuoiduttuaan Palestiinaan Saksasta vuonna 1938 Buber asettui pian asumaan Dir Abu Torin arabilähiöön. Hän vastusti aluelaajennuksiin omavaltaisesti pyrkivää politiikkaa. ”Aseilla maa saatetaan tuhota, mutta sitä ei voida valloittaa”[25], hän sanoi. Buber kuoli hieman ennen kuuden päivän sotaa, joka käytiin vuonna 1967 ja jonka seurauksena Israel laajensi miehitystään palestiinalaisalueille. Maailma tietää, että hänen edustamansa kannat jäivät vähemmistöön, ja rauhanomainen rinnakkaiselo on vaikuttanut yhä etäämmälle karanneelta haaveelta.
Viime vuosina ympäri maailman sijaa saanut ääriajattelu on noussut myös Israelissa, jossa ”sinimustat” etnonationalistit ovat ajaneet läpi muun muassa lain, jonka nojalla heprea on maan ainoa virallinen kieli ja arabia siihen nähden toissijainen. Buber ennusti, että mikäli hänen näkökulmaansa ei luoteta, konflikti jatkuu, ja myös juutalaisuus itse joutuu sen uhriksi. ”Valta ilman uskoa on elämää ilman merkitystä”, hän sanoi.[26] Jokainen voi tykönään arvioida, oliko hän oikeassa.
Buber on joskus nähty nykyaikaisena profeettana, ja ainakin siltä osin hän täytti toimenkuvan tunnusmerkistöt, että ammoisten kollegojensa tapaan hän visioi maailmaa välillä untensa välityksellä. Firenzeläisessä kirjastossa ensimmäistä kertaa lukemaani katkelmaa mukaillen voisi todeta, että jotain on tapahtunut vasta sitten, kun juutalaiset ja arabit alkavat kuulla toistensa huudot vastineina omiinsa, vihapuheen sijaan. Ehkä aika siihen ei ole enää kaukana. Mutta aivan samoin kuin entisaikojen profeettoihin, myös Buberin sanoihin suhtauduttiin hänen elinaikanaan penseästi. Ja jos jotain hyvää jälleen kerran täysimittaiseksi sotimiseksi äityneestä Lähi-idän pattitilanteesta pitäisi koettaa löytää, sen täytyisi olla se, että tätä menoa hänen viestinsä sivuuttaminen ei enää pian ole mahdollista.
Omalta osaltani voin todeta vielä vain sen, että jos olisin tiennyt, mihin kaikkeen hyllystä poimimani kirja minut johdattaisi, olisin saattanut jättää sen paikoilleen. En silti tarkoita, että katsoisin tehneeni sen pohjalta väärän valinnan. Sillä kuten amerikkalainen Robert Frost runossaan The Road Not Taken sanoi, vähemmän kuljetun polun ansiosta kaikki on nykyään toisin. Olkoon kaikki edellä kertomani siis joko varoitusta tai innoitusta, näkökulmasta riippuen.
[1] Kirja oli israelilaisen sosiologin Shmuel Noah Eisenstadtin toimittama esseekokoelma Martin Buber – On Intersubjectivity and Cultural Creativity, The Chicago University Press, 1992.
[2] Sama, 41-42. Alun perin teksti on julkaistu englanniksi teoksessa Martin Buber, Between Man and Man. Macmillan Publishing Company, London 1965.
[3] Alkukielinen käsite on “Der Traum vom Doppelruf”. Martin Buberiin perehtyessäni olen käyttänyt ensisijaisesti hänen teostensa ja kirjoitustensa englanninnoksia. Siksi tässä esseessä mainitut käsitteet ja lähteet ovat pääosin englanninkielisiä.
[4] Luimme Knutin kanssa usein toistemme tekstejä, ja olen säilyttänyt hänen kirjoituksensa muistona hänestä. Sain häneltä Firenzessä luettavakseni luonnoksia esseiksi Belief, Faith and Modern Science, The Exorcism of the Holy Spirit ja Does Love Make the Difference. Pian näiden kirjoittamisen jälkeen ystäväni Knut Mittendorfer päätti elämänsä Itävallan Grazissa.
[5] Berliiniläinen kustantamo Shocken Verlag julkaisi Ich und Du:n vuonna 1923, minkä jälkeen se on käännetty lukuisille kielille. Yhä edelleen parhaan englanninnoksen I and Thou teki Ronald Gregor Smith (T&T Clark, Edinburgh, 1937). Toistaiseksi ainoan suomennoksen Minä ja Sinä on tehnyt Jukka Pietilä (WSOY, Helsinki 1995).
[6] Ostoskoriin päätyivät muun muassa varhainen poeettis-filosofinen tutkielma Daniel, hasidikronikka For the Sake of Heaven jamystisten kokemusten kokoelma Ecstatic Confessions. Esseekokoelmista luin muun muassa Pointing the Way, Between Man and Man, Paths in Utopia ja The Knowledge of Man. Kiinnostuin jo varhain myös Buberin juutalaisuutta koskevista kirjoituksista, joihin kuuluvat Tales of The Hasidim, The Legend of The Baal-Shem, On Judaism ja Two Types of Faith. Hyödyllisiksi osoittautuivat myös hänen filosofiaansa kriittisesti tarkastellut Paul Schilppin toimittama The Philosophy of Martin Buber ja Buberiin erikoistuneen yhdysvaltalaisen kirjallisuusprofessorin Maurice Friedmanin kolmiosainen elämäkerta Martin Buber’s Life and Work. Tasapainon vuoksi hankin niin ikään Buberin henkilöön kohdistuneen kriittisen tarkastelun The Other Martin Buber. Buberin kirjeenvaihdoista koottu The Letters of Martin Buber puolestaan avasi ikkunoita hänen aikakauteensa.
[7] Ludwig Feuerbach, The Principles of the Philosophy of the Future, Hackett Publishing Company, Indianapolis 1986, 58-71
[8] Buber 1937, 24-25. Buberin maailmassa kohtaaminen ei ole suhde, vaan tapahtuma suhteen sisällä. Yllättävä kohtaaminen voi tapahtua suhteen alussa tai paljon myöhemmin. Kohtaaminen ei voi olla jokaisen suhteen päivittäinen realiteetti, ja useimmista suhteista kohtaamisen todellisuus puuttuu kokonaan. Rakkaus ei ole koskaan vain tunne toista kohtaan, vaan minän avaamista kaikkine tunteineen sinälle.
[9] Tallon, Andrew, Intentionality, Intersubjectivity, and the Between: Buber and Levinas on Affectivity and the Dialogical Principle, Thought, Vol. 53, No. 210, 1978, 292-309 (292)
[10] Buberin talvella 1905-06 tekemästä ratkaisusta kertoo Buber-elämäkerturi Grete Schaeder esseessään Martin Buber: A Biographical Sketch. The Letters of Martin Buber – A Life of Dialogue. Toim. Nahum N. Glazer & Paul Mendes-Flohr. Schocken Books, New York 1991, 13. Schaeder huomauttaa, että Buberin työllä journalistina oli huomattava merkitys hänen elämälleen, kuten on ollut omallakin kohdallani.
[11] Maurice Friedman, Martin Buber’s Life and Work – The Early Years, 1878-1923. Wayne State University Press, Detroit 1988, 118. Friedmanin mukaan Buber kirjoitti Kalevala-esseensä (eng. The Epic of the Magician) vuonna 1913. Friedman rinnastaa Elias Lönnrotin työn Buberin pitkäkestoisimpaan hankkeeseen, joka oli Raamatun kääntäminen hepreasta saksaksi. ”Lönnrotin elämä enteili uhrausta, jonka Buber teki luopuessaan omasta luovuudestaan elämän pituisen projektinsa tähden”, Friedman sanoo.
[12] Buber ei kääntänyt Kalevalaa alusta asti, vaan paranteli Anton Schiefnerin käännöstä. Ks. Kalevalaseura, Kalevala maailmalla – Martin Buber 1914 ja 1921. Verkossa: kalevalamaailmalla.kalevalaseura.fi/martin-buber
[13] Martin Buber, Minä ja Sinä. Suom. Jukka Pietilä. WSOY, Helsinki 1995, 5
[14] Buberin filosofian alkujuuret on usein yhdistetty myös hänen äitinsä katoamiseen Buberin ollessa neljävuotias. Buberin äiti lähti venäläisen upseerin kelkkaan ja jätti lapsen isänsä sekä isovanhempiensa huostaan. Traumaattisen kokemuksen seurauksena Buber havainnoi ihmissuhteita erityisen tarkalla silmällä ja muovasi tältä pohjalta maailmankatsomuksensa.
[15] Pietilä, teoksessa Buber 1995, 5
[16] Martin Buber, Hasidism and Modern Man. Humanities Press, New Jersey 1988, 5
[17] Yksi merkittävimmistä kriitikoista oli tunnettu akateemikko Gerschom Scholem, joka kyseenalaisti Buberin hasidististen tarinoiden autenttisuuden, mistä seurasi ”Buber-Scholem-selkkauksena” tunnettu eripura. Aiheesta on kirjoittanut muun muassa professori Maurice Friedman.
[18] Buber 1995, 77-78
[19] Buber 1995, 83
[20] Buber, 1988, 16-23
[21] Rabbini kommenttia juutalaisten sorrosta voi peilata muun muassa siihen, että hän syntyi juutalaiseksi Eurooppaan pahimpaan mahdolliseen aikaan, kesäkuussa 1938. Hän selvisi täpärästi natsien vainoista onnistumalla pakenemaan veneellä syntymämaastaan Tanskasta Ruotsiin.
[22] Mielenkiintoisen artikkelin Buberin perinnöstä laatineen Joseph Agassin mukaan Buber tunsi syvää turhautuneisuutta Israelissa, koska oli elänyt vuosia natsi-Saksassa, eikä kyennyt hyväksymään sitä, miten juutalaiset kohtelivat arabeja omassa maassaan. Joseph Agassi, The Legacy of Martin Buber for an Israeli Society after Zionism. Teoksessa Michael Zank (toim.), New Perspectives on Martin Buber. Mohr Siebeck, Tübingen, 2006, 246
[23] Herzlin ja Buberin välirikko paljastuu heidän kirjeenvaihdostaan. Herlz kirjoitti Buberille vuonna 1903: ”Toivon, että tulet järkiisi ja tunnustat vakavat rikkeet, joihin olet syyllistynyt, sekä aktiivisesti kadut niitä.” Buber vastasi: “Sanasi sekä loukkaavat että vieraannuttavat minua. Katuminen on kaikista tunteista epätodennäköisin, ja olemme valmiita nyt ja aina seisomaan sanojemme sekä tekojemme takana.” Riita koski sananvapautta ja sai alkunsa, kun päätoimittajana toiminut Buber julkaisi Herzlin kustantamassa lehdessä tämän kirjaa ankarin sanoin arvostelleen kritiikin. The Letters of Martin Buber – A Life of Dialogue, 97-98
[24] Martin Buberin avoin kirje Mahatma Gandhille. Teoksessa Glazer & Mendes-Flohr (toim.) 1991, 481-482
[25] Martin Buber. Teoksessa Israel and Palestine – The History of an Idea (On Zion), Schocken Books, New York 1952, viii
[26] Buber 1952, 142