Hyvä laulu on kuin talo. Siinä on paljon huoneita, äärimmäisyyksiin asti. Joskus talon julkisivu on niin huono ja sen ovi niin mitätön, että sisälle pääseminen on vaikeaa. Jos ovi ei ole riittävän kookas, täytyy ryömiä ikkunasta.
Runo voi olla ensimmäisellä lukukerralla niin vaikeatulkintainen, että lukija kyllästyy ja hyppää sen yli. Tästä hyvä esimerkki on T. S. Eliot, jonka runot vaikuttavat sanojen sekamelskalta.
Pahimmillaan laulun julkisivu on komea ja kartanomainen. Siitä saa vaikutelman, että sisällä olisi vaikka mitä siistejä juttuja, mutta sisälle päästyään on jo ulkona. Talo oli vain julkisivu ilman sisältöä.
On tyypillistä, että lauluntekijä yrittää syleillä maailmaa. Sen sijaan hänen pitäisi keskittyä mitättömään ja yksinkertaiseen. Hyvä levy tuntuu vaatimattomalta, pieneltä ja surkealta, mutta siitä aukeaa valtavia galakseja. Sisäpuoli on ulkopuolta isompi.
Suurin synti on, että maailma muuttuu merkityksettömäksi. Pyhyyttä on huomata, että kaikilla asioilla on yhteys toisiinsa. Tyhjästä kahvikupista avautuu maailmankaikkeuksia. Laulujeni tarkoitus on avata merkityksiä.
Taidot ovat työkaluja
Isäni on pappi. Seurakunnan tilaisuuksissa hän soitti kitaraa ja me muut perheenjäsenet lauloimme. Kun olin 4-vuotias, muutimme Lontooseen seitsemäksi vuodeksi. Minä ja veljeni kuuntelimme silloin paljon radiota ja teimme omia kasetteja. Kun radiossa soi hyvä biisi, panimme äänityksen päälle.
Vuosituhannen vaihteessa pääsin Savonlinnan taidelukioon kuvataidelinjalle. Vasta siellä opettelin soittamaan kitaraa. Koulussa tapasin kuvataiteilija Jyri Pitkäsen, joka esitti omia laulujaan. Hän lauloi niitä kotisohvalla ja esimerkiksi kristillisen opiston tapahtumissa, joissa lava oli vapaa.
Laulut olivat paljon vaikuttavampia kuin mikään, mitä olin kuullut radiosta. Nyt jälkikäteen kuultuna kappaleissa on paljon vikoja ja epätäsmällisyyksiä, mutta silloin tiesin, että haluan alkaa tehdä musiikkia.
Opettelin soittamaan kitaralla muutaman soinnun, eikä se ollut vaikeaa. Olennaista on, miten käyttää taitoaan: maailman taitavimmalla soittajalla voi olla valtava potentia tehdä mitä tahansa, mutta lopputulos on kuitenkin huono. Taidot ovat vain työkaluja toteuttaa itseään.
Julkaisijani Helmi Levyt on lähtöisin Savonlinnasta. Levy-yhtiön perustaja Arwi Lind opiskeli Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksella lastentarhanopettajaksi. Hänellä oli suunnitelma levy-yhtiöstä, joka julkaisisi seiskatuumaisia silloin tällöin. Me tutustuimme, ja aika pian musiikkiani julkaistiin cd-levylläkin.
Keskipisteenä kertomus
Muutin Helsinkiin, kun aloitin opiskelun teologisessa tiedekunnassa. Tosin seilasin monta vuotta Savonlinnan ja Helsingin väliä. Yliopisto-opiskelu oli elämälle vierasta: mitä enemmän opiskelin, sitä vähemmän pystyin tekemään musiikkia. Asiateksti ei ole inspiroivaa.
Lauluja tehdessäni olen huomannut, että jos luen, saan aikaiseksi tekstejä. On sellaisia kirjailijoita, joiden tiedän vaikuttaneen töihini, ja sitten on kirjailijoita, joita arvostan. Ne ovat eri asioita.
Franz Kafkan lukeminen on todella vaikuttava kokemus. Systemaattinen realismi perustuu arkielämään ja järkeviin havaintoihin. Mutta mitä pinnan alla kytee? Siellä on älyttömyyttä, maailman absurdiutta ja ihan silkkaa fantasiaa. Tällainen kontrastin luominen on vaikuttanut teksteihini.
Olen tykännyt paljon Eeva-Liisa Mannerista. Hän on intellektuelli: tekstien pohjalla on valtava tieto ja taito, mutta hän ei aina välitä näyttää sitä. Mannerin runoissa on ilmaisun voimaa. Saan samanlaisia tuntemuksia venäläisestä laulajasta Vladimir Vysotskista. Hänellä on jotain todella tärkeää sanottavaa. En ymmärrä sanaakaan, mistä hän laulaa, mutta se ei haittaa, koska ilmaisun voima välittyy.
Intellektuaalisuus on työkalu, ei itsetarkoitus. T. S. Eliot ja C. S. Lewis olivat vihamiehiä keskenään, koska Lewisia ärsytti suunnattomasti Eliotin snobismi. Lewisin ajatus oli, että intellektuaalisuus ja intertekstuaaliset viittaussuhteet ovat tärkeitä, mutta ne eivät saa näkyä. Kertomuksen, narraation, täytyy olla keskipisteenä. Myöhemmin eräs tutkija huomasi, että Lewisin Narnian tarinat -kirjasarjan jokainen osa viittaa eri planeettaan ja sen antiikinaikaiseen merkitykseen.
Huono fantasiakirjallisuus on pelkkää eskapismia todellisuudesta. Hyvässä fantasiakirjallisuudessa tästä todellisuudesta otetut kuvat on rikottu ja asetettu uusille paikoille niin kuin unessa.
Yritän lukea myös kirjoja, joista en pidä. Nyt luen Walt Whitmanin Leaves of Grassia. Kahlaan sitä sanakirjan kanssa, koska teoksen englannin kieli on niin vanhahtavaa.
Laulu vainajan löytämisestä
En ole koskaan tehnyt laulua kuolemasta. Ja jos olen, laulu on iloinen, eikä sanaa ”kuolema” mainita. Kuolema on vääjäämättömyyden allegoria.
Kuolleen miehen laulu on itse asiassa tosikertomus vainajan löytämisestä. Vietimme aikaa Savonlinnan hylätyssä tehtaassa, ja ihmettelimme sinne tulevaa pahaa tuoksua. Kerran paikallistimme hajun erääseen huoneeseen.
Miehen toinen silmä valui kasvoja alas. Paska oli housussa ja reppu selässä. Mies oli heittäytynyt alas pyörätuolista ja pitänyt polvet koukussa. Hän olisi pystynyt ottamaan maan jaloillaan vastaan, mutta hän ei ollut tehnyt niin. Sellainen vaatii paljon tahdonvoimaa, halua kuolla.
Me emme tiedä, miksi hän kuoli tai miksi hän teki niin kuin teki, mutta kuolema ei ollut tyhjänpäiväinen tapahtuma. Tässäkin tragediassa on oma merkityksensä. Se on olennaista.
Ylösnousemus syntyi majassa
Ennen kuin olin julkaissut yhtään levyä, saatoin tehdä levyllisen lauluja viikossa ja äänittää ne c-kasetille. Tyypilliseen populaarimusiikin tapaan olen tehnyt kappaleita rämpyttämällä kitaraa ja keksinyt sitten musiikkiin sopivia sanoja.
Mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä tärkeämmäksi on tullut, etten tee lauluja niiden itsensä vuoksi. Maailma on jo valmiiksi täynnä hyviä kappaleita, eikä ole syytä tehdä yhtä hyvää laulua lisää. Laulajalla pitää olla jotain sanottavaa, tunne tai kertomus.
Minä olen tarinoiden kertoja. Esimerkiksi Meedio Mouhu on moderni kansankertomus 1990-luvulta. Mouhu oli savonlinnalainen juoppo, joka voitti arvonnassa satatuhatta markkaa. Hän järjesti meediopalveluita, ja hänellä oli jopa toimipiste. Eri lähteiden mukaan hän löi vetoa siitä, voiko hän joko uida tai kävellä lahden yli – ei pystynyt ja hukkui. Kappaleeni on siis folkloristinen työ.
Minulla on kolme pientä lasta. Viime aikoina olen kirjoittanut, kun kaikki muut ovat nukkumassa. Joskus sanon kotiväelle, että menen kirjoittamaan tunniksi, jos sopii. Sitten lähden paikalliseen Snackyyn, halpaan hampurilaispaikkaan. Niitä näkee kehätien varrella tai esimerkiksi Pukinmäen entisen Esson paikalla. Baareissa ja kahviloissa on monesti taustamusiikkia, mikä on häiritsevää. Olen kirjoittanut tupakkapaikoilla ja talvella myös hyytävässä pakkasessa.
Asunnossani on parveke, jonne rakensin pressusta ja laudoista pienen majan. Vein sinne patterin. Oikeastaan koko Ylösnousemus on kirjoitettu majassa. Sitten vuokranantajat määräsivät sen purettavaksi: he vetosivat esteettisiin syihin!
En pysty kirjoittamaan aktiivisesti tuntia pidempään, koska tunnin jälkeen kirjoittaminen muuttuu turhanpäiväiseksi sähläykseksi. Kirjoitussessioita voi olla korkeintaan kaksi päivässä. Joskus mietin, miten sitä on ennen tuhlannut aikaa aivan tyhjänpäiväiseen. Tässä kiireisessä ajassa kannattaa muistaa, että asioita voi jättää hautumaan tai tekemättä.
Kuvia, joissa mikään ei liiku
Ihmisellä on mieletön taipumus havaita yhteyksiä asioiden välillä, sellaisiakin, joita ei ole. Kuulija muodostaa kertomuksen vajavaisista sanoista. Esimerkiksi Nirvanan kappaleissa ei ole oikein mitään järkeä, mutta silti kuulija luo sanoista narraation. Kurt Cobain yritti luultavasti luoda tunnelmakuvia ja ilmaista itseään ekspressiivisesti.
Suomalainen laulu on hyvin staattista verrattuna englanninkieliseen. Asiat kerrotaan kuvina, joissa mikään ei liiku. Kuu paistoi taivaalla, mies istui penkillä. Suomi on substantiivipainotteinen kieli. Tosin kalevalaisessa laulussa, epiikassa, on liikettä.
Hyvä laulun sanoitus pitää osata erottaa hyvästä runosta tai novellista, koska ne ovat eri formaatteja. Jos Suomen paras säveltäjä säveltää Suomen parhaaseen runoon, ei siitä synny maan parasta laulua. Hyvässä laulussa musiikki ja teksti ovat viittaussuhteessa alleviivaamatta toisiaan. Ei hyvä lastenkirjakuvituskaan toista tasan tarkkaan tekstiä.
Välittäjä ja seinäkoriste
Esiintyminen on itsensä paljastamista. Kokemus vaikuttaa siihen, että esiintyminen voi olla myös itsensä paljastamista hallitusti. Parhaimmillani koen olevani välittäjä, joka siirtää transsendentista maailmasta energioita yleisölle shamaanin lailla. Joskus huomaan olevani vain seinäkoriste, itsensäpaljastaja, joka yrittää epätoivoisesti kiinnittää yleisön huomion.
Tyypillinen kysymys Tapio Rautavaaraa kuunnellessa on, että kuinka monta naista hänellä oikein on ollut. Hohto, taiteilijan mystifiointi, kuuluu musiikin kulttuuriin. Mystifiointi on elinehto julkisuudelle, levymyynnille ja keikoille.
Muutokset ovat kuoleman kuvia
Ylösnousemus-levyllä metodinani oli esittää näkemiäni unia. Unien viittaussuhteet tuntuivat välillä käsittämättömiltä, naiiveilta tai typeriltä, mutta kirjoitin ne ylös sellaisina kuin ne näin. Sitten tein niistä laulun, ja yritin olla mahdollisimman uskollinen unien symboleille. Intuitiivisuus on kirjoittaessa tärkeää. Jossain vaiheessa lauluja hioessa huomaa, että on kadottanut alkuperäisen unen merkityksen. Jos uni on saanut vieraita elementtejä ja kadottanut jotain symbolirakenteestaan, täytyy palata alkuun.
Ah ja voi ja kauhistu perustuu aikamatkustusuneen. Sen idea on, että maailmanloppu on jo tullut ja ihmiset ovat siirtyneet ajassa taaksepäin aikaan ennen kaiken peittävää tulvaa. Ihmiskunta on kansoittanut kaikki menneet ajat tehden niistä samanlaisia kuin nykyhetkestä: kaikkialla on ABC-myymälöitä ja Prismoja.
Seurauksena tästä kuoleman välttämisestä on, että ihmiset alkavat pelätä muutoksia, kuten nukahtamista ja lasten leikkejä. Muutosta vastustetaan ja pelätään, koska se on kuva kuolemasta. Vanhoissa tuutulauluissa kuolemaa verrataan uneen: uni on kuin pikku kuolema.
Unessani viimeisiin aikoihin meneminen on kielletty. Suuri tulva alkaa Kanta-Hämeen Kuivajärveltä, jonne matkustan. Rannalla on lapsi. Ystäväni katoavat yksitellen viereltäni, koska tätä pidemmälle he eivät uskalla kävellä.
Minä menen vahingossa liian pitkälle, ja esitän lapselle kysymyksiä. Miten leikitään piilosta? Yritän kysyä sivureittejä myöten sitä oikeaa. Lopulta tiedustelen, mitä on kuolema. Siinä vaiheessa vesi on jo vallannut kaiken, eivätkä jalat yllä pohjaan.
Lapsi alkaa vastata, mutta osa vastauksesta peittyy aaltojen kohinaan. Lapsi puhuu: Kuolema on kärsivällinen, kuolema on lempeä. Raamatun tekstissä rakkaus on kaikkea tuota.
Lopulta vetäessäni viimeisiä hengenvetojani ennen hukkumista kysyn lapselta, että nytkö me menemme leikkimään piilosta. Lapsi nyökkää: Nyt me menemme, mutta vain hetkeksi.
Haastattelu on julkaistu Särön numerossa Suomi-Utopia (nro 30). Osta numero täältä.