Mitä teemme eläimille sitten kun emme enää riistä niitä?

Vaikka lopetamme lihansyönnin, meidän ehkä täytyy ottaa luonnossa petojen rooli.

Petri Korhonen on Otavamedian ulkoilmalehtien päätoimittaja, joka rakastaa vegaanista soccaleipää, parsaa, sieniä ja bambinfileetä.

[dropcap]O[/dropcap]len iloinnut vegaaniuden yleistymisestä. Joka kerta kun joku uusi ihminen tulee tietoiseksi ruokatottumustemme ympäristövaikutuksista ja alkaa kyseenalaistaa halvan lihan ylitarjontaa, olemme taas askelen lähempänä kaikille parempaa elämää.

Pystyisimmekö elämään kokonaan ilman eläinten riistämistä ja hyväksikäyttöä?

Ehkä – jos emme olisi sössineet tätä luontoamme jo valmiiksi pilalle.

Kuvitellaanpa tilanne, että karjankasvatus saadaan Suomessa lopetettua. Lehmät, lampaat, vuohet, siat vapautetaan luontoon hallitusti, asteittain. Mitä ne alkavat vapaudessaan tehdä?

Lisääntyä ja täyttää maata, kuten oikein onkin.

Ja tästä alkavatkin ongelmat, jotka johtuvat pitkälti ihmisten omasta typeryydestä. Olemme petovihassamme tappaneet liikaa lihansyöjiä, eikä niitä ehdi tulla riittävän nopeasti lisää mistään tätä tilannetta korjaamaan.

Entiset tuotantoeläimet todennäköisesti keskittyvät laiduntamaan jollekin lajityypilliselle alueelle, jolta väistämättä alkaa jossain vaiheessa loppua herkullisin syöntiruoho. Samoista apajista kilpailevat myös villit eläimet.

Laumat siirtyvät ruuan perässsä seuraaville seuduille, kunnes ne eivät maastoesteiden tai asutuksen takia enää pääse kauemmas muista märehtijöistä. Jo ensimmäisenä talvena eläimiä kohtaa elintilan kaventuessa ja ruuan vähentyessä joukkonälkiintyminen, eläintautien leviäminen – jotka surmaavat etenkin heiveröisimpiä vasikoita, karitsoja ja porsaita hitaasti ja kurjasti.

Pitäisikö jo ennen tätä vaihetta eläinkantaa alkaa säädellä, ja jos niin miten? Tappamalla osa ahtaimpien seutujen eläimistä? Olisiko se armollista, vai eläinten elämisen oikeuden rajoittamista?
Pitäisikö sitten vapautuseläinten lisääntymistä säädellä? Syöttämällä niille ehkäisylääkkeitä – taas puuttuen luonnottomasti luonnon kiertokulkuun.

Pitäisikö meidän tuoda tänne vaikkapa susia eteläisestä Euroopasta, missä niitä elää runsaasti ja hyvinvoivina? Olisiko meillä oikeutta ryöstää petoeläimiä pois kotiseuduiltaan, ratkaisemaan meidän ongelmiamme?

Hollannin paratiisipuisto muuttui nälänhätäalueeksi

Hyvin tuon edellä kuvatun kaltainen skenaario nimittäin tapahtui jokunen vuosi sitten Hollannissa.

Amsterdamin itäpuolelle luotu vapaiden eläinten paratiisi, Oostvaardersplassenin reservaattialue, päätyi yhdenlaiseen ekokatastrofiin. Hollannin Serengetiksikin kutsuttu 5 000 hehtaarin alue oli varattu jännittävään kokeiluun: pärjäisikö alueen tiheä lintu-, kauris- ja peurapopulaatio omin voimin, vain luonnon oman kannansäätelyn varassa. Riistanhoito eli metsästys kiellettiin. Alueelle tuotiin myös villihevosia ja vuohia lisäämään luonnonmukaista lannoitusta.

Muutaman vuoden kuluttua mediaan alkoi levitä kuvia luurangonlaihoista sairaista hevosista, mädäntyvien kauriinraatojen täyttämistä kosteikoista ja puhtaiksi kalutuista kuolevista metsiköistä. Hallitsemattomasti lisääntyneille eläimille ei kerta kaikkiaan riittänyt ravintoa, eikä alueen ekosysteemi kestänyt eläinkannan kasvua. Kylmän talven jäljiltä näkymät olivat kuin miltä tahansa ihmisten nälänhätäalueelta.

Hollannin viranomaiset joutuivat hätäteurastamaan Oostvaardersplassenista tuhansia henkitoreissaan olevia villieläimiä, jotka eivät enää olleet elvytettävissä.

Tänä keväänä tehtyjen arviointien mukaan alueen kasvusto on muuttunut yksipuolisemmaksi, osin aavikkomaisemmaksi: siellä pärjäävät parhaiten erilaiset piikikkäät puut, pensaat ja ohdakekasvit. Vesilinnuille ja rotille alue on paratiisi. Kauniiden peuralaumojen sijaan siellä vilisevät rumat haaskansyöjät. Suurpetoja sinne ei ole saatu, aikeet niiden siirtoistutuksista ovat eri syistä kaatuneet.

Osa Hollannin luonnontutkijoista pitää kokeilua silti onnistuneena. Kyse on evoluutiosta: luonto osoitti pystyvänsä korjaamaan ylikasvaneet populaatiot itse, ja kasvusto sopeutui uuteen normaaliin. Silti jälki oli inhimillisestä näkökulmasta hirvittävän raakaa – ja kaikilla mittapuilla arvioituna julmaa eläinten hengiltä kiduttamista.

Ihmisen rooli: hoida pedon työt

Onko ihmisen tekemä eläinkantojen säätely ja ekosysteemille tuhoisien vieraslajien torjuminen sitten parempi tai eettisempi ratkaisu? Eikö eläinten kannalta ole sama asia, kuoleeko muun lauman olemassaoloa uhkaava yksilö näivetystautiin vai riistanvalvojan luotiin?

Olen miettinyt tätä pitkään, etsien samalla moraalisesti kestäviä syitä sille miksi itse harrastan metsästystä – joka on kiertelemättä eläinten tappamista huvin vuoksi, ruuaksi, jota ilmankin pärjäisi.

Meillä ei ole mitään automaattista lupaa mestaroida luonnon omaa kehitystä – edes punkkien voittokulkua Suomen halki tai supikoirien yleistymistä. Silti monta kertaa asioihin tarttuminen on perusteltua suuremman yleisen edun nimissä. Punkkien listiminen vähentää borrelioosiriskiä, liikojen särkikalojen pyydystäminen järvistä hidastaa rehevöitymistä, villiintyneiden tarhaminkkien poistaminen rantaluodoilta voi pelastaa lukemattomia lintupoikueita.

Ajattelen, että meidän pitää ihmisinä kantaa vastuu omista virheistämme, jotka ovat rikkoneet Suomenkin luonnon tasapainoa. Tapoimme vuosien ajan aivan liikaa petoja, joko suoraan tai välillisesti ajamalla niitä asutuksen tieltä pois. Ennen petokantojen uutta elpymistä meidän täytyy nyt jollain tavalla hoitaa isojen lihansyöjäeläinten roolia, niiltä jäänyttä tehtävää: pyydystää (syötäväksi) kohtuudella niitä joiden muutenkin luonnossa kuuluisi tasapainon nimissä tulla syödyksi.

Ja jossain vaiheessa, jos pedot palaavat riittävän laajasti koko maahan, voimme jättää hommaa yhä enemmän niiden hoitoon. Luonnon balanssin varjeleminen on kuitenkin alun perin ollut niiden elämisen tarkoitus, kunnes me tulimme sotkemaan asiat.