Katoamispiste

Katri Tapola on Helsingissä asuva kirjailija.

Kirjailijan on kesälläkin suojauduttava ympäristön häiriötekijöiltä käpertymällä kielen viittaan, vaikka muut lomailevat. Keskittymisen hetkellä kirjoittamisen merkitys, kauneus ja selittämätön puhkeavat eloon.

[dropcap]H[/dropcap]einäkuun kuumuudessa silmissäni on pitkästä aikaa kuva runoilija François Villonista (s. 1431 – kadonnut 1463), jonka jäljet katoavat lumeen. Siinä Villon menee, kietoutuneena tummaan viittaansa, valkoisella lumiaavikolla, muuttuu lopulta pieneksi pisteeksi, on poissa.

Olen hukannut oman katoamispisteeni kirjailijana. Elämä on kuormittanut monin tavoin. Olen hoitanut ja huoltanut, auttanut ja uupunut. Menettänyt, saanut, toiminut niin kuin ihminen toimii kun kyseessä ovat vanhukset, lapset, eri tavoin haavoittuvassa asemassa olevat lähimmäiset.  Olen mennyt soitellen sotaan, lukenut lakia, korjannut virheitä, hajonnut maailmaan. Olen  kirjoittanut kymmenen päiväkirjaa, joihin en löydä aikaa (enkä uskallusta) palata. Olen suoltanut satoja liuskoja, joihin en saa raivattua tilaa tarttua (enkä luottamusta työstää).  Tässä olen, pää sirpalekasana, tyhjin käsin, kysyen: missä on minun keskittymisrauhani ja -kykyni? Onko siihen vielä mahdollisuus, entä lupa?

Kirjoittamisen työ on niin altis ympäristölle, sanoi kirjailija Raili Mikkanen, kun puhuimme asiasta. Railin sanat auttoivat. Hän ilmaisi tutun asian hiukan toisin. Kyllä minä tiesin, en vain ollut piitannut siitä miten helposti häiriintyvä keskittymisen tila on ja miten se on kaiken elämisen edellytys kirjoittajalle. Nyt tunnen itseni nöyräksi, liki nyljetyksi, kun koetan lähestyä pois heittämääni rauhaa tämän pienen tekstin avulla. Siinä ainoa syy kirjoittaa juuri nyt: harjoitus. Ehkä myös kehotus.

Itsensä varjeleminen, luvan salliminen, syyllisyydestä vapautuminen, oman työn asettaminen tärkeysjärjestyksessä ensimmäiseksi. Heinäkuun helteessä. Kun muut lomailevat ja toivovat tapaamista tai tarvitsevat tukea. Ja siinä se on, raja: sinä olet kuin oletkin kirjailija, vaikka yritit luopua. Et sinä valinnut työtäsi, se valitsi sinut, sinun on kirjoitettava sillä kuulut niihin, jotka eivät muuta voi. Enää ei auta ihmetellä, onko olemassa omaa rauhaa, rahaa, aikaa. Miettiä, mitä tapahtuu, jos työ ja toimeentulo katoavat lopullisesti tässä kohdassa elämää. On hyväksyttävä, että maailmaan oli mentävä ja että sieltä on kerran myös palattava. Että kokemukset kääntyvät yhä uudelleen kieleksi.

Niin se tapahtuu, kaiken keskellä on aukko, paikka, jossa ahdistus väistyy ja jossa elää keskittymisen ja kirjoittamisen ihme. Hajaannuksen tilalla on yksinäisyys, luja yhteys omaan sisimpään. Särkymätön kauneus. Merkitysten palaaminen. Ääni, kieli, selittämätön.

”Minun on oltava nopeampi kuin se ei-kirjoittava, ajatusten korkeuksissa pysyttelevä, alati hajoava itseni, minun on sekoituttava tulevan kertomuksen koukeroihin ja varottava laskeutumasta velvollisuuksia karttavan kirjoituksen tasolle. Minulla on oltava tunne, että se ei-kirjoittava osa nukahtaa, antautuu ja valuu sitten kokonaan siihen vulgaariin kirjoitukseen, josta tulee kirja.” (Marguerite Duras, Jokapäiväinen elämä, s. 29). Myös minun on oltava nopeampi, aloitettava ensi töikseni aamulla, ennen kuin päivä tunkee sinne missä kirjoitus syntyy. On aloitettava jälleen kerran alusta, ensikertalaisena. Minun lomani: oma työ.

Työvälineekseni valitsen kuvitelman. Ajattelen meidät kaikki yhdessä. Tässä korventavassa kuumuudessa meidän on suojauduttava, sillä kirjoittajina olemme niin monin tavoin suojattomia, alttiita, haavoittuvia, eikä meitä paahteelta pelasta muu kuin kielen viitta. Niin minä kääriydyn valoisaan viittaani, katoan pieneksi läikäksi keskelle vihreää, sanon enää kiitos, kiitos kuvasta, kuvitelmasta.