Myönnän, että päätös käynnistää open mic -klubien sarja syksyllä 2022 ei ollut aivan helppo, enkä yksin sitä olisi tehnytkään. En aluksi innostunut ajatuksesta, että ketkä tahansa saavat käyttää yleisön aikaa esittääkseen työstämättömiä, kömpelöitä säkeitä, vieläpä muutaman rohkaisuryypyn siivittäminä.
Muistikuvani 1990-luvun lopun ylipitkistä, teatraalisista, harjoittelemattomista, narsisimia uhkuvista baariesityksistä hallitsivat käsitystäni siitä, mitä avoin lavarunous keskimäärin on. Olin itsekin yksi näistä esiintyjistä, enkä haluaisi nähdä videoita itsestäni runojani esittämässä, jos sellaisia sattuisi olemaan.
Noloin ja räikeydessään melkein rikollinen esiintymiseni oli 2000-luvun alussa Porvoossa Bar Maryssä, jossa eräällä kokeellisen jazzin keikalla, muutaman gin tonicin jälkeen, päätin omavaltaisesti säestää Virosta saakka saapunutta orkesteria omasta mielestäni yhtä kokeellisilla runoillani. Paikallislehti Uusimaan musiikkikriitikko mainitsikin minut seuraavan päivän lehdessä taiteellisesti korkeatasoisen keikan pilaajana. Kritiikki oli ansaittu, mutta se leimasi omalta osaltaan epäoikeudenmukaisesti käsitystäni siitä, mitä spontaani lavarunous voi olla. Runokeikkojen järjestämiset, itselleni ja muille, jäivät muutamaksi vuodeksi väliin.
Bar Maryn sulkemisen jälkeen kotikaupunkiini Porvooseen jäi vapaan, undergroundhenkisen kulttuuriestradin mentävä aukko. Paikkasimme sitä perustamalla kaveripiirissä Porvoon Taidetehtaalle Lukema-klubin, joka totteli myös nimeä Mallons-klubi. Bändikeikkojen lisäksi klubilla tarjottiin elävää runoutta. Tässä yhteydessä tutustuin runoaktiivi Harri Hertelliin ja muihin, tuolloin varsin kokeellisten ja surrealististen esitysten nuoriin toteuttajiin. Ulkopuolista rahoitusta vailla olevan klubin vuokrakuluja rahoitettiin myymällä yleisölle lipukkeita, joita pystyi tiskillä muuttamaan nestemäiseen olomuotoon. Esiintyjät tyytyivät pizza- ja olutpalkkioon, ja tunnelma oli kuin jonkin uuden suuren äärellä.
Vuosikymmenen lopussa, klubin maineen kiirittyä kauas Porvoonjoen molemmille puolin, viranomaiset haistoivat – tai kuvittelivat haistavansa – runoilijoiden piiristä kohoavaa, rosoisen tiilirakennuksen raoista puskevaa palaneen käryä, ja eräänä huhtikuun iltana 2009 kuutisentoista poliisiautoa kurvasi tehtaan liepeille. Loppu onkin surullista luettavaa: vapaaehtoisvoimin toiminut klubi suljettiin, ja toimintaa pyörittävän yhdistyksen hallituslaisia teljettiin muutamaksi päiväksi parempaan talteen. Oikeudenkäynnin jälkeen heitä sakotettiin kuin kaikkivoipaisen moraalijumalan kädestä.
Minun oli sopiva hetki karistaa kannoiltani sellaisen valtion ja kylän pölyt, jossa – silloisen tuntumani mukaan – omaehtoisen ruohonjuuritason kulttuuritoiminnan harjoittajiin suhtauduttiin päättävän eliitin taholta kuin järjestäytyneisiin rikollisiin. Berliinin vapaus kutsui. Kaupungissa, jossa sijaitsevat geneettisten juurieni ohessa myös ne kivat klubit, joihin ei aiemmassa kotimaassa ollut luvallista astua, sain nyt esiintyä runoineni pizza- ja olutpalkalla. Mitä kaikkea Suomi menettääkään, kun kulttuuritoimintaa ei saa rahoittaa virvokemyynnillä, vaan toiminta on pakotettu riippuvaiseksi yhteiskunnalta ja säätiöiltä aneltavasta apurahoituksesta! Näin ajattelin tuolloin, ja ajattelen edelleen, muutettuani puolisoni kanssa Saksasta takaisin Porvooseen. Kalskahtanee nepotismilta, että Särön puheenjohtaja on myös vaimoni ja pomoni, mutta kalskahtakoon.
Muuton kynnyksellä hän, Venla Saalo, totesi: Olisi kiva, jos Suomeen palattuamme voisimme istua rantakalliolla kuuntelemassa nuotion ääressä runoja. Erinäisten pohdintojen ja tapahtumakokeilujen jälkeen ympyrä sulkeutui: Harri Hertell ryhtyi Särön runotapahtumien tuottajaksi ja isännäksi. Syyskuussa 2022 pidettiin ensimmäinen Särön open mic -runotapahtuma – tosin ei rantakallioilla, jossa tuuli voisi viedä sanat, vaan Café Aatoksessa, entisessä elokuvasalissa. Salin sisustuksena on edesmenneen Bar Maryn pöytiä, joiden ääressä Särö-nimistä kulttuurilehteä ideoitiin kahdeksantoista vuotta sitten.
Hertellin idea, että tilaisuuksissa esiintyy yksi kutsuvieras, jonka jälkeen lava olisi vapaa kenelle tahansa esiintymishalukkaalle, herätti minussa aluksi epäilyksiä, koska pelkäsin kirjoitukseni alussa mainitsemiani myötähäpeää aiheuttavia kokemuksia, joita siis olin itsekin yleisössä aikoinaan aiheuttanut. Mutta ajat ovat muuttuneet.
Väitän ainakin yhden asian tässä maailmassa, ainakin tässä maassa, kehittyneen parin vuosikymmenen aikana monta harppausta parempaan suuntaan: kansalaisten esiintymistaito ja luottamus sanojen vaikutukseen ovat parantuneet. Syitä kehitykselle on varmasti monia, mutta yksi lienee se, ettei tunteista ja niihin johtaneista taustoista tarvitse enää puhua kiemurrellen. Häpeä on vähentynyt. Häpeä ilosta, häpeä surusta, häpeä osaamattomuudesta ovat karisseet iholta, karisseet kuin laasti jähmeydestään heräävän tiilisen tehtaan seinistä.
Mutta eikö runouden tai muun tiiviin kielellisen ilmaisun toimintaperiaate perustu kryptisyyteen, vertauksiin, arvoituksiin ja kiertelyihin? Siltä voi joskus näyttää, mutta niin ei ole. Runous on suorinta mahdollista puhetta ihmiseltä ihmiselle. Puhe, joka välittää kokemuksia, tunteita, oivalluksia ja aistimuksia, on suorinta ja todellisinta puhetta. Harkitut, itsetutkiskelevat, maailmaa välähdyksinä hahmottavat sanat voivat olla aseita, jotka riisuvat kuulijan puolustuskyvyn riippumatta siitä, onko sanojen esittäjä kirjoittamisen ja esiintymisen ensikertalainen vai harjaantunut satakertalainen.
Cafe Aatoksessa viime lauantaina 6.4. järjestetyssä open micissä 14-vuotias Amy luki runon, jossa hän kuvaili suhdettaan sairauden vuoksi etäiseksi jääneeseen isään. Riitta O. heitti kuulijan maailmaan, jossa tuleva kesä olisi tämän viimeinen. Mitä aiot silloin tehdä, minkälaisen muiston haluat jättää kesästä itsellesi? Runon lopussa selvisi – anteeksi spoilaus – että tuleva kesä onkin ensimmäisesi. Yrjö Länsirinne esitti kitaran säestyksellä runon Suomen ehkä tuntemattomimmasta järvestä, jonka nimi on Onpahanvaanlampi. Anna-Marin runo puolestaan oli tervehdys korkeuksiin, hänen liikenneonnettomuudessa kuolleelle pojalleen. Yleisö sai kuulla, minkälainen pojan nauru oli ollut.
Miinanraivaajana ja miinanraivauskouluttajana Itä-Ukrainassa vapaaehtoisena työskentelevä ”Hamlet” tutkaili runossaan tuntemuksiaan sotarintaman läheisyydessä. Hänen kollegansa, sotilaskouluttajana toimiva Kuunvaara kertoi Kramatorskin katukissasta, jonka turkissa on pieni veritahra. Kutsuvieras Emma Leppo luki omien runojensa ohessa suomentamiaan Israelin armeijan joulukuussa tappaman palestiinalaisrunoilijan Refaat Alareerin runoja.
Kuten aiemmissakin Särön Open miceissä, tilaisuuden säännöt ovat nämä: jokaiselle esiintyjälle esitetään kunnioittava taputus ennen ja jälkeen esityksen, jonka maksimipituus on viitisen minuuttia. Juontaja ei spiikeissään kohota ketään ylitse muiden. Mikrofonin käyttöön ohjeistetaan. Kunnioittava ilmapiiri tarttuu kuin tauti, ja riittävästi levitessään se muuttuu hartaudeksi. Puhelimet ovat poissa, tallenteita ei tarvita, koska kaikki tapahtuu tässä ja nyt. Ei ole muuta kuin kyseinen hetki. Ihmisen viesti toiselle kulkee aikakapselissa, jota ei voi muuttaa digitaaliseen muotoon.
Ennustan, että työläisrunous tekee lähivuosina uutta, näkyvää nousua. Työläisrunoudella tarkoitan sitä kirjoittamisen lajia, jota toteuttavat muilla kuin kirjallisuuden alalla toimivat tai toimineet duunarit, koululaiset, eläkeläiset, sotilaat, työttömät, akateemikot, myyjät, lapset. Heille runous on ensisijaisesti kommunikoinnin väline, mutta sitä se on myös niille ammattirunoilijoille, jotka apurahan turvin hiovat kokoelmaansa vuosikausia – kuten minä olen tehnyt. Sodasta, rakkaudesta tai lapsen kuolemasta selvinneille runouden tekeminen on terapiaa, mutta sitä se on myös niille, joille runous on aikaavievin elämäntehtävä. Ammattirunoilijalle maine voi olla kannustin, runoutta kokeilevalle lavaesiintyjälle ensisijainen kannustin lienee jaettu kokemus.
Runous on todellisuuksien välistä vuoropuhelua, ja eri sosiaaliluokat, ammatit ja ikäryhmät ovat näitä todellisuuksia, joista kuullessa yksilöiden elämänpiiri ja yhteiskunnan sisäinen ymmärrys vahvistuu. Pelko siitä, että lavarunoudelle ominainen epäkryptisyys ja suoruus hälventäisi jotain elämän suuresta mysteeristä, on turha. Väkevä tunne on portti ihmisyyttäkin laajempaan arvoitukseen.
Porvoon open mic -tilaisuudet ovat vetäneet kerta toisensa jälkeen salin täyteen, ja jos rahoitusta vain riittää, Särö järjestää niitä hamaan ikuisuuteen. Seuraava tapahtuma pidetään 18.5.2024, ja tulevan syksyn tapahtumista ainakin yksi on turvattu, kiitos energiayhtiö Porvoon Energian sponsorituen. Tapahtumat pidetään pääsymaksuttomina, jotta kaikilla olisi mahdollisuus tulla mukaan.
Kun kulttuurista leikataan, runotapahtumien merkityksestä on tärkeää pitää meteliä – ja löytää niiden rahoitukseen uusia, mieluiten laillisia keinoja.
