Tue riippumatonta kulttuurijournalismia! Särön numero Hyvät aikeet (nro 52–53), josta tämäkin teksti löytyy, on myynnissä verkkokaupassa 17 euron hintaan (ei postikuluja).
Suomen puhuja ajattelee suomeksi, mutta prosessi on usein huolimaton ja häpeillen piilotettu. Yliopistoissa, taidekoulutuksessa ja jopa kirjailijantyössä häntä ohjataan suuntautumaan kansainväliselle uralle.
Tässä esseessä perustelen, miksi juuri suomen kielellä ajatteleminen on tärkeää. Pohdin, miten Suomen henkinen kulttuuri voisi muuttua, jos sen pääasiallinen suuntaus muuttuisi ”kansainvälisestä” paikalliseksi ja suomalaiseksi.
Kyseessä on utopia, mutta myös kutsu vallankumoukseen. Paljon puhutaan siitä, miten ”globaalit viheliäiset ongelmat” – ilmastonmuutos, väestökriisit ja biodiversiteetin kato – on ”ratkaistava”. Mutta osa ”ratkaisua” on katseen ja toiminnan muuttuminen globaalista lokaaliksi. Samalla ”globaalin ratkaisemisen” tarve katoaa. Syntyy paikallisia ongelmia ja ongelmien työstämisen tapoja. Syntyy moninainen, joka paikassa eri tavoin merkityksellinen maailma. Se on samalla myös hidas, vaikeasti ymmärrettävä, ristiriitainen maailma. Ehkä se on myös ekologisesti kestävä maailma.
Kulutamme liikaa, liikumme liikaa ja liian kauas. Teemme liikaa haitallista työtä. Vuosikymmenet ovat kaikki puolueet kuuluttaneet, että pannaan ”Suomi nousuun”. Oikeasti Suomi ja koko maailma pitäisi panna laskuun ja alamäkeen – pienenemään. Maailma koostuu paikallisuuksista, pienistä asioista ja kielistä. Mutta sinne on ensin päästävä. Elämme aikaa, jolloin pisin matka on lähelle, esimerkiksi suomalaiselle suomen kieleen.
Ihmiset ovat ajatusten paikkoja ja rajoja. Ajatus kivusta on hieman kuin kipu. Sitä ei voi olla, ellei ole ruumista, joka on tuntenut kipua.
Ajattelu on monimateriaalista. Mielessä pyörii kuvia ja ääntä, tuoksujen ja kosketusten muistoja ja varjoja. Asettuessani nukkumaan silmien taakse muodostuu väriläiskiä. Ne kehkeytyvät ihmisten ja muiden nisäkkäiden oudoiksi välimuoto-olioiksi, jotka vaihtuvat rauhalliseen kuvastoon lapsuuden kotipihasta. Tai sitten päässä jumputtaa biisi. Se voi olla Täti Monika tai klassikkomarssi Alte Kameraden, mutta kumpaakaan en ole kuullut aikoihin. Jostain mielen poimusta se tulee, minusta itsestäni, eikä kuitenkaan. Enhän minä moisia viisuja säveltänyt.
Ihmisessä elää näkö-, kuulo- ja kosketusmuistoja, joita ajattelemme, tai jotka ajelehtivat meissä, ajatteluttavat meitä. Missä määrin olemme ajatteleva itse, ego? Vai ovatko mieli ja identiteetti häivähdyksiä materiasta emergoituvan tajunnan virrassa, josta noustuamme uimme siinä hetken kadotaksemme ja järjestyäksemme toisiksi olioiksi?
Niin tai näin, ajattelussa on läsnä kollektiivi: vanhemmat ja lapsuusystävät, opettajat, lukemamme kirjailijat, tuntemattomat sanasepot. Vuosisatojen ajatustraditiot ovat suodattuneet mieliimme heidän kauttaan. Ajattelun kielellisyyttä on filosofian historiassa toden totta liioiteltu. Syllogismit, lauselogiikka tai Wittgensteinin latteus kielen rajoista maailman rajoina eivät kerro ajatuksesta paljoakaan. Mutta kyllä kieli silti on ajatukselle tärkeää, sen muotoilulle ja siirtämiselle, ajattelevien ruumiiden kommunikaatiolle.
Paras keino saada muut ymmärtämään, mitä tunnen, on puhua ja kirjoittaa. Mielen vellonta pitää pujottaa kielen läpi, jotta saisi yhteyden toisiin ja itseensä. Kokemuksesta siivilöityy tunne, tunteesta ajatus, ajatuksesta tekstiä. Mutta toisin kuin kokemukseni, kieleni ei ole minun. Se on yhteisön omaisuutta, historian luomus. Niin on hyvä, sillä ihminen on laumaeläin. Yksityinen kieli ei auta ketään.
Tämä teksti sisältää ajatuksieni heijastumia kielessä. Ne muodostavat lukijassa ruumiillisia tuntemuksia, muistoja tai mielikuvia. Joku toinenkin lukee tekstin, ja hänessä syntyvät tuntemukset ovat erilaisia. Sitä, mitä lukijat tekstin äärellä kokevat, voisi ehkä nimittää tämän tekstin merkitykseksi. Ellei sitten tekstin merkitys ole laajempi – sekä olemassaolevien että vielä syntymättömien, mutta periaatteessa syntykelpoisten tunteiden, ajatusten, assosiaatioiden ja konnotaatioiden rihmasto.
Reunoiltaan hämärtyvä laaja merkityskoordinaatisto on läsnä yksinkertaisimmassakin ilmauksessa. Ajatellaan vaikkapa sanaa kivi. Mikä on sen merkitys? Ilmaus on helposti käännettävä. Kyseessä on englannin stone, venäjän kamen’ tai arabian hadžar. Mutta kun katson Google-hakukoneen kuvahausta, huomaan, että suomenkieliset kivet ovat karheita ja harmaita. Monet ovat niin sanottuja siirtolohkareita. Englannin stonet ovat teräväkulmaisempia ja pienempiä, arabiankieliset hadžarit pieniä, pyöreitä ja värikkäitä.
Sanan kivi käännökset viittaavat erilaisiin fysikaalisiin todellisuuksiin. Ne jakavat maailman kiviin ja muihin asioihin eri tavoin. Esimerkiksi venäjän kamen’ on kivi, mutta myös kallio tai vuori, mitä suomen kielen kivi ei ole. Kamen’, toisin kuin kivi, on myös paikka, Ural-vuoriston vanha nimitys. Kiviä koskeva kuvahaku paljastaa edelleen, että kivi on myös hedelmä. Geologian ja hedelmätarhan välille syntyy satunnainen kielen luoma yhteys, joka kuuluu suomen kivi-sanan, mutta ei esimerkiksi englannin stone-sanan merkitykseen.
Jo tylsimmän mahdollisen sanan tarkastelu osoittaa näin, että näennäisesti sama on eri kielillä eri asia. Merkitystä ei voi erottaa kontekstista. Kieli sitoo lihallisen ja paikallisen ihmisen merkitysten ketjuun ja ylisukupolviseen yhteisöön. Sen merkitys muuttuu sanojen ja ilmausten ymmärtämisen muuttuessa ja kieltä vastaanottavien ruumiiden vaihtuessa.
Luen 1800-luvulla kirjoitettua Kiveä tai 1500-luvulla kirjoitettua Agricolaa ja koen liikutusta, huvittuneisuutta tai ihmetystä. Entiset suomalaiset koskettavat minua näin kuoleman ja vuosisatojen takaa.
Kun asioita nimetään, ne samalla myös luodaan, tai ainakin rajataan todellisuudesta esiin. Samalla syntyy yhteisö, joka hyväksyy sanat. Ei ole kauaa siitä, kun ei ollut valtiontalouden kestävyysvajetta, haittamaahanmuuttoa, intersektionaalisuutta tai sote-uudistusta, mutta nyt on. Niistä puhuminen ratkaisee tulevaisuutemme. Ihmiset paljastavat maailmankuvansa käyttäessään tällaisia ilmauksia.
Samaan aikaan kun ratkaisemme suomeksi nimettyjä ongelmia, joita aikaisemmin ei ollut olemassakaan, elämme illuusiossa, jonka mukaan ajatukset ja ideat välittyvät salamannopeasti mantereelta toiselle. Ajatustyötä ohjataan kaikkialla maailmassa samaan uomaan. Ministeriöt, ajatuspajat ja -poliisit edellyttävät yhtäältä ajatusten muuttamista innovaatioiksi ja toisaalta ”kansainvälisiksi”. Tällä tarkoitetaan niiden muuttamista samankaltaisiksi kuin englanniksi syntyneet ajatukset.
On näköpiirissä, että tilanne tulee muuttumaan. Nouseva kansallismielinen oikeisto on huolissaan kansallisvaltioiden tulevaisuudesta – voisi sanoa, että hyvästä syystä. Se penää kansalliskielten ja paikallisten perinteiden aseman vahvistamista. Mutta myös vasemmiston tulisi olla huolissaan kulttuurin diversiteetistä – siitä, että ajattelun moninaisuus säilyisi joka niemessä ja notkossa.
Siksi yliopistojen, oppi- ja taidelaitosten, kulttuuri-instituutioiden ja kirjallisuuden kansainvälinen tehtävä on määriteltävä uudelleen. Nyt niitä vaaditaan sitoutumaan merkki-, merkitys- ja arvojärjestelmään, jonka pääuoma on englantia. Tämä ei ole kansainvälisyyttä vaan yhden kielen valtaa merkityksiin ja ruumiisiin. Se on nuorison kehojen nytkimistä englanninkielisen hitin tahtiin, Hollywoodin taikasauvan heilautuksesta vuotavia kyyneliä elokuvateatterissa. Se on uria, jotka aukeavat, kun on julkaistu tutkimusta Pohjois-Amerikassa.
Tämä maailmanjärjestys on kumottava. Sen sijaan on luotava ja viljeltävä merkkijärjestelmien moninaisuutta, kulttuurien diversiteettiä ja ristiriitaisuutta. Sitä on opittava kunnioittamaan samaan tapaan kuin ihmiskunta vähän kerrallaan opiskelee biosfäärin moninaisuutta ja toisia eliöitä kaltaisinamme.
Ekologisen kriisin pohja on kulttuurinen kriisi – suurten kielten ja niiden kannattelemien aggressiivisten heimojen leviäminen kaikille mantereille. Se on tuhonnut metsiä, aroja ja tundraa, paikallisia kestäviä viljelytapoja ja laitumia. Samalla se tuhosi tuhansia kieliä ja mittaamattoman määrän ajatuksia, jotka niillä olisi voinut ajatella.
On dekolonisaation aika. Samankaltaisuuden asemesta on luotava erilaisuutta, ajattelua, jonka juuret ovat paikallisuus ja monikielisyys. Mitä perifeerisempi jokin asia on, sitä innokkaammin sitä on harjoitettava. Suomalaisessa yliopistossa on luotava suomalaisia ajatuksia, tutkittava Suomea. Oulun yliopistossa on tutkittava Oulun seutua, Kuopion yliopistossa Savoa ja niin edelleen. On käännettävä ylösalaisin maailmanjärjestys, jossa Suomen kaltaiset periferiat tekeytyvät maailman innovaatiokeskuksiksi ja oppilaitokset kansainvälisiksi huippuyliopistoiksi. Päinvastoin – niiden on ymmärrettävä syvemmin todellisuutta, jonka keskellä ne toimivat.
Pohdin, onko jossain jo ollut suomalainen filosofi, joka olisi sitonut ajattelunsa suomen kieleen ja sen käsitteisiin samalla tavoin kuin Kant ja Heidegger toimivat saksaksi tai Baudrillard ja Derrida ranskaksi, tuottamalla tekstimassaa, jossa kieli ja merkitys ovat yksi äärimmäisen vaikeasti käännettävä entiteetti.
Suomen kielessä on edellytyksiä toimia omaehtoisen filosofian kielenä. Modaali-ilmaukset, joilta puuttuvat vastinparit germaanisista, romaanisista ja slaavilaisista kielistä (osata, kyetä, voida, pystyä, tohtia, viitsiä) tai hienovaraisesti toisistaan eroavat verbien johdostyypit (laulella, laulahtaa, lauleskella, laulaa lurittaa) mahdollistavat tapahtumiin liittyvien asenteiden hienovaraisen kuvauksen. Panta rhei,kerrotaan Herakleitoksen sanoneen – kaikki virtaa. Mutta jos Herakleitos olisi ollut suomalainen, olisiko hän sanonut pikemminkin, että kaikki virtailee, virroittuu ja virtautuu. Miten maailman filosofia olisikaan silloin kehittynyt?
Virossa on jo tehty yrityksiä luoda vironkielistä filosofiaa. Esimerkiksi vuonna 2013 ilmestynyt Valdur Mikitan Lingvistinen metsä oli suuri tapaus, mutta voisi tuskin koskaan saavuttaa suurta lukijakuntaa Viron ulkopuolella. Mikitan kiinnostuksen kohteena on itämerensuomalainen introvertti, joka kävelee metsässä poimimassa sieniä ja jonka havainto maailmasta on synesteettinen, liikkeeseen, tuoksuihin ja tuntemuksiin pohjautuva. Hänen mukaansa maailman jakautuminen keskuksiin ja periferioihin muodostaa kulttuurin puolustusjärjestelmän. Suurin osa maailman kulttuuriperinnöstä on näkymättömissä, koska se perustuu pieniin kieliin ja niihin kytkeytyviin ruumiillisiin kulttuureihin.
Oleellista ei ole eristäytyminen periferiaan vaan periferian ja keskusten vuoropuhelu. Suomen kielessä on tästä muistumana suuri määrä sanastoa, joka on käännetty kuvaamaan kansainvälisiä tarkoitteita, ja muuttunut samalla muuksi.
Kun täällä alettiin puhumaan kristinuskosta, syntyi muista kielistä puuttuvia käsitteitä, sellaisia kuin vanhurskaus, jonka vastineet eurooppalaisissa kielissä (esimerkiksi latinan justitia tai englannin righteousness) tarkoittavat oikeudenmukaisuutta. Suomen vanhurskaus taas on – no, se tuntuu aivan eri asialta. Kun eurooppalainen tieteentraditio rantautui Suomeen, ryhdyttiin käyttämään sanoja valistus ja sivistys. Varsinkin jälkimmäisestä kehittyi muista kielistä tyystin puuttuva käsite.
Google-kääntäjäni ehdottaa sivistys-sanan ruotsinkieliseksi käännökseksi sanaa utbildning, mutta sehän on suomeksi koulutus. Ihminen voi olla sivistynyt ilman koulutusta, ja hyvin koulutettu ihminen voi puolestaan olla täysin sivistymätön. Kyseessä on alkuaan sana, joka on samaa kantaa kuin sievä tai siveä – sekä esteettinen että moraalinen asia. Ellei sitten kyseessä ole johdos samasta sanavartalosta, jota edustaa myös sana siivota.
Suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa peräänkuulutetaan sivistysyhteiskuntaa ja -valtiota ymmärtämättä, että moista asiaa ei olekaan suomen kielen ulkopuolella. Suomenkielinen filosofia on siis, sitten kun se alkaa syntymään, sivistysfilosofiaa – tiedollisen ja moraalisen oppimisen, yhteisöllisen hyvän edistämisen filosofiaa.