Merkittäviä filosofian klassikkoja suomennetaan nykyään harvakseltaan, mutta saksalainen pessimisti Arthur Schopenhauer (1788‒1860) on sattumoisin saanut osakseen peräti kaksi käännöstä vuoden sisään. Heti Markus Nikkarlan oivallisesti suomentaman Ihmisen tahdon vapaudesta -teoksen (Sammakko 2023) jälkeen painokoneesta tupsahti aimo siivu filosofin pääteoksesta Die Welt als Wille und Vorstellung (Maailma tahtona ja mielteenä) eli estetiikan teoriaa käsittelevät jaksot (Tahdottoman tietämisen autuus – estetiikka ja taiteenfilosofia. Gaudeamus, 2024). Ne muodostavat hieman päälle 300 sivua kaikkiaan yli tuhatsivuisesta järkäleestä.
On tietenkin harmillista, ettei filosofian ja taidehistorian kannalta tärkeää pääteosta suomennettu samaan hengenvetoon kokonaisuudessaan, mutta parempi pienikin lisäys entuudestaan löytyviin suomennoskatkelmiin kuin ei mitään. Eino Kailan kieliasultaan vanhentunut käännös Kuolema ja kuolematon (Karisto 1919) on lopullisessa, tarkistetussa asussaan vuonna 1859 ilmestyneen, alkuperäisestä vuonna 1818 julkaistusta versiosta kaksiosaiseksi laajentuneen Die Welt als Wille und Vorstellungin toisen niteen 41. luku. Sirkka Salomaan suomentama Pessimistin elämänviisaus (WSOY 1944) puolestaan on valikoima otteita filosofin eri teoksista. Siihen sisällytetyt osiot Nerosta ja Musiikin metafysiikasta löytyvät myös Risto Pitkäsen tuoreesta käännöksestä nykyaikaisemmassa kieliasussa.
Pitkäsen suomennos on sujuva ja tyyli paikoitellen mukavan vanhahtava, Schopenhauerin pisteliästä, ilkikurista huumoria kunnioittava. Valitettavasti, kuten nykyään niin usein, muuten erinomainen johdanto ja käännös kärsivät onnettomasta oikoluvusta: kirjoitusvirheitä on jäänyt tekstiin aivan liikaa.
Schopenhauerin filosofian ydin on sokea elämäntahto, vietti olemassaoloon, jonka voi tavoittaa itsetutkistelun avulla. Tahto ilmenee pyyteenä, jatkuvana tarpeena ja pyrkimyksenä kasvuun. Näin ollen sitä ei voi koskaan lopullisesti tyydyttää, mikä johtaa kärsimykseen. Se on ihmisen ja elämän perustila, josta voi vapautua vain hetkellisesti taiteellisen kontemplaation avulla. Tästä on napattu käsillä olevan suomennosvalikoiman nimi. Autuus on vapautta kärsimyksestä.
Sängyistä ja kenkälusikoista
Schopenhauerin idealistinen filosofia on paljossa velkaa Platonille ja Immanuel Kantille. Tahdottoman tietämisen autuus -valikoimassa toistuvat ensiksi mainitun ideaoppi ja viimeksi mainitun olio itsessään (tai olio sinänsä, das Ding an sich). Myös Gottfried Wilhelm Leibnizin riittävän perusteen periaate on keskeinen osa Schopenhauerin systeemiä.
Riittävän perusteen periaate tarkoittaa Filosofian sanakirjan (WSOY 1999) mukaan sitä, että ”olion olemassaololle, tapahtuman tapahtumiselle ja lauseen (yksityisen) totuuden pätemiselle tulee olla jotkin riittävät perusteet”. Wikipedia kiteyttää periaatteen muotoon ”mikään asiaintila ei voi vallita eikä mikään väittämä voi olla tosi, ellei ole riittävää syytä, miksi asia ei olisi toisin”.
Schopenhauerin pääteoksesta filosofisen innoituksensa nuorena miehenä saanut Friedrich Nietzsche on kuitenkin oikeassa sanoessaan sittemmin omassa filosofiassaan, että systeemi on rehellisyyden puutetta: samoin kuin vaikkapa Baruch Spinozalla, myös Schopenhauerilla filosofointi muistuttaa usein Prokrusteen vuodetta eli kokonaisuutta, johon siihen huonosti istuva seikka upotetaan puoliväkisin ilman pätevää perustetta. Tässäkin Schopenhauer seuraa Platonia ja Kantia, joilla suurina ajattelijoina oli vastaava taipumus. He kaikki halusivat luoda maailman omaksi kuvakseen, eikä Nietzsche itsekään lopulta onnistunut samaisesta taipumuksesta levotonta henkeään täysin vapauttamaan.
Kaikessa systeeminrakentamisessa painaa erityisen paljon skolastiikan hengen temppelin, sopusointuisen ja kokonaisvaltaisen ajattelukokonaisuuden kyhäämisen perintö, niin käsitteissä kuin argumentaatiossakin (aiheesta tarkemmin Markus Nikkarlan johdannossa Ihmisen tahdon vapaudesta -teokseen). Nykyajan tieteelliseen ajatteluun koulittu lukija ei voi kuin ihmetellä Platonin, Spinozan, Kantin ja Schopenhauerin kaltaisten filosofien tarvetta luoda kaikenkattava ajattelusysteemi ja ängetä siihen a posteriori kaikki havainnot, oliot ja tosiasiat. Siitä on jäänyt jälkimoderniin ajatteluun kirjaimellisesti jälki, jonka mukaan teoria ohjaa havaintoa. Oikeammin empiirisessä tieteessä havainnolle etsitään syytä, jonka seuraus havainto on, ja teoria kehitetään selittämään säännönmukaisesti toistuvia ilmiöitä, syiden seurauksia. Jos tosiasiat (empiiriset havainnot) eivät sovi teorian pohjalta laadittujen hypoteesien avulla kehitettyihin kokeisiin, teoriaa korjataan tai siitä luovutaan kokonaan. Näin yksinkertaistaen käy ilmi, miten tiede eroaa edukseen perinteisestä filosofiasta.
Mikäli tutkija pitää kynsin hampain kiinni empiirisesti perustelemattomasta teoriastaan, hän ei ole tieteilijä vaan pseudotieteilijä. Pseudofilosofin käsitettä filosofian historia ei kuitenkaan tunne, paitsi ajattelijoiden keskinäisenä leimakirveenä, ja niinpä muinaiset ajatussysteemit ovat keskuudessamme edelleen ja säteilevät outoa valoaan todellisuuden hämäriin nurkkauksiin. Kierrätys on päivän sana, kuten oli jo Schopenhauerin aikaan.
Kun pessimismin isä käsillä olevassa suomennoksessa ja teoksen vielä suomentamattomissa osissa opponoi Platonia ja Kantia, hän vain sovittaa tai peräti ahtaa heidän systeemejään omaansa, kuin numeroa paria liian pieniä kenkiä mahdottoman suuriin jalkoihin. Kenkälusikkana filosofia on lopulta kilpailua siitä, kenellä on muhkeimmat koivet.
Schopenhauerin ajattelussa kaikki havaittu on miellettä, representaatiota, jonka taustalla, harhakuvan takana, piilee tahto, tosioleva, Kantin olio itsessään. Platonin ideat ovat heijastusta siitä, mutta eivät se itse. Myös objekti ja subjekti ovat Schopenhauerin ajattelun avaintermejä, joita ilman käsitystä tahdottoman tietämisen autuudesta, puhtaasta näkemisestä, ei voi ymmärtää.
Taide vapauttaa
Filosofin monipolviset perustelut väitteelle, jonka mukaan vain taide on sellainen tietämisen tapa, joka tarkastelee ideoita ja oliota itsessään, tahdon välitöntä ja adekvaattia objektisuutta, ”maailman ainoaa varsinaista olennaisuutta, sen ilmentymien todellista sisältöä, sitä, mikä ei ole minkään muutoksen alainen ja mikä siksi tiedetään kaikkina aikoina samalla totuuden asteella” (85), voivat olla hieman vaikeatajuisia ja raskaita nippelirihkamalla, ajanvieteromaaneilla ja muulla viihteellä itsensä tylsistyttäneelle nykylukijalle. Tilanne ei helpotu, mikäli lukija ei tunne entuudestaan Platonin ja Kantin filosofiaa.
Toisaalta sama ongelma, tietenkin ilman älyttömyyspuhelimia ja muita viheliäisiä nykyrakkineita, riivasi keskivertokansalaista jo Schopenhauerin aikana, kuten hänen teksteistään käy ilmi. Filosofia on aina ollut harvojen herkkua. Tavan ihminen on niin kiireinen tai henkisesti laiska, tai sekä‒että, ettei hän ehdi saati viitsi ajatella perustavia metafyysisiä kysymyksiä. Tätä merkittävä osa filosofeista on aina alentuvasti torunut, eikä asia näytä vuosituhansien saatossa miksikään muuttuvan. Schopenhauerin kaltaisen henkilön on vaikea ymmärtää, että jonkun pitää hänen syömäänsä leipääkin leipoa.
Saksalaisfilosofin teesi taiteesta neron työnä viehättänee edelleen varsinkin taiteilijoita, siis kirjailijoita, runoilijoita, kuvataiteilijoita ja muusikoita, filosofeista puhumattakaan. Schopenhauerhan on innoittanut niin Richard Wagneria, Friedrich Nietzscheä, Thomas Mannia kuin kotoista Volter Kilpeämmekin, joista viimeksi mainittu on suorastaan luonut koukeroisen ja ihanaisen tyylinsä Schopenhauerin käsitysten pohjalta.
Käyttöohje Volter Kilven proosaan löytyy suomennoksen sivulta 86:
”[Taide, neron työ] toistaa puhtaana kontemplaatiossa käsitetyt ikuiset ideat, olennaisen ja pysyvän kaikissa maailman ilmiöissä, ja on toistamisen kuvaamataidetta, runoutta tai musiikkia sen mukaan, mikä kulloinkin toimii välineenä. Sen ainoa alkuperä on tieto ideoista ja ainoa päämäärä tämän tiedon välittäminen.”
Wagnerin säveltaiteen johtomotiivi lienee osaltaan jonkin verran velkaa Schopenhauerin näkemyksille, puhumattakaan Nietzschen vastaavasta neronpalvonnasta (eli oman itsensä palvonnasta) ja vallantahdon käsitteestä, joka on väkevästi sukua niin Schopenhauerin tahdolle kuin Spinozan substanssille, jonka Juhani Pietarinen on tulkinnut suoraan maailmaa luovaksi perusvoimaksi. Pietarinen on myös tarkastellut Volter Kilven filosofiaa lyhyesti vihkosessa Hetkessä on iäisyys, jonka Volter Kilven seura julkaisi vuonna 2002. Mainitut kolme suurta filosofia kummittelevat senkin sivuilla, mikä paljastaa olennaisen Kilven innoituksen lähteistä ja taideajattelusta.
Schopenhauer siis esittää, että vain taide, neron työ, vapauttaa yksilön tahdon armottomasta ikeestä puhtaaseen havaitsemiseen, ”harkitsevaan tajuamiseen”. Nerous on ”juuri täydellisintä objektiivisuutta, toisin sanoen hengen objektiivista suuntautumista vastakohtana subjektiiviselle, omaan persoonaan eli siis tahtoon keskittyvälle suuntautumiselle” (87, kursivointi Schopenhauerin).
Samassa kohdassa filosofi kehittelee ajatusta edelleen:
”Näin nerous on kykyä olla puhtaan havaitseva, uppoutua havaitsemiseen ja irrottaa tietäminen tahdon palveluksesta, johon se alkujaan yksinomaisesti kuuluu. Toisin sanoen nerous on kykyä jättää kokonaan silmistään intressinsä, tahtomisensa ja tarkoituksensa ja siten luopua joksikin aikaa täysin persoonallisuudestaan, jotta jäisi jäljelle puhtaana tietävänä subjektina, kirkkaana maailmansilmänä ‒ eikä vain silmänräpäykseksi vaan niin kestävästi ja niin harkiten kuin on välttämätöntä, jotta käsitetty tulee toistetuksi harkittuna taiteena ja ’häilyvä ilmentymä kiinnitetyksi kestäviin ajatuksiin’.”
Kuten filosofian harjoittajien keskuudessa tiedetään, Kantin vastaava teoria pyyteettömästä esteettisestä tarkastelusta sai Nietzschen takajaloilleen, aiheestakin. Schopenhauerin kuvauksesta nykylukija kuitenkin tunnistaa helposti niin sanotun flow-tilan, jonka valtaan luova ihminen parhaimmillaan joutuu tai pääsee. Siinä maailma virtaa yksilön lävitse puhtaana, ikään kuin itsestään, ja vain käyttää taiteilijaa välineenään. Ihminen kadottaa itsensä, ja maailma puhuu hänen kauttaan. Luultavasti tila oli saksalaisfilosofille hyvinkin tuttu.
Jos nyt kuitenkin tahto on se, mikä ideoiden taustalla oliona itsessään piilee, niin hieman ongelmalliseksi muodostuu tahdosta vapautuminen sen itsensä puhtaassa, pyyteettömässä havaitsemisessa. Tämä ei tosin ole Schopenhauerin filosofian ainoa ongelma. Eino Kaila onkin kuvannut saksalaisen ajattelua Kuolema ja kuolematon -suomennoksensa esipuheessa enemmänkin runoutena, taiteena, kuin varsinaisena filosofiana. Juuri tästä syystä Schopenhauer voi edelleen inspiroida runoilijoita, prosaisteja, säveltäjiä ja kuvataiteilijoita, erittäinkin niitä, joilla on taipumusta raskasmielisyyteen ja Weltschmerziin, maailmantuskaan. Tunnettuahan on myös nerouden ja hulluuden lähisukulaisuus.
Jokainen nero on hullu, mutta jokainen hullu ei ole nero
Mitä ilmeisimmin Schopenhaueria kiehtoo nerous siksi, että hän pitää itseään nerona ja vieläpä väärinymmärrettynä sellaisena. Klassinen tapaus siis. Kun hän kuvailee neroa ja neron psykologiaa, hän ammentaa omasta persoonastaan. Vastaava taipumus oli hänen tunnetuimmilla opetuslapsillaan, varsinkin Nietzschellä. Juuri oman erityislaadun tiedostaminen ja korostaminen tekee heidän ajattelustaan elitististä, aivan kuten Volter Kilvenkin kohdalla. Pekka Tarkan toimittamasta Kirjailija ja hänen kustantajansa: Volter Kilven ja Alvar Renqvistin kirjeenvaihto 1931‒1938 -teoksesta (Otava 1990) huomaa, että Kilpi ymmärsi poikkeavuutensa ja Saaristosarjansa suuruuden ja sen, ettei keskivertoihminen kykene helposti täysin omassa luokassaan olevaa teossarjaa vastaanottamaan.
Myös Schopenhauer kuvaa sitä, kuinka neron korkeimmat saavutukset tunnustetaan lähes poikkeuksetta vasta vuosia tai vuosikymmeniä jälkikäteen, koska omassa ajassaan ja henkisessä pienuudessaan tiukasti kiinni olevat kriitikot ja lukijat eivät niitä voi mitenkään käsittää. Kilvenkin kohdalla vain ani harva aikalainen huomasi Alastalon salissa-, Pitäjän pienempiä– ja Kirkolle -teosten ainutlaatuisuuden. On ilmeistä, että niin Schopenhauer kuin Nietzschekin ovat antaneet Kilvelle voimaa ja uskoa omiin kykyihinsä, sitä pitkäjänteisyyttä, taipumattomuutta ja määrätietoisuutta, joita ihmisneron monumentaaliset rakennushankkeet aina edellyttävät. Schopenhauer esittää asian seuraavaan tapaan (87‒88):
”Jotta nero kuoriutuisi yksilöstä, on kuin tämän olisi pitänyt saada runsaasti enemmän tietokykyä kuin vaaditaan yksilöllisen tahdon palvelukseen. Tästä vapautuneesta tiedon ylijäämästä tulee nyt tahdosta puhdistettu subjekti, maailman olemuksen kirkas peili. Tämä selittää nerokkaiden yksilöiden levottomuutta hipovan eloisuuden: nykyhetki pystyy harvoin tyydyttämään heitä, sillä se ei täytä heidän tietoisuuttaan. Tämä tekee heistä levottoman innokkaita, uusien ja tarkastelun arvoisten kohteiden herkeämättömiä etsijöitä, ja se herättää myös tuon tuskin koskaan tyydytetyn kaipuun itsensä kaltaisia, itsensä mittaisia olentoja kohtaan, joiden kanssa jakaa kokemuksensa. Tavallinen kuolevainen taas täyttyy ja tyydyttyy nykyhetkestä, uppoutuu siihen, ja kun hän löytää kaltaisiaan kaikkialta, hän viihtyy arkielämässä tavalla, joka on nerolta evätty.”
Schopenhauer luettelee lukuisia haittoja ja luonteenpiirteitä, jotka ovat nerokkaalle yksilölle ominaisia. Samoin hän kuvailee mielipuolisuutta, joka usein on hämmästyttävän lähellä neroutta tai huippulahjakkuutta. Myöhempi tutkimus on pitkälti vahvistanut havainnot, joita saksalaisfilosofi esittelee mitä ilmeisimmin omaan psykologiseen profiiliinsa liittyen. Erilaiset mieliala- ja persoonallisuushäiriöt sekä masennustaipumus liittyvät usein vahvasti luovien yksilöiden elämään. On myös tunnettu tosiasia, että hullut pitävät itseään keskimääräistä useammin nerona, vaikka ulkopuolisen tarkkailijan mielestä perusteita luulolle ei olisikaan. Toisaalta neuroottisten, herkästi ärtyvien ja itsepäisten nerojen hankala luonne on usein lähellä puhdasta hulluutta, kuten taiteilija- ja ajattelijaelämäkertoja lukemalla ja taiteilijapiireissä liikkumalla voi helposti havaita. Schopenhauer tunnistaa nämä piirteet nerossaan, siis itsessään. Myös hän oli äärimmäisen ikävä ihminen.
Poikkeus ja sääntö
Poikkeusyksilö, nero, on Schopenhauerin estetiikan ja filosofian keskipiste. Ajattelija kuvailee älyllisesti ylhäistä ja yksinäistä ihmistä sivukaupalla, romantiikan aateperintöä seuraillen. Nykyisinä tasa-arvon ja yleisen lattapäisyyden aikoina sen sijaan on muotia väheksyä ja naureskella neroutta ja neroja ja vastaavasti palvoa keskinkertaisuutta, kunhan se on ideologisesti puhdasoppista tendenssiroskaa, mutta taaplatkoon kukin tavallaan makunsa mukaan.
Itse asiassa idiotian, fanatismin, keskinkertaisuuden ja latteuden ihailu suuren yleisön keskuudessa oli vahvasti läsnä jo Schopenhauerin kirjoittaessa ja kauan ennenkin. Filosofien halveksunta poroporvaria eli Nietzschen termein kulttuurifilistealaista kohtaan juontunee historian alkuhämäristä, ja kirjallisia jäänteitä siitä löytyy jo Platonilta ja Raamatun Saarnaajalta. Schopenhauer jatkaa perinnettä kunniakkaasti ja nautittavasti.
Tuima saksalainen löytää poikkeusihmisestä lukuisia piirteitä, jotka kirjallisuudessa ja historiassa toistuvasti liitetään neroon. Juuri se, että tavallinen tallaaja ei tunnista saati hyväksy neroutta ja neroa omana aikanaan, kertoo sen, ettei hän oikeastaan edes ymmärrä, mistä koko asiassa on kyse. Schopenhauer tunnistaa ilmiön ja esittelee sen seurauksia (152, kursivointi Schopenhauerin):
”Sitä vastoin idea, joka on ehkä määriteltävissä täysin vastaavaksi käsitteen edustajaksi, on havaintoa läpikotaisin, ja vaikka se edustaa loputonta yksittäisten olioiden joukkoa, se on silti läpeensä määritetty. Sitä ei ikinä tiedä yksilö yksilönä vaan ainoastaan se, joka on kohottautunut kaiken tahtomisen ja yksilöllisyyden yläpuolelle puhtaaksi tiedon subjektiksi. Niinpä idean voi tavoittaa vain nero ja lisäksi se, joka on saavuttanut nerollisen mielenvireen, kun hänen puhdas tietämiskykynsä on ylentynyt ‒ useimmiten neron teosten ansiosta. Siksi idea ei ole jaettavissa ehdottomasti vaan ainoastaan ehdollisesti, koska käsitetty ja taideteoksessa toistettu idea puhuttelee itse kutakin vain hänen oman älyllisen arvonsa mukaisesti. Niinpä kaikissa taiteissa juuri oivallisimpien teosten, nerouden jaloimpien aikaansaannosten, täytyy ihmisten tylsälle enemmistölle jäädä ikuisesti suljetuiksi kirjoiksi. Heidät erottaa niistä leveä kuilu; he eivät pääse niiden luo niin kuin rahvas ei pääse ruhtinaiden seuraan.”
Schopenhauer edustaa jo sitä rahvaan- ja rahvaanomaisen maun halveksuntaa, jonka Nietzsche myöhemmin kehitti taiteeksi. Neroon liittyvä ihanteellisuus ja oman persoonan palvominen yhdistää opettajaa ja opetuslasta, mikä ymmärrettävästi ärsyttää monia Schopenhauerin ja Nietzschen lukijoita. Schopenhauer ei säästele sanojaan vetäessään rajaviivoja ihmistyyppien välille (229):
”Kaikki poropeukalot ovat poropeukaloita viime kädessä sen nojalla, että heidän älynsä, joka on yhä liian kiinteästi sidoksissa tahtoon, herää toimintaan vain sen kannustamana ja jää siten täysin sen palvelijaksi. Niinpä heille on mahdollista tavoitella vain henkilökohtaisia päämääriä. He luovat huonoja maalauksia, hengettömiä runoja sekä pinnallisia, järjettömiä ja hyvin usein myös vilpillisiä filosofioita, kun näet on tarpeen päästä korkeiden esikuvien suosioon hurskastelemalla. Kaikki heidän tekemisensä ja ajattelunsa on siis henkilökohtaista. Siksi heidän onnistuu korkeintaan omaksua maneerina se, mikä muiden aidoissa teoksissa on ulkoista ja sattumanvaraista.”
Todellisen neron erottaa poropeukalosta se, että ”vain äly, joka on irtautunut tahdosta ja kaikista sen hankkeista ja siten toimii vapaasti, antaa edellytykset tuottaa aidosti jotain todella vakavaa” (230). Sen sijaan maneereihin sidotut poropeukalot tarttuvat nerojen aidoissa teoksissa ”ytimen sijasta kuoreen mutta uskovat saavuttaneensa kaiken ja jopa ylittäneensä nuo teokset”.
Ajattelijan mukaan nero on aina kiivas ja intohimoinen eikä voi edes periaatteessa olla tolkun ihminen. ”Nerous muodostuu vapaan, toisin sanoen tahdon palveluksesta vapautuneen älyn toiminnasta […]” (235), joten ”neron aikaansaannokset eivät palvele hyödyllisiä tarkoituksia”. Neron tahdosta vapautuneen älyn liiallisuudesta johtuen poroporvarit ja plebeijit eivät mitenkään saata ymmärtää hänen teoksiaan (152):
”Tosin latteimmatkin ihmiset hyväksyvät ‒ auktoriteetteja seuraten ‒ suuriksi tunnetut teokset, jotteivät paljastaisi omaa mitättömyyttään. Salaa he silti ovat aina valmiita tuomitsemaan ne heti, kun uskovat voivansa tehdä sen paljastamatta itseään. Näin he päästävät riemumielin valloilleen pitkään pidätellyn vihansa kaikkea suurta ja kaunista kohtaan sekä näiden luojia kohtaan, kaikkea sitä kohtaan, mikä ei koskaan puhutellut heitä ja siksi nöyryytti heitä. Yleisesti ottaen ihmisellä täytyy olla omaa arvoa, jotta hän kykenisi auliisti ja vapaasti tunnustamaan toisen ihmisen arvon.”
Mielipuolisuus tulee lähelle neroutta juuri siinä, että neron poikkeuksellisuuteen sisältyy myös enemmän tai vähemmän vakavia haittoja. Kuten Schopenhauer esittää, nero ei voi olla tolkun ihminen, ja siihen on syynsä.
Tekijän teoriat hulluuden syistä ovat auttamattoman vanhentuneita, mutta huumori- ja kuriositeettiarvoa niillä on edelleen. Hupaisaa luettavaa on myös kirjan päättävä osio Musiikin metafysiikasta. Siinä filosofi väittää pokerina, että musiikki ”ei muiden taiteiden tavoin esitä ideoita tai tahdon objektivoitumisen asteita vaan välittömästi tahtoa itseään”, mikä aiheuttaa sen, ”että musiikki vaikuttaa välittömästi kuulijan tahtoon, toisin sanoen tunteisiin, intohimoihin ja affekteihin, niin että se nostattaa ne nopeasti tai jopa muuttaa niitä” (312, kursivoinnit Schopenhauerin). Hän päättää tarkastelunsa toteamalla, että ”musiikki oikeastaan vain imartelee elämäntahtoa esitellessään sen olemuksen, maalaillessaan sille sen onnistumista ja lopuksi ilmaistessaan sen tyydytyksen ja täyttymyksen” (325).
Kuten Eino Kaila on todennut, Schopenhauerin tahto näyttää sekin ensi kädessä kuuluvan ilmiömaailmaan, mikä ei sovi filosofin pääväittämään. Hänen maailmansa onkin pelkkää miellettä, mutta se ei tietenkään varsinaisesti ketään yllätä, onhan Schopenhauer systeemillään luonut maailman omaksi kuvakseen.
Tahdosta vapautumisen autuus
Ihmisyksilön alttius ottaa vastaan esteettisiä vaikutelmia, luoda sellaisia tietoisesti ja siirtää niitä toisille on sinänsä erinomaisen mielenkiintoinen kysymys, kuten ylipäätään kyky kokea kauneutta ja haltioitua siitä. Toisinaan väkevä esteettinen kokemus tulee lähelle uskonnollista ilmestystä tai hurmosta. Jokin ihmisessä saa hänet kaihoamaan kauneutta. Se on lajityypillinen ominaisuus, jonka aste vaihtelee yksilön mukaan. Saksalaisfilosofi on eittämättä oikeassa asettaessaan yksien luomis- ja kokemiskyvyt toisten yläpuolelle.
Schopenhauerin (ja Kantin) tulkinta, jonka mukaan ihminen kokee kauneutta pyyteettömästi ja tajuaa harkitsevasti, kuten Schopenhauer sanoo, on kuitenkin kyseenalainen tai oikeastaan virheellinen, kuten jo Nietzsche aikoinaan osoitti. Kauneushan on päinvastoin jotain, mitä yksilö janoaa ja haluaa peräti omistaa. Varsinkin ihmiskauneuden kokemus on kaukana pyyteettömästä.
Kiintoisa on myös Schopenhauerin väite olioiden ainoasta oikeasta käsitystavasta. Se nimittäin muistuttaa huomattavasti Spinozan näkemystä adekvaatista ideasta, joka on tosi itsensä kautta, ilman suhdetta kohteeseensa. Spinozan passiiviset affektit eli spontaanit tunnereaktiot ja niiden vallassa olevan ihmisen orjuus tuovat mieleen Schopenhauerin käsitykset tahdon aiheuttamista pyyteistä ja tunteista, jotka estävät olion itsensä ja puhtaiden ideoiden havaitsemisen.
Tekijä kirjoittaa (216):
”Jotta oivaltaisimme, että olioiden puhtaasti objektiivinen ja siksi oikea käsittäminen on mahdollista vain, mikäli niitä tarkastellaan ilman henkilökohtaista osallisuutta, siis tahdon täydellisesti vaietessa, kuvitelkaamme mielessämme, miten suuresti jokainen tunne tai intohimo sumentaa ja väärentää tietämistä. Tosiaan jokainen viettymys tai vastenmielisyys värittää ja vääristää paitsi arvostelman myös jo olioiden alkuperäisen havaitsemisen. On muistettava, miten ollessamme myötäkäymisestä ilahtuneita koko maailma saa heti hilpeän värin ja nauravan hahmon, mutta huolten painaessa se sitä vastoin näyttää synkältä ja tummalta…”
Sen ohella, että ajattelijat ovat systeemeissään päätyneet samankaltaisiin tuloksiin, Schopenhauerin filosofian ristiriitaisuus paljastuu lainatun katkelman lähemmässä tarkastelussa paremmin kuin olioiden puhtaasti objektiivinen käsittäminen, minkä puolesta hän yrittää argumentoida. Musiikin metafysiikassa filosofi toteaa, että musiikki vaikuttaa ihmisen tahtoon ja synnyttää, sammuttaa tai muuttaa hänessä tunteita, mutta toisaalta Schopenhauerin estetiikan perusteella tahdon pitäisi nimenomaan täydellisesti vaieta, jotta kauneuden kokemus olisi aito ja puhdas. Millaista olisi tunteista vapaa, puhdas musiikin kuunteleminen, kokonaan ilman mieltymystä tai vastenmielisyyttä? Mitä ilmeisimmin se olisi latteaa, kliinistä ja välinpitämätöntä, jolloin se ei olisi esteettistä alkuunkaan.
Kaikesta huomaa, että Nietzsche osui oikeaan kumotessaan vanhan oppi-isänsä teorioita ja osoittaessaan, että niiden taustalla piilee silkka elämänväsymys, nihilismi, joka heijastaessaan oikean maailman taakse ”tosiolevan” riistää tosimaailmalta sen arvon. Tässä on Schopenhauerin tahdosta vapaa autuus, nirvana. Se on yhtä kuin olemattomuus, kuolema. Äsken lainatussa katkelmassa filosofi paljastaa itsensä ja selittää tahtomattaan synkän elämänkäsityksensä. Takamaailmaisuus, Nietzschen termi, on yhden ja ainoan tosimaailman kieltämistä.
Kuinka suuret ajattelijat katsovat maailmaa, hylkäävät sen ja luovat olevan tilalle omansa, kertoo syvimmillään ihmisestä itsestään. Tosioleva, olio itsessään, substanssi, kuuluu lopulta aina sekin ilmiömaailmaan, ihmisyksilön mielteenä, haavekuvana, fantasiana, houreena.
Ilmankos nerouden ja hulluuden raja on veteen piirretty viiva. Sen viehätys piilee juuri siinä, että nerot ja mielipuolet elävät osittain toisissa todellisuuksissa, syvyyksissä, korkeuksissa, lakeuksissa, avaruuksissa: omissa maailmoissaan, joihin tavalliset ihmiset pääsevät toisinaan vain kurkistamaan.
