Tue riippumatonta kulttuurijournalismia! Särön numero Paluu vapauteen (nro 54), josta tämäkin teksti löytyy, on myynnissä verkkokaupassa 9 euron hintaan (ei postikuluja). Voit myös maksaa verkkolehden vapaaehtoisen lukumaksun (2,50 euroa).
Tiiviissä esseeteoksessaan kirjailija ja graafinen suunnittelija Kati-Annika Ansas (s. 1974) palaa monta kertaa yhteen eurooppalaisen kulttuurihistorian pysyvään aiheeseen eli kuolemantanssiin.
Ikivanha kuvaus siitä, miten kuolema osuu kaikkiin, yleistyi eri taiteissa etenkin 1300-luvulla, kun musta surma -tautiepidemia niitti väkeä läpi koko maanosan.
Ansas esittelee Jean Le Févren Kuolemantanssi-runoa vuodelta 1376, samoin Ingmar Bergmanin Seitsemäs sinetti -elokuvaa ja Inkoon ja Nigulisten kirkkojen seinämaalauksia. Hän miettii August Strindbergin draamaa ja käy vielä belgialaisen Hans Op de Beeckin Hiljainen paraati -taidenäyttelyssä Helsingin Amos Rex -museossa. Siellä Danse macabre -nimen on saanut veistos, jossa luurangot ajelevat karusellissa.
Niin erilaisia ja eri-ikäisiä kuin teokset ovat, kaikissa on kyse kuoleman väistämättömyydestä. Siinä, että Ansaksen huomio kiinnittyi teoksiin, on taas kyse kuoleman voimasta: kun rakas, läheinen isoäiti kuoli, se vangitsi hänen mielensä yli vuodeksi.
Kokemuksen tuloksena on sarja henkilökohtaisia, tunnustuksellisiakin tekstejä, joissa käydään läpi surutyötä ja muistamista ja rakennetaan lämpimästä, värikästä elämää viettäneestä isoäidistä kaunis monumentti.
Esseissä katsellaan kuolemaa myös kauempaa, esitellään siihen liittyviä uskomuksia ja rituaaleja eri kulttuureista ja eri aikakausilta.
Ne ovat kuitenkin vain sivuhuomautuksia Ansaksen varsinaiseen aiheeseen eli kuoleman massiivisuuteen, musertavuuteen ja ristiriitaisuuteen.
Hämmästyttävän hyvin hänen onnistuu sitä kuvata, alle kahdellasadalla sivulla. Kuoleman kummallinen, raskas maailma avautuu eteen niin monisyisenä ja surkuhupaisana, etten muista vastaavaa lukeneeni.
Toki kokemustani ohjaa myös tämänhetkinen mielenkiinto: oma isäni kuoli vain kuukausi ennen Ansaksen kirjan lukemista.
Siksikin kaikki, mistä hän puhuu, tuntuu niin tunnistettavalta, ja kysymykset, joita hän pohtii, niin todellisilta. Päätöstilin minäkertojan tavoin minäkin voisin parahtaa: ”Törmään kuoleman hetkeen joka suunnassa, jonne kurkotan.”
Tiuhaan mainituissa kuolemantanssi-kuvissa on usein kyse Noutajasta ja luurankojonosta johdattelemassa erilaisia ihmisiä kohti hautaa. Alttaritauluissa, joita on kirkonpenkeistä tuijotettu vuosisatoja, sinne menevät niin paavit ja kuninkaat kuin sotilaat ja pikkulapset.
Ajattelen, että näin on haluttu muistuttaa kuoleman tasa-arvoisuudesta ja myös rauhoitella katsojia. Sen äärellä, mitä ei voi vastustaa, ei kannata lamaantua tai vauhkoontua.
Sekä Ansaksen 95-vuotiaan isoäidin että 98-vuotiaan isäni kohdalla näin tietysti olikin: kuolema oli odotettu tapahtuma, johon ei liittynyt suurta traagisuutta tai edes dramatiikkaa. Isoäiti hiipui hiljaa pois hoitokodissa, isä sai flunssan ja keuhkokuumeen, ja sairaalaan päästyä sydän petti jo vuorokauden päästä.
Silti kuolema yllättää aina, ja usein absurdeilla tavoilla, kuten Ansas kuvaa.
Koska hän oli toiminut isoäidin edunvalvojana jo, kun tämä oli hoitokodissa, kuoleman käynnistämien prosessien työläyttä osasi odottaa. Omia tunteitaan sen sijaan ei.
Miten rakasta vainajaa ylipäätään pitäisi surra, huomaan itsekin ajattelevani. Onko siihen oikeaa tapaa?
Ansas ei vastaa suoraan, mutta käymällä yksityiskohtaisesti läpi kuoleman ja sen seurausten vaiheita hän tulee todistaneeksi, että oli tapa mikä tahansa, se kuluttaa. Päällimmäiseksi jää tunne uuvuttavuudesta: eloonjääneeltäkin kuolema vie voimat ja kyvyt, täyttää pään painajaisilla, mykistää ja halvaannuttaa.
Eteenpäin on kuitenkin selvittävä, ja se käy parhaiten, kun keksii jotain yksinkertaista tekemistä. Siksi on oikeastaan hyvä, että hautaamiseen ja muistotilaisuuteen liittyy niin paljon puuhaa, perunkirjoituksesta puhumattakaan.
Itse hyökkäsin heti ensi päivinä, isän arkussa nähtyäni, kirjoittamaan muistokirjoitusta. Sitten alkoi kakkujen tilaaminen ja hautakiven suunnittelu. Juuri nyt ajattelen hyvilläni hyllyllisiä vaatteita, joita pääsee pian lajittelemaan.
Kaikki tämä on kuitenkin vain pieni osa elämää kuoleman jälkeen, ja siinä ei ahkerakaan siivoaminen auta.
Tulevat oudot ajatukset, hävettävätkin: kun seuraa vanhan läheisensä haurastumista, usein jopa toivoo kuolemaa. Ansaskin miettii eutanasian mahdollisuutta. Kuolemahan on, hän sanoo, paitsi taakka, myös helpotus.
Se nostaa myös esiin sattumanvaraisia, järjettömiäkin muistoja. Ansas huomaa muistelevansa hevoslaumaa, joka vuosikymmeniä sitten valloitti kesämökin myrskyn jälkeen, yhteisten hiihtoretkien sitruunalta maistuvaa Hart-Sport-juomaa ja sitä, miten isoäiti sai paljosta puhumisesta osteoporoosin leukaniveliinsä.
Minäkään, ajatellessani isän lähtöä sairaalaan, en pääse arvokkaasti muistelemaan syyskuun yöhön katoavia ambulanssin takavaloja. Sen sijaan kuulen matalaa surinaa: sairasauton valot olivat houkutelleet ulko-ovelle parven viisisenttisiä herhiläisiä, joita syöksyin tappamaan kärpäslätkän ja Raid-pullon kanssa.
Ei ihme, että lukiessani Päätöstilin kuolemantanssi-kuvat alkoivat antaa tilaa aivan toisenlaisille. Mieleen tuli jopa huvipuiston kummitusjuna. Kouvolan Tykkimäellä olen nähnyt sellaisen kyydissä viikatemiehen ja luurankojen lisäksi kirjastohyllyjä ja sinisiä, psykedeelisiä monikulmioita.
Kuoleman maailma onkin minusta juuri tätä: äkillisiä, nykiviä siirtymiä tunnetilasta toiseen. Arjesta tuonpuoleiseen, tunnemyrskyistä käytännön järjestelyihin, psykologiasta byrokratiaan, murheesta irrationaaliseen vihaan, makaaberista mätänemisen pohtimisesta hautausmaiden rauhaan.
Siksi tunnistan Ansaksen ristiriitaiset tunnot esimerkiksi arkkukaupoilla. Hautaustoimistojen estetiikkahan on täysin omanlaistaan: tyylihuonekaluja, raskaita verhoja kuin herraskartanossa, Ratia-design-arkkupaitoja ja keramiikkauurnia, joihin on käsin maalattu järvimaisemia.
Yhtä hämmentävää on hillityn osanoton ja kaupankäynnin sekoittuminen. Surevilta omaisilta unohtuu helposti, että kuolema on myös elinkeino, teollisuutta. Ja että sen hinta on aina yllättävän korkea.
Huomasin itsekin miettiväni jälkeenpäin, miksi hankimme isälle 1800 euroa maksavan tervaleppäarkun – kaunis laatikkohan poltettaisiin hänen mukanaan. Ehkä se johtui siitä, ettei esillä ollut yhtään pahvista? Yksi maatuva uurna näkyi olevan tarjolla, mutta koska se muistutti biojäteastiaa, päädyimme puiseen.
Sekin, että isä puettiin omaan paitaansa ja pukuunsa, maksoi liki sata euroa – hautaustoimiston paita olisi tullut halvemmaksi.
Myös Ansas luettelee sarkastisesti, vähän tuohtuneenakin, isoäitinsä hautajaismenot ja pohtii eri kulujen perusteita. Seurakuntatalon vuokra muistotilaisuudesta on toki paikallaan, mutta entä 115 euron pöytäliinamaksu? ”Isoäiti maksoi koko elämänsä ajan kirkollisveroa. Luulisi, että se olisi kattanut edes seurakunnan pöytäliinat.”
Kipeimmät tekstit Päätöstilissä koskevat isoäidin hautaamista ja perunkirjoitusta.
Edelliseen liittyy hankalaa, osin käsittämätöntä byrokratiaa, joka johtui isoäidin kahdesta avioliitosta ja siitä, että toisen puolison menneisyydestä löytyikin lähisukulaisia, joilla näytti olevan oikeus hallita sukuhautaa.
Jälkimmäinen taas osoittaa jälleen kerran toteen sen, miten yksilön kuolema muuttaa koko yhteisön suhteita, eikä Kati-Annika Ansas suinkaan ole ensimmäinen aihetta käsitellyt.
Perintöriidoista, äkkiä esiin nousevasta sisaruskateudesta tai suvussa vuosia piilotellusta kaunasta on kirjoitettu lukuisia romaaneja – vastikään esimerkiksi irlantilaisen Sally Rooneyn Intermezzo (2024, suom. Cristina Sandu). Siinä isän kuolema käynnistää rajuja muutoksia kahden aikuisen veljeksen suhteissa. Suru panee epäilemään entisiä totuuksia ja elämänarvoja, hylkäämään totutut roolit.
Samansuuntaisia oivalluksia ja yllättäviä muutoksia lähisuhteissa ovat todistaneet monet muistelijatkin, vähän Ansaksen tapaan.
Joan Didion on kirjoittanut miehen ja tyttären, Merete Mazzarella äidin ja veljen kuolemasta. Veikko Huovinen ja Katriina Huttunen menettivät aikuiset lapsensa, ja Bitte Westerlund löysi puolisonsa Jörn Donnerin salatun elämän vasta tämän jälkeenjääneistä papereista.
Ansaskin joutuu suruaikana miettimään uusiksi sitä, mitä on tottunut lapsuudestaan ajattelemaan. Jokin osa viattomuudesta menee vasta nyt, kypsässä keski-iässä.
Vuoden kuluessa hän tajuaa, etteivät kaikki suvun ihmissuhteet ole suinkaan olleet leppeitä, päin vastoin, ja että isoäiti oli loppujen lopuksi ainoa sitä koossa pitävä voima.
Nyt sukupuu on muuttunut sukupuutoksi, ja Ansas itse on sen yksinäinen katkennut oksa.
Tähän on varmasti vaikuttanut sekin, että yksi sukulaisista päätti heittäytyä hankalaksi jo isoäidin hoitokotivuosina eikä suostu nytkään hyväksymään Ansaksen roolia pesänhoitajana. Tulehtunut tilanne etenee kirjassa kuin trilleri.
Kun luen siitä, olen kiitollinen äidilleni, joka jo vuosia sitten teroitti minulle ja veljelleni, että jos alamme joskus riidellä perinnöstä, hän ja isä tulevat kummittelemaan.
Päätöstilissä sukuriita palvelee selvästi kerronnan jännitettä, mutta näen sen myös olennaisena osana eloonjääneen kokemaa kuoleman prosessia. Kiistellessäkin aika kuluu, ja se auttaa vähitellen irrottamaan vanhasta elämästä ja aloittamaan uuden.
Kyse on muutoksesta ja itsenäistymisestä.
Stressi ja makaaberit ajatukset hellittävät lopulta, Ansas vakuuttaa. Silloin sukulaiset ja riitely jäävät viimein omaan arvoonsa, ja eloonjäänyt voi keskittyä johonkin tärkeämpään, kuten kaipaamiseen ja iloon.
Piditkö artikkelista? Maksa halutessasi vapaaehtoinen lukumaksu (2,50) täällä.