Tue riippumatonta kulttuurijournalismia! Särön numero Kuvittele itse! (nro 55–56), josta tämäkin teksti löytyy, on myynnissä verkkokaupassa 18 euron hintaan (sis. postikulut). Voit myös maksaa verkkolehden vapaaehtoisen lukumaksun (2,50 euroa).
Ajellessani bussin kyydissä Porvoon moottoritietä työpaikalleni Helsinkiin saan aina nähdä jotain, mitä poliisit eivät näe: yhdistelmärekkojen ohjaamoissa puhelintaan selaavia kuljettajia. Niillä noin kymmenellä kerralla, kun olen pitänyt tukkimiehen kirjanpitoa bussin ohittaessa rekkoja, tai tullessa rekkojen ohitetuksi, tuloksena oli, että kymmenestä raskaan ajoneuvon kuljettajasta 2,1:llä huomio on tieliikenteen sijasta puhelimessa. Ja silloinkin, kun tiellä vielä ajeli venäläisrekkoja, digikuskit olivat poikkeuksellisesti suomalaisilla rekisteritunnuksilla ajavien vetoautojen kuljettajia.
Älypuhelinsovellusten kehittäjien tavoitteena on saada meidät kuluttamaan mahdollisimman paljon aikaa puhelimen parissa. Sovellusten pariin meitä houkuttelevat kaikki muutkin tahot, joilla on meihin jokin asiakkuussuhde: ruokakaupat, autonvalmistajat, sienioppaat, julkisyhteisöt. Niitä, jotka eivät halua ladata sovelluksia, sivalletaan kaupan kassalla kalliimmilla banaaneilla tai alushousuilla.
Mutta miksi olla käyttämättä sovelluksia, kun niistä kerran on hyötyä ja iloa? Kotikaupunkini kantakahvilan omistaja kehotti minua lataamaan kanta-asiakassovelluksen päästäkseni käsiksi kahvi- ja oluttarjouksiin. Mikäs siinä, päätin kokeilla – säästöt olisivat vuositasolla suhteellisen kivat. Sovelluksen kysyessä asennusvaiheessa käyttöoikeuksia henkilökohtaisiin asioihin, joilla ei ole mitään tekemistä kahvilassakäynnin kanssa – kuten sähköpostieni lukemiseen – keskeytin asennuksen.
Käyttökokemuksen sujuvuuteen sekä tietenkin turvallisuuteen vedoten kuntoilusovellus on kiinnostunut filosofisesta suuntautuneisuudestasi ja Mazdan ajosovellus seksuaalisesta suuntautuneisuudestasi. Julkisen liikenteen käyttäjänä voit toistaiseksi vielä sanoa kuskille huomenta, ja jos olet valpas, sanot toki yksityisyydellesi hyvää yötä. Haltijakohtaisella lipulla saatoit kesäkuussa vielä matkustaa anonyymisti HSL:n joukkoliikenteessä – etpähän enää, koska lippu poistettiin valikoimista kenenkään hiiskumatta kriittistä sanaa. Kun tutkit karttaa, Google tietää, mistä paikasta haaveilet, ja se tietää myös, toteutitko haaveesi vai matkustitko sittenkin muualle.
Sormenjälkesi, hengitysrytmisi, kauppalistasi ja kissasi terveystiedot kulkeutuvat jonnekin. Tiedätkö minne? Tuskin. Haluatko joskus selvittää asiaa? Tuskin. Pelkäätkö että tietoja käytetään joskus sinua tai jotain ihmis- tai kissaryhmää vastaan? Tuskin, mutta pitäisikö?
Valtioiden tai säätiöiden rahoituksesta riippuvaisissa suomalaisissa kulttuuriorganisaatioissa – eli melkein kaikissa – tiedetään tänä päivänä varsin hyvin, että rahoituksen saaminen hankkeelle, jonka suunnitelmassa ei ole mainittu digitalisaatiota tai tekoälyä, on poikkeuksellisen raskaan kiven alla. Olen kuullut useiden eri organisaatioiden suusta, että digitalisaatioon kytkeytyviä hankkeita priorisoidaan silloinkin, kun sitä ei rahoittajien hakuilmoituksissa suoraan sanota – ja silloinkin, kun hankkeella ei suoranaisesti ole mitään yhteyttä digi- tai tekoälyjuttuihin.
Digikaudella eläminen on tänä päivänä itsestäänselvyys, mutta taiteen ja kulttuuristen kohtaamisten itseisarvon pitäisi myös olla itsestäänselvyys. Tilannetta voisi verrata siihen, että kivikaudella ei saisi rahoitusta hankkeille, joissa ei ole mainittu kiviä tai vähintään hiekkaa.
Näkemissäni hankesuunnitelmissa, joiden toteuttamiseen säätiöt tai jokin valtion taho on kymmeniä tuhansiaan myöntänyt, digitalisaatio on mainittu usein joko niin ympäripyöreästi tai niin kryptisessä kontekstissa, että suunnitelman realisointi todennäköisesti tuo reaalimaailman yllätyksiä tullessaan. Toivoa toki sopii, että kulttuurin rahoittajat näkevät hankesuunnitelmien perimmäisen tarkoituksen ja hyödyn silloinkin, kun myönnetyt avustukset valuvat tuetun hankkeen myötä muille kuin kulttuurin ja taiteen tekijöille tai kuluttajille – kuten digikonsulteille.
Särö järjesti historiansa alkutaipaleella runoutta ja proosaa harrastaville pitkäaikaistyöttömille kirjoittajakurssin. Sen päätyttyä muuan osallistuja sanoi minulle baarissa, että kurssi esti häntä tekemästä itsemurhan. Pari muuta osallistujaa julkaisi myöhemmin kirjan.
”Särön lavarunoustapahtumat ovat tarjonneet minulle paitsi kirjoittamista edistävää heijastuspintaa, myös edistäneet kaapista tulemistani ja siten edistäneet mielenterveyttäni” – näin kuulin vastikään siellä porvoolaisessa kantakahvilassani. ”Helsingissä Särön pienellä klubilla käymäni keskustelu sen ja sen ihmisen kanssa auttoi minua ymmärtämään niitä näkemyksiä, joista aiemmin en, no, piitannut yhtään”, kuulin bussissa paluumatkalla Porvooseen. Mieli selkeytyy ja älyllistyy siellä missä ollaan läsnä, siellä missä kuunnellaan ja puhutaan.
Taiteesta ammentavien tai sen ytimeen pyrkivien tilaisuuksien perimmäinen tarkoitus ei ole osallistujiensa mielenterveyden parantaminen, vaan taiteen substanssista vaikuttuminen ja toisaalta taiteen prosessiin vaikuttaminen. Mutta kun kerran tiedetään, että digitaalisessa maailmassa vietetty runsas aika etenkin nuorten tapauksessa todennäköisemmin heikentää reaalimaailmassa toimimisen edellytyksiä kuin vahvistaa niitä, miksi edistää todellisuuden pikselöitymistä?
Onko digitalisaatio niin pyhä asia, ettei sen merkityksiä ja perimmäistä tarkoitusta edes tarvitse avata? Onko tarkoitus ehkä ilmastonmuutoksen torjuminen?
En tiedä, ketkä pumppaavat byrokraattisiin ja muihin kulttuurisiin rakenteisiimme päivät läpeensä suoran tai naamioidun vaatimuksen digitalisaation asettamisesta kyseenalaistamattomaksi dogmaksi ja pyhäksi hengeksi, mutta nyt tilaisuuden tullen esitän heille parit kehotukset. Kysykää, mitä mieltä sovellus-, kännykkä- ja muun digiajan lisäämisestä on se luokan ujoin tyttö; tai naapurin nelikymppinen peliriippuvainen poikamies; tai se rekkakuski, joka ei ehkä kuitenkaan halua tuhota kuormaansa TikTokin takia; tai se kissa, jota kukaan ei nosta pöydälle, koska kukaan ei teidän motiivejanne uskalla kyseenalaistaa.
Rahoittajille kysymys: jos pitäisi valita, tukisitteko mieluummin elävän runouden tilaisuutta, jonka yleisö kuuntelee esityksiä puhelimiaan näpräämättä, vai tilaisuutta, jossa tekoäly avaa sanallisen arkkunsa toisen tekoälyn juontamassa illanvietossa?
Piditkö artikkelista? Osta koko lehti (18 €) tai maksa halutessasi vapaaehtoinen lukumaksu (2,50 €).