Tue riippumatonta kulttuurijournalismia maksamalla verkkolehden vapaaehtoinen lukumaksu (2,50 euroa).
Poliittista retoriikkaa tutkitaan Suomessa varsin vähän, aivan erityisesti, jos ottaa huomioon yhtäältä poliittisen keskustelun tulehtuneisuuden ja toisaalta suomen kielen professoreiden määrän.
Kielentutkijoitahan on maassamme niin paljon, että päät kolisevat yhteen Helsingin yliopiston Metsätalon neljännen kerroksen käytävällä. Monilla heistä onkin mainioita tutkimusaiheita – sellaisia kuin suomen kielen datiivigenetiivin käyttö vanhassa kirjasuomessa, paikallissijojen kuvaus kognitiivisen kieliopin paradigman mukaisesti tai pöydällä on juustoa –tyyppisen eksistentiaalilauserakenteen vertailu vastaaviin rakenteisiin ympäri Euraasiaa.
Kaikkea tätä sopii ja pitääkin tutkia. Se osoittaa, että vielä eletään sivistysmaassa, jossa puhutaan sivistyskieltä. Mutta tieteeseen vihamielisesti tai välinpitämättömästi suhtautuvana aikana ei olisi pahitteeksi, jos kielitiede pureutuisi myös siihen kielenkäyttöön, joka voimakkaimmin muokkaa yhteiskunnallista todellisuutta ympärillämme. Hyvä kielitieteilijä voisi kertoa yhtä ja toista siitä, miksi vaikuttaa siltä, että vihaamme toisiamme. Tai siitä, miten voisimme käyttää kieltä levittäen ympärillemme pikemminkin kriittistä ja myönteistä ymmärrystä kuin vihaa, halveksuntaa ja ainoastaan omalle porukalle avautuvaa oikeamielisyyttä. Tässä olisi yhdelle jos ei useammallekin suomen kielen professorille melko ilmeinen areena.
Politiikkahan on ensi sijassa kieltä ja kommunikaatiota. Poliittinen kielenkäyttö eroaa kaunokirjallisuudesta, koska se ei pyri kauneuteen tai kuviteltuihin maailmoihin, ja muusta asiaproosasta tai tietokirjallisuudesta, koska se ei oikeastaan pyri myöskään totuuteen.
Mihin poliittinen retoriikka siis pyrkii? Tietenkin vaikuttamaan, luomaan mielikuvia ja saamaan aikaan yhteiskunnallisia muutoksia.
Maailmaa muuttavat omaperäiset ja kiinnostavat ajatukset eivät koskaan ole poliitikkojen keksimiä. Muutos nousee tieteestä ja tutkimuksesta, markkinoilta ja bisneksestä, kansalaisyhteiskunnasta ja mediasta, joskus jopa eksentrikkoajattelijoiden kynästä. Politiikka on silti välttämätöntä. Se kanavoi maailman muutoksia siten, että niistä syntyy yhtäältä laajasti suosittuja, ja toisaalta lainsäädäntöä ja budjetteja. Se luo ihmisten välille sekä eroja että yhteyttä. Samalla politiikka kristallisoi asioista päätöksiä eli politisoi ne.
Poliitikon on pakko olla melko suosittu, muuten hän ei ole poliitikko. Sinänsä ei ole merkitystä sillä, jos hän sen lisäksi on melko vihattu – se ei estä olemasta poliitikko. Poliitikon täytyy tehdä vaikutuksiltaan epävarmoja ja ristiriitaisia päätöksiä, joista kaikki eivät mitenkään voi olla suosittuja. Samalla poliitikon itsensä on säilytettävä kohtuullinen kansansuosio, muuten hän on entinen politiikko. Tästä on se seuraus, että poliitikkojen tuottamat tekstit eivät yleensä ole täysin rehellisiä. Ne ovat tuotteita tai mainoksia, jotka kertovat paitsi poliitikosta myös yhteiskunnasta ja siitä, minkälaiset ajatukset ja habitukset ovat yleisesti suosittuja ja arvostettuja.
Entä mitä merkitystä on sillä, jos poliittiset johtajat puhuvat pelkillä itsestäänselvyyksillä ja fraaseilla? Kysymys nousee eittämättä mieleen lukiessani Suomen kahden suosituimman poliitikon kirjoittamia kirjoja: presidentti Alexander Stubbin teosta Vallan kolmio (Otava, 2025) ja entisen pääministerin, nykyisen Blair Foundation -konsultin Sanna Marinin teosta Toivo on tekoja (Gummerus, 2025).
Stubbin ja Marinin kirjat ilmestyivät suurin piirtein samaan aikaan syksyllä 2025. Ne ovat poliitikkojen itsensä kirjoittamia, eivät auktorisoituja elämänkertoja tai haastattelukirjoja. Siksi voi arvella, että ne paljastavat jotakin kirjoittajiensa arvoista ja ajattelusta, sittenkin, vaikka aktiiviselta poliitikolta on kohtuutonta odottaa täysin raatorehellistä viestintää.
Molemmat teokset on kirjoitettu alun perin englanniksi. Maamme asioita ohjaava eliitti tuottaa siis ajatuksensa mieluiten englannin kielellä, ehkä pitäen silmällä enemmänkin kansainvälistä kuin kansallista asemaansa. Tai ehkä myös samasta syystä kuin miksi yrityksetkin brändätään englanniksi, nimittäin siksi, että vieraalla kielellä esitetyt banaliteetit tuntuvat vähemmän vaivaannuttavilta kuin äidinkielellä esitetyt. Muistakaamme, että elävä poliitikko on aina myös brändi ja tuote.
Jos haluamme ymmärtää, miten meitä hallitaan, on tieto hallitsijoiden ajatusprosessien kielestä silti oleellisen tärkeä. Voimme muistella esimerkiksi Perussuomalaisen puolueen entisen puheenjohtajan Timo Soinin lanseeraamaa termiä hillotolppa. Soinin mielestä ministerin paikka Suomen hallituksessa oli sellainen. Hillotolppa oli väkevä letkautus, ja nimenomaan suomen kielelle, tarkemmin sanoen ravimaailmassa puhuttavalle suomelle, ominainen ilmaus. Hillotolpaksi kuuluu ravikansa kutsuneen maaliviivaa, jonka jälkeen rahat eli hillot jaetaan oikeaa hevosta veikanneelle.
Soinia ei ilmauksestaan kiitetty. Moni katsoi, että politiikko siinä ikään kuin lipsautti ikävän totuuden: lupaukset kansan puolesta tehtävästä työstä olikin tehty omat hillot mielessä. Kun kuulin, että maamme kaksi suosituinta poliitikkoa olivat suurin piirtein samaan aikaan kirjoittaneet kirjat englannin kielellä, muistui sana hillotolppa kuitenkin mieleeni kuin häiritsevänä haamuna. Pohdin, miten näistä uusista kirjoista, ja laajemminkin englanniksi ajattelevien politiikkojen puheista, etsisin turhaan samalla tavoin omaperäistä tai yllättävää ilmausta, ”jytkyä”.
Ajattelin, miten Soinia haukuttiin, koska hänelle ministerin työ oli hillotolppa. Mitä siinä tapauksessa onkaan Suomen johtaminen niille, jotka viestivät johtamisestaan englanniksi? Eikö koko Suomi näyttäydy heille hillotolppana – ponnahduslautana arvokkaampiin piireihin, kansainväliselle huippujohtajan uralle? Alustana, joka luo heihin kohdistuvaa arvonantoa, mutta jolle itselleen ei tarvitse viestiä?
Onhan aivan selvää, että englanniksi viestivä poliitikko ei suuntaa sanojaan ensi sijassa suomalaisille vaan jonnekin muualle. Mikä on hänen yleisönsä, ja miksi? Suunta on selvästi kohti kansainvälisten eliittien seminaareja, maailman suurten medioiden haastattelutunteja ja asemia erikoislähettiläänä milloin minkäkin kansainvälisen kriisin hoitamisessa. Samalla kysymys on konkreettisista hilloista – siitä, että amerikkalainen kustantaja on lupautunut julkaisemaan teokset ja arvatenkin maksamaan niistä varsin hyvin. Kustannusosakeyhtiö Gummerus pulitti Sanna Marinin kirjasta jopa maamme historian suurimman käännösoikeudesta maksetun summan, siitä huolimatta, että sen kirjoittaja osaisi itsekin suomea. Epäilemättä tämä raha oli pois monien muiden teosten käännösoikeuksiin varatuista varoista.
Oletan, että kielivalinta kertoo myös Stubbin ja Marinin luku- ja ajattelutottumuksista, sikäli kuin heillä on aikaa lukea ja ajatella. Suomenkielistä ilmaisua ja ajatteluahan nimittäin kehittää suomeksi lukeminen, ja englanniksi lukeminen ei sitä kehitä. Kalle Päätalo käyttää teoksissaan sellaisia sanoja ja ilmauksia kuin suivaantua, potaltaa, ketimet, pyrjähtää, olla maullaan tai tämmäyttää. Sanna Marin taas käyttää sanoja ja ilmauksia rohkeus, vahvuus, uudistaa, määrätietoinen, tunneäly jamuuttaa maailmaa. Väinö Linna kirjoittaa, että mies menee ja mies tulee ja mies vastaa itse kulkemisistansa. Alexander Stubb kirjoittaa, että jokaiseen mahdollisuuteen kuuluu kuitenkin myös haasteita. On tässä vissi ero kielenkäytön nasevuudessa, eikä voi välttää vaikutelmaa, että ehkä myös ajattelussa ja sen suunnissa.
Politiikan asiat ovat kielessä, eivät kielen ulkopuolella. Siksi meidän täytyy ymmärtää, miksi ja miten poliitikot ajattelevat englanniksi ja mitä se meille tekee.
Voidakseni ymmärtää Alexander Stubbin ja Sanna Marinin kirjoja rakensin pienen diskurssianalyysimallin. Diskurssianalyysihan on kieli- ja yhteiskuntatieteissä hyödynnetty menetelmä, jolla teksteistä erotetaan toistuvia puhetapoja, oletuksia, tietoja ja käsityksiä. Kyseessä on siis kirjoittajan maailmantietoa, maailmankatsomusta ja kirjoittajan ennakkokäsityksiä koskeva paloittelu. Asiaa paremmin ymmärtämään haluava lukija voi kääntyä esimerkiksi Anne Mäntysen, Norman Faircloughin, Sari Pietikäisen tai George Lakoffin teosten puoleen. En minäkään alan kenttää kovin hyvin tunne, tunnustan sen auliisti. Seuraavan sormiharjoituksen kuitenkin tarjoan.
Erotin Stubbin ja Marinin teoksissa toistuvia rakenteita, puhetapoja ja ei-niin-eksplisiittisiä ideologioita, joita voi kutsua esimerkiksi narsismin diskurssiksi, vauhdin diskurssiksi ja helposti sulavien fraasien diskurssiksi.
Narsismin diskurssi on molemmille kirjoille ominaista minämuotoista kerrontaa. Samalla se on oman menestyksen jatkuvaa ajattelemista ja arviointia näkymättömän katseen edessä. Esimerkiksi Sanna Marinin teoksessa Toivo on tekoja sitä ilmentävät seuraavat teoksen tyyliä kuvaavat lainaukset:
”Olin luotettava ja ahkera, ja yhä useammat huomasivat sen.”
”Minulla oli voimakkaita mielipiteitä, enkä kätkenyt niitä.”
”Monta kertaa poliittisen urani varrella henkilöni ja se, millainen aidosti olen, on nähty provokaationa vallitsevaa järjestystä kohtaan.”
”Vaikka tilanne oli äärimmäisen stressaava, suurimman osan ajasta koin sen olevan hallinnassani ja tunsin, että minulla oli tehtävä – olin kuin myrskyn silmässä.”
”Pysyin tarkoituksellisen rauhallisena ja kärsivällisenä… Laadin suunnitelman… Pysyin tyynenä….”
”Olen äärimmäisen ylpeä työstä, jota teimme hallituskaudellamme.”
Marinin kirjassa toistuvat arkkityyppiset, suorastaan satu- tai hollywoodmaiset kuvaukset, joissa päähenkilö selättää oman epävarmuutensa. Nuorempana esiintyminen kauhistutti häntä, ja hän muuttui jopa tulipunaiseksi, jos joutui lavalle. Marin ei antanut sen lannistaa itseään, vaan harjoitteli julkista esiintymistä ja karaistui itsevarmaksi. Politiikka vaikutti vanhojen pukumiesten touhulta, mutta hän otti asioista selvää ja kasvoi poliitikoksi, joka pitää esillä omia arvojaan.
Minä-sanan ohella useimmin kirjassa toistuvia sanoja on rohkeus. Ongelmat ovat näyttäneet isoilta tai tilanne hankalalta, mutta niitä on ryhdytty rohkeasti ratkomaan. Tiedotustilaisuuteen mennään rohkeasti kertomaan asioista. Ja onnistumisista ollaan ylpeitä.
Olen näkevinäni minuuden, tunteiden autenttisuuden, rohkeuden ja ylpeyden alleviivaamisessa englanninkielisen diskurssin mallin, aivan erityisesti amerikkalaiset narsistiset kasvutarinat, jotka muodostavat oman ongelmajätteen lajinsa. Mietin, mitä sanoja Marin olisi käyttänyt, jos olisi kirjoittanut kirjansa suomeksi, tai jos hänen kirjoittamistaan olisi kuratoinut amerikkalaisen sijasta suomalainen kustannustoimittaja. Pohdin, miten suomalaiset ovat rakentaneet itsestään omakuvan hiljaisina ja jämerinä toiminnan ihmisinä, joiden teot puhuvat sanoja enemmän. Muistelen Kimi Räikköstä, joka saavutti kansainvälistä kuuluisuutta puhuen kuin suomalainen, itseään vähättelevä yläasteikäinen silloinkin, kun oli kilpaurheilun huipulla. Jäämiestä, joka kuvasi taktiikkaansa formula-ajoissa sanoen, että ajan alusta asti niin kovaa kuin pystyn. Minun on mahdotonta kuvitella Kimi Räikköstä puhumassa rohkeudesta tai ylpeydestä, enkä oikeastaan usko, että myöskään Mauno Koivisto tai edes Sauli Niinistö olisi kuvannut toimintaansa tällaisin sanoin.
Suomalaisessa politiikassakin on pitkään arvosteltu hiljaisia ja vaatimattomia persoonia, sellaisia kuin entinen pääministeri Matti Vanhanen, josta juorulehdistö sai jättiläistutkimusten jälkeen selville, että hän syö uuniperunaa ja pihviä ilman suolaa, rakastelee lähetyssaarnaaja-asennossa saunassa käynnin yhteydessä ja kohentaa saunatilaa nikkaroimalla sinne tuppeensahattuja lautoja.
Kielen vaihtaminen on aina myös diskurssin ja siksi myös asian tai maailmankatsomuksen vaihtamista. Koen syvää surua suomalaisen vaatimattoman poliitikon identiteetin katoamisesta päättäjien kielenvaihdon yhteydessä. Englanniksi ei ehkä ole mahdollista ajatellakaan uuniperunoita, hillotolppia ja tuppeensahattuja lautoja, tai ainakin ajatuksesta tulee kovin outo ja eksoottinen, ei kotoisen agraari kuten Matti Vanhasesta.
Marinin kirjan minäkertoja elää myös vauhdin diskurssia. Hän on jatkuvan paineen alla ja joutuu vauhdissa tekemään ”rohkeita ratkaisuja” vaikeista kysymyksistä. Ne pohjautuvat kutenkin ”perusteelliseen harkintaan”. Tähän nähden hän on kuitenkin kovin usein tilanteessa, jossa ”ei ole vaihtoehtoja”. Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, oli ”pakko” liittyä Natoon. Kun korona puhkesi, ”kukaan hallituksessa ei olisi halunnut rajoittaa ihmisten elämää ja perusoikeuksia, mutta vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ollut”.
Vaikka tilanteiden dramatiikka ja toiminnan tarve on ilmeinen, vaihtoehtojen harkinnan luulisi aina kuuluvan politiikan työkalupakkiin. Toisaalta vaihtoehdottomuuden korostaminen kuuluu perinteiseen tapaan pakkosyöttää poliittisia päätöksiä suurelle yleisölle. En väitä, että kaikki Marinin ja hänen hallituksensa tekemät ratkaisut olivat vääriä, mutta vaihtoehdottomia ne eivät varmasti koskaan olleet. Esimerkiksi Ruotsin esimerkki osoittaa, miten koronatoimille oli olemassa vaihtoehtoja, jotka eivät kaventaneet perusoikeuksia ja jotka epidemian torjumisen kannalta olivat lopulta suurin piirtein yhtä tehokkaita kuin Suomessa toteutetut lainmukaisuutta hiponeet tai sen ylittäneet pakkotoimet.
Vaihtoehdottomuuden diskurssi on mielenkiintoisessa ristiriidassa kirjan ”itsenäisen” ja ”rohkean” sankarittaren kanssa, joka ei pelkää herättää tunteita. Kirjoittaja ei jälkikäteenkään missään pohdi sitä, olisiko jonkin ratkaisun voinut tehdä toisin. Ainoastaan Nato-kannan suhteen saamme kuulla hänen mielensä muuttuneen vähitellen. Tämä puolestaan on ristiriidassa sen kanssa, miten Marin vielä vuoden 2022 tammikuussa ilmoitti lehtihaastattelussa, että hänen hallituksensa ei tule viemään Suomea Natoon. Jäsenyyshakemus jätettiin toukokuussa 2022, jolloin Marin muisti kertoa julkisuudellekin kannattaneensa Nato-jäsenyyttä jo vuosia.
Nopeuden, kiireyden ja usein toistuvan vaihtoehdottomuuden korostaminen muodostavat kiinnostavan jännitteen myös usein mainittujen kirjoittajan ”arvojen” kanssa. Marin kertoo varsin monin paikoin olleensa nuori ja nainen vallan huipulla – asioita, jotka myös julkisuus hänestä jatkuvasti nosti esille – ja samalla edustavansa sukupolvensa arvoja. Mitä nuo arvot tarkkaan ottaen ovat jää kuitenkin melko epäselväksi. Useimmiten mainitaan sukupuolten tasa-arvo ja seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksien tukeminen, ajoittain myös mahdollisuus pukeutua ja bailata miten hyväksi katsoo. Lukija ei saa selville Marinin kantoja päivänpolitiikkaa pidemmälle ulottuviin kysymyksiin, kuten talouskasvuun, valtiontalouden ongelmiin, globaaliin ympäristökriisiin tai maailmanjärjestyksen haasteisiin. Minkäänlaista visiota tulevaisuuden Suomesta tai maailmasta ei esitetä, vaikka ajattelisi juuri sellaisen esittämisen olevan ”arvoilla” johtavan poliitikon tehtävä.
Moni seikka viittaa siihen, että haaveita tai visiota ei ainoastaan jätetä kertomatta, vaan että niitä ei yksinkertaisesti ole. Toivo on todellakin tekoja eli toimintaa ja nopeita ratkaisuja, ei ajattelua, punnintaa tai visiointia. Lista Marinin kirjassa mainituista, hänen poliittiseen ajatteluunsa vaikuttaneista ihmisistä tai kirjoista olisi hyvin lyhyt. Kerran Marin on katsonut puolisonsa kanssa tanskalaissarjaa Vallan linnake. Kirjallisuudesta mainitaan muutamat opiskeluaikana luetut poliittiset klassikot, kuten demarille sopivat Eduard Bernstein ja Karl Kautsky.
Mistään ei käy ilmi, että Marin olisi koskaan lukenut yhtään kaunokirjallista teosta, tai Kautskya ajankohtaisempia analyyseja nyky-yhteiskuntien haasteista. Laajan, yhteiskunnallista tasa-arvoa ylläpitävän sosiaalivaltion tarpeesta mainitaan samoin kuin ilmasto- ja ympäristöpolitiikan välttämättömyydestä, kuitenkaan pysähtymättä pohtimaan miten nykyinen hyvinvointi voitaisiin saavuttaa ekologisesti kestävästi. Jos tällaisia asioita haluaa politiikassa edistää, olisi niistä kyllä löytynyt kosolti kirjallisuutta ja visioita.
Niistä arvokysymyksistä, joista Marin taas mieluiten puhuu, ei vallitse yhteiskunnassa kovinkaan laajaa erimielisyyttä. Sukupuolten ja seksuaali-identiteettien tasa-arvo ovat varsin laajalti jaettuja arvoja. Tutkimukset osoittavat, että suurin osa suomalaisista kannattaa niitä. Oleellista olisikin tietää, mitä varsinaisia politiikkatoimia näiden asioiden edistämiseksi kannatetaan tai vastustetaan. Tästä lukija ei saa tietää mitään, ellei kannanotoksi ehkä sitten pidä katsoa moneen kertaan toistettua väitettä, jonka mukaan media kohteli Marinia huonosti, koska hän oli nuori nainen.
Aukikirjoitettuja arvoja mielenkiintoisempia ovatkin ne arvot, joita teoksessa ei eksplikoida. Kirjoittajan arvoja ovat selvästi esimerkiksi tehokkuus, toimeliaisuus sekä tyyneys, itsehillintä ja rauhallisuus kriisien keskellä. Kirjasta henkii voimakas itsekurin ihannointi, suorastaan stoalaisuus. Kerta toisensa jälkeen kuvataan tilanteita, joissa päähenkilö joutuu valvomaan, sisäistämään nopeasti valtavan määrän asioita, pitämään pokkansa tyhmien kysymysten tai tyhmien toimittajien ja oikeistolaisten poliitikkojen ristitulen alla.
Vaihtoehdottomuuden ja kuumeisen toiminnan välttämättömyyden korostus oli keskiössä myös Marinin paljon huomiota herättäneessä puheessa New York Universitysta valmistuneille opiskelijoille toukokuussa 2023. Muistan hätkähdykseni, kun hän esitti stadionilliselle yleisöä melko mustavalkoisen analyysin maailmantilanteesta. Olin itse kuullut ja myös pitänyt monia puheita valmistuneille, ja niissä oli yleensä tapana korostaa valmistuneiden saamaa oppia ja kriittisen itsenäisyyden ajan alkamista. Mutta Marin kertoi yleisölleen omasta tiestään poliittiseksi johtajaksi ja maalasi heidän eteensä maailman, jossa on käynnissä konservatiivisten ja liberaalisten arvojen taistelu. Tässä taistelussa pitää valita puolensa. Tästä hän sai valtavasti myönteistä huomiota, mutta itse koin sanoman akateemisen kriittisyyden ja kuulijoiden saavuttaman akateemisen itsenäisyyden kannalta ongelmalliseksi. En ole varma, oliko Suomesta todella tarpeellista lähteä Amerikkaan lisäämään liberaalien ja konservatiivien vastakkainasettelua. Epäilen, että se ei ole ainakaan yliopistojen tehtävä.
Minäkerronta, toistuva ja stereotyyppinen vaikeuksien selättäminen ja vauhdikas toiminta, joka itsestäänselvästi on aina menossa oikeaan suuntaan, luo Toivo on tekoja -teoksesta kovin hengästyttävän lukukokemuksen. Kirjan jännite on stereotyyppinen, suorastaan muovinen. Päähenkilö vaikuttaa valtavasta kansansuosiostaan huolimatta varsin yksityiseltä, emmekä oikeastaan saa tietää kovinkaan paljoa siitä, mikä häntä politiikassa ajaa.
Pohdin tätä tietyn kasvottomuuden ulottuvuutta suhteessa Marinin valtavaan suosioon sekä koti- että ulkomailla. Olen tottunut kritisoimaan poliitikkoja niin kolumneissa kuin televisiossa ja tehnyt sitä jo toistakymmentä vuotta. Kenenkään muun poliitikon kritisointi ei vuosien varrella ole herättänyt yhtä paljon vihaa ja vastalauseita kuin Marinin.
Muistan, miten Marin ilmestyi suomalaisten poliittiseen tietoisuuteen. Tampereen kaupunginvaltuuston suuresta raitiovaunudebatista oli tehty meemi, jossa toinen toistaan typerämpiä, raitiovaunuihin vain etäisesti liittyneitä kannanottoja (”raitiovaunu se on sellainen peli, että sitä ei kuurot kuule eikä sokeat näe”) suoltaneiden kuntapoliitikkojen intoa rinnastettiin valtuuston nuoren puheenjohtaja Marinin ilmeettömiin kasvoihin. Pian tämän jälkeen Marin oli yllättäen pääministeri hallituksessa, jonka ohjelmasta oli sopinut lyhytaikaiseksi jäänyt pääministeri Antti Rinne. Hallitusohjelmassa ei siis ollut varsinaisesti Marinin kädenjälkeä, mikä ei estänyt valtaisan fanituksen kohdistumista juuri Mariniin.
Mielestäni uusi pääministeri ei kuitenkaan sanonut mitään kovin kiinnostavaa. Hän oli kyllä nuori ja nainen, ja tämä muistettiin aina mainita, mutta silloin kun hän puhui politiikkaa, hän vaikutti ilmeettömältä, kone- tai robottimaiselta päätösten toimeenpanijalta. Kuitenkin hänen päätöstensä arvostelu aiheutti valtavaa tunnemyllerrystä ja katkeria syytöksiä naisvihasta.
Myöhemmin ryhdyin pohtimaan, miten juuri ilmeettömään ja rypyttömään ihmiseen, joka paljasti itsestään varsin vähän, oli kaikki edellytykset projisoida sekä valtavaa ihailua että kovaa raivoa. Ihmiset, jotka puolustivat tai lyttäsivät nuorta ja (ainakin jonkin käsityksen mukaan) kaunista naista kokivat osallistuvansa tärkeään yhteiskunnalliseen väittelyyn. Samalla poliittiset päätökset, joita Marinin hallitus teki, tuntuivat olevan melko tavanomaisia, virkamiesvetoisia ja sitä paitsi jo edellisen pääministerin aikana hallitusohjelmaan kirjattuja. Tai sitten ne tuntuivat todellakin vaihtoehdottomalta, reaktiiviselta politiikalta suhteessa maailmaa muuttaneisiin pandemiaan ja sotaan.
Arvot, joista Marinin tapauksessa julkisuudessa keskusteltiin – nuoruus, naiseus, ulkonäkö – eivät ole niitä arvoja, jotka Marinin teoksesta Toivo on tekoja välittyvät. Kirjasta välittyvät arvot taas ovat mielestäni melko kovia kilpailuyhteiskunnan ja individualismin arvoja: puurtamista, kontrollia ja epämääräistä toiminnan kulttia.
Usein kuuluu väitettävän, että Marinin persoona jakaa kansaa. Mutta luettuani kirjan jäin pohtimaan, tiedämmekö hänen persoonastaan oikeastaan mitään. Eikö pikemminkin ole siten, että juuri ilmeettömyys, arvoituksellisuus ja persoonan poissaolo mahdollistavat hyvin monenlaisten toiveiden, haaveiden ja pelkojen projisoinnin poliitikkoon.
Narsismin diskurssi ilmenee voimakkaana myös presidentti Alexander Stubbin viestinnässä. Esimerkiksi jo vuonna 2015, kun Stubb oli pääministeri, oli poliisiammattikoulun viestinnän lehtori Marko Vesterbacka käynyt läpi noin 12 000 Stubbin twiittiä ja tiivistänyt niiden tematiikat seuraavasti:
- Jossakin on innostava ilmapiiri, pöhinää, liikettä.
- Jollakulla on innostava suhtautuminen.
- Joku esitti hyvän pointin.
- Minä. Minä yksin, minä muiden kanssa, minä. Aina suu leveässä hymyssä.
- Joku on kyyninen. Hän ei suhtaudu innostuneesti. Hän ei halua olla kanssamme. Hänen pointtinsa ei ole hyvä.
Näistä ajoista pääministeri Stubb on muuttunut presidentti Stubbiksi. Hänen viestintänsä on muuttunut fundeeraavammaksi, mutta pääpointit ovat edelleen pitkälti yhtäpitäviä vuosikymmenen takaisten kanssa. Vaikka Vallan kolmio on lähinnä kansainvälisen poliittisen tilanteen kuvaus eikä muistelmateos, päähenkilön toimekas vauhdikkuus ja positiivisuus ei pääse unohtumaan. Esimerkiksi heti Ukrainan sodan alettua Stubb kuvaa hillittyä vauhtiaan omaa persoonaansa hienovaraisesti sivellen:
Me ihmiset reagoimme eri tavoin vastoinkäymisten edessä. Jotkut meistä reagoivat voimakkaan tunteellisesti: usein vihaisesti ja turhautuneesti, jopa pelokkaasti. Toisilla näyttää olevan kyky pysyä viileänä, rauhallisena ja hillittynä (…) näytän olleen sekä tunteellinen että rationaalinen. Tunsin olevani vihainen ja huolestunut. Samaan aikaan keräsin mahdollisimman paljon informaatiota saadakseni selvää, mitä oli tapahtumassa.
Touhukas Stubb kertoo paljon sananvaihdoistaan maailman mahtavien kanssa. Saamme kuulla, mitä Stubb on huikannut Etelä-Afrikan presidentti Ramaphosalle, minkälaista on pelata golfia Donald Trumpin kanssa ja mitä Sergei Lavrov on vastannut hänen tekstiviesteihinsä. Aina uudestaan muistutetaan siitä, miten tärkeitä henkilökohtaiset suhteet ovat diplomatiassa. Rivien välissä tuntuu lukevan, että juuri Stubb on erinomainen henkilösuhteiden solmija:
Laskeuduin lokakuussa 2024 Pekingiin ja kävelin sananmukaisesti punaista mattoa pitkin satojen täyteen sotisopaan pukeutuneiden mies- ja naissotilaiden ja Suomen lippuja ja kukkia käsissään pidelleiden koululaisten ohitse Kiinan presidentti Xi Jinpingin kanssa. (….) Tiesin, että oli kysymys klassisen diplomatian hetkestä.
Stubbin narsismin diskurssi kalahtaa erityisen voimakkaasti kohdissa, jossa se ei vaikuta perustellulta. Esimerkiksi useammin kuin kerran hän korostaa akateemista osaamistaan. Hän kertoo ennen presidenttiaikaansa työskennelleensä professorina ja nauttineensa ”akateemisesta vapaudesta”. Mutta jo presidentinvaalikampanjan aikaan kävi julkisuudessa ilmi, että Stubb ei oikeastaan ole ollut professori ainakaan sanan tavanomaisessa merkityksessä. Hän on kyllä toiminut EU:n koulutus- ja tutkimuslaitoksen johtajana Firenzessä, mutta valinta ei ole perustunut akateemisiin meriitteihin. Stubb ei ole ohjannut väitöskirjoja, johtanut tutkimushankkeita tai hankkinut tutkimusrahoitusta. Hän ei ole osallistunut siihen akateemiseen prässiin, joka on oikeille tutkijoille tuttu ja jossa julkaisuja ja rahoitushakemuksia arvioidaan, pisteytetään, vertaisarvioidaan ja rankataan uuvuttavasti vuosikymmenestä toiseen.
Kritiikki professorin tittelin käyttämisestä täytyy olla Stubbin tiedossa. Esimerkiksi Seura-lehden sivuilta löytyy vuoden 2024 presidentinvaalien alle ajoittuva artikkeli, jossa emeritusprofessorit J.P. Roos ja Raimo Väyrynen toteavat ykskantaan, että Stubb ei ole professori. Ilta-Sanomat näyttää kysyneen Stubbilta itseltään asiasta 25.1. 2024, jolloin Stubb sanoo, että työ, jossa hän toimii ei ole professuuri ja että ”akateemikoksi en voi itseäni kutsua”. Lainaus tuntuu kovin oireelliselta. Suomalainen professori nimittäin tietää, että akateemikko on Suomen presidentin (sic!) myöntämä arvonimi erityisen arvostetulle tieteenharjoittajalle. Sen sijaan lähinnä englanninkielistä lehdistöä seuraava vauhdikas heppu kuvitellee helposti, että englannin kielen sanan academician, yliopistollinen asiantuntija, voi kääntää helposti suomen kielelle sanalla akateemikko. Mutta ei voi.
Stubb on kyllä julkaissut muutamia tieteellisiä artikkeleja sekä väitöskirjan. Tämäkin on paljon enemmän kuin mitä useimmat poliitikot ovat julkaisseet. Mutta hänen viimeiset tiedejulkaisunsa näyttävät olevan vuodelta 2003. Lisäksi kaikki julkaisut – alle puoli tusinaa – käsittelevät yhtä ainoaa aihetta, Euroopan unionin monitahtista integraatiota. Muut hänen kirjoittamansa kirjat sisältävät muun muassa treeniohjeita tai Blue Wings -lehdessä kirjoitettuja lentomatkustajan kolumneja. Esseisti Antti Nylén kuvaili niistä vuonna 2009 toimitettua teosta Alaston totuus / Naked Truth tuoreeltaan Helsingin Sanomissa ”sisällyksettömimmäksi kirjaksi, jota koskaan on lukenut”. Stubbin noustua presidentiksi Nylén toimitti kolumneista uuden version, josta oli poistettu kaikki substantiivit, siis oletettu substanssi. Näin Stubbin alastomat lentokonematkustajien välitilaan tuotetut tekstit saatiin lopulta kohotettua taiteeksi, jolla voi katsoa olevan jotain sisältöä.
Substanssista puheen ollen mainittakoon, että en minäkään ole mikään huippututkija enkä varsinkaan akateemikko. Olen kylläkin toiminut ihan oikeana professorina, mutta huolimatta 41 vertaisarvioidusta julkaisusta, 15 ohjatusta väitöskirjasta ja monista tutkimushankkeista en tullut syksyllä 2025 uudelleen valituksi. Valituksi ei tullut myöskään turkulainen kollegani, jolla oli 59 vertaisarvioitua julkaisua. Kysymys kuuluukin, miksi presidentti Alexander Stubb yhä haluaa liioitella oman akateemisen osaamisensa merkitystä kutsumalla itseään professoriksi ja tutkimusmaailman toimijaksi? Tai miltä se vaikuttaa sellaisen ihmisen silmissä, joka on itse nähnyt sen vaivan, että on hankkiutunut akateemisen elämän korkeimmille palleille, ja ymmärtää, että niinä vuosina kun sen reen veti, ei todellakaan olisi ollut aikaa politiikassa toimimiselle.
Vauhdin ja narsismin diskurssi lienee tähän eräs ilmeinen syy. Toinen vauhdikas syy lienee, että professorin titteli on arvostettu, ja olisi mukava olla professorikin, presidenttiyden ohella. Stubbin huolimaton tittelinkipeys kertookin omaa narsistista tarinaansa siitä, minkälaisia maailman huippujohtajat ovat. Monet heistä ovat häpeämättömiä kameleontteja, kykeneviä esittämään sitä, mitä he eivät ole, ja menemään asiasta ohitse niin, että asia ei ilmeisesti paina heidän mieltään lainkaan. Heidän puhetavassaan omaan meriittilistaan lisätään asioita, joita ei oikeasti ole tapahtunut eikä olemassa, mutta asia unohtuu saman tien vauhdissa. Totuus ei nimittäin – kuten tämänkin käsittelyn alussa on jo todettu – ole politiikan kannalta merkittävä arvo, vaan vaikuttavuus.
Kysymys on Harry G. Frankfurtin esseeteoksessa Paskapuheesta (suom. Antti Nylén, Johnny Kniga, 2012) kuvaamasta ilmiöstä, jonka mukaan nykyajalle tyypillinen vaikuttamaan pyrkivä teksti ei ole edes valetta, vaan totuuden suhteen täysin välinpitämätöntä, toisin sanoen, paskaa (engl. bullshit). Sitä todella riittää tässäkin arvioitavissa teoksissa.
Kansainvälisen tilanteen kuvaus, jonka Stubb teoksessaan Vallan kolmio esittää, voi olla osin ansiokas tai oikean suuntainen. Mutta yhtä selvää on, että se ei muistuta oikeita akateemisia analyyseja. Siitä puuttuvat liian monet asiat, kuten teoreettinen tausta, rinnakkaiset käsitykset tai näkökohdat, joiden uskottavuutta punnitaan, erilaisia maailmanpoliittisia malleja esittäneiden oppineiden referointi ja niin edelleen. Sellainen voi toki olla kiireiselle poliitikolle hyvinkin sallittua. Hieman vakavampana pidän sen sijaan sitä pinnallisuutta, jolla Stubb tarkkailee muiden kuin länsimaiden yhteiskuntien kehitystä.
Esseisti Tero Tähtinen esittää teoksessaan Yö Kitkitdizzessä (Enostone, 2019) erinomaisen happaman luonnehdinnan kosmologian emeritusprofessori Kari Enqvistin esseeteoksista. Tähtisen mukaan nämä hyvin suositut teokset ovat ikään kuin filosofian ja teologian perusasioita eläkeikäisenä opiskelevan luonnontieteilijän muistiinpanoja. Että Enqvistin teosten julkaisussa olisi Tähtisen mukaan kyse siitä, miten koko Suomen kansa pannaan tätä opiskeluprosessia seuraamaan.
Samassa hengessä voisi Alexander Stubbin maailmanpoliittisia ajatuksia kuvata ikänsä länsimaalaisten eliittien parissa aikaa viettäneen menestyjän oppimisprosessina. 57-vuotiaana presidenttinä hän on ikään kuin havahtumaisillaan siihen tosiasiaan, että suurin osa maailmaa ei koekaan asioita aivan samaan tapaan kuin länsimaalaiset golfaajat, joilla on hyvät hampaat. Hän on juuri ymmärtämässä, että Kiina, Venäjä, Afrikka ja Intia ovat todellakin Euroopasta ja Yhdysvalloista eroavia alueita paitsi poliittiselta myös kulttuuriselta olemukseltaan. Että mahdollisesti valtioiden johtajat, joiden tapaamisia hän kuvailee, elävät taustoiltaan niin erilaisissa todellisuuksissa, että jopa sellaiset asiat kuin ”valtiot” tai ”valtiojohto” eri alueilla eivät ole aivan toisiinsa rinnastettavia ilmiöitä.
Mutta heräämistä ei silti tapahdu. Seuraamme vain levotonta liikahtelua peiton alla. Analyysi pysyy geopolitiikan pintatasolla. Maailmassa on globaali länsi, globaali itä ja globaali etelä. Jokainen maa kuuluu yhteen näistä. Jokainen maa on yhtä kuin sen poliittinen järjestelmä ja liittolaissuhteet, ja nämä puolestaan henkilöityvät maan presidentissä, jonka Stubb on tavannut.
Stubb näyttää käyneen lähes kaikissa maailman maissa. Mutta näissä maissa ei ole asukkaita, ei kirjallisuutta tai kulttuuria, ei oikein maisemiakaan. Ainakaan ne eivät tarttuneet kirjaan.
Stubb ja Marin ovat siis molemmat kiireisiä ja touhukkaita. Onko kiireisessä ja toivorikkaassa työn touhussa kenties menetetty jotakin omasta persoonasta? Tämä käy ehkä parhaiten ilmi tutkimalla Toivo on tekoja– ja Vallan kolmio-teosten helposti sulavien fraasien diskurssia. Seuraavassa esitän lainauksia, ensin presidentti Stubbilta:
Suunnistaaksemme tehokkaasti muuttuvassa maailmassa, meidän on yritettävä kokeilla muitakin kuin omia linssejämme.
Kirjan kirjoittaminen on pitkä prosessi. Erityisen pitkältä se tuntuu, kun kirjoittaa kansainvälisestä politiikasta, joka on keskellä murrosta.
Aikakauden nimeäminen on yhtä vaikeaa, kuin sen määritteleminen, milloin vanha aikakausi päättyy ja uusi alkaa.
Suuri kysymys kuuluu, mitä tapahtuu seuraavaksi? Viekö maailmaa kilpailu, konflikti vai yhteistyö? Vai kaikki kolme?
Nykyhetken ja kirjan tämän luvun viesti on, että yhteenotot ovat yhteinen ongelma. Niiden juuret ovat yhteisissä maailmanlaajuisissa haasteissamme, ja ne saattavat helposti laajeta alueellisista globaaleiksi.
Seuraavat lainaukset taas ovat Tony Blair-instituutin kansainvälisten suhteiden konsultti Sanna Marinilta:
Sen hyväksyminen, että ihminen ei koskaan tule valmiiksi, auttaa kehittymään. Tekemällä oppii.
Vuosi 2023 oli minulle muutoksen vuosi kaikilla elämänalueilla. Uskon, että voidakseen todella avata uusia ovia täytyy vanhoja sulkea.
Viime kädessä tein päätöksen kuuntelemalla sydäntäni.
Minulla on poliitikkona vahvuuksia, mutta myös heikkouksia.
Jokaisella meistä on vain yksi elämä. Minä ainakin aion elää omaani enkä vain odottaa, että aloitan sen joskus myöhemmin. Sitä paitsi uskon vakaasti, että naisella on oikeus olla sataprosenttisesti oma itsensä.
Kun tekee sen, minkä syvällä sisimmässään tietää oikeaksi, pystyy seisomaan selkä suorassa vastatuulessakin.
Edellä olevat esimerkit riittänevät osoittamaan, että sekä Stubbin että Marinin teoksista löytyy yllin kyllin elämänviisastelua, jota ei parhaalla tahdollakaan voi pitää kovin tyylikkäänä itseilmaisuna. Teosten ero on lähinnä siinä, että Marinin kirja vaikuttaa self help -oppaista kopioidulta fraasikokoelmalta, Stubbin kirja taas löysien itsestäänselvyyksien kokoelmalta. Edellisessä valmiit itsestäänselvyydet siis esiintyvät valmiina kokonaisuuksina tai syntagmoina, jälkimmäisessä itsestäänselvyyksien rakenteet on tuotettu itse.
Pohdin, missä määrin kysymys on siitä, että molemmat teokset on alunperin kirjoitettu suoraan englanniksi ja sen jälkeen kiireellä käännetty. Tai onko kysymys yksinkertaisesti siitä, että kumpikaan ei ole erityisen tottunut kirjoittaja tai kovin monipuolisesti lukenut, syvään ja moniulotteiseen itseilmaisuun kykenevä ajattelija.
Kielenkäyttö – esimerkiksi kirjojen kirjoittaminen – on keskeinen ajattelun muoto, ja kirjoittamisen ja ajattelun lopputulosta on melko vaikeaa erottaa toisistaan. Kielellisesti latteasti ilmaistu ajatus on useimmiten lattea ajatus, ei sen enempää. Sitä ei pysty pelastamaan sanoittamalla sen toisin. Jos sitä yrittää avata kirjoittamalla ajatuksen uudestaan, päädytään uuteen tekstiin, joka on alkuperäistä parempi.
”Ajatukset”, joiden mukaan maailmanlaajuiset haasteet ovat globaali ongelma, uusia ovia avatakseen vanhoja pitää sulkea tai että jokaisella on oikeus olla ihan oma itsensä, ovat sillä rajalla, voiko niitä kutsua edes ajatuksiksi. Lukija voisi olla huolestunut, millä järjellä, tarkkuudella ja herkkyydellä meitä tässä johdetaan.
Vuonna 1946 kirjoitetussa esseessä Politiikka ja englannin kieli (teoksessa Sinä ja Atomipommi, Kiuas 2021, suom. Timo Hännikäinen) George Orwell pohtii politiikan latteuksia seuraavasti:
Selkeän kielen suurin vihollinen on epärehellisyys. Kun kirjoittajan todellisten ja julkilausuttujen tavoitteiden välillä on railo, hän turvautuu vaistonvaraisesti pitkiin sanoihin ja uuvuttaviin puheenparsiin kuin mustetta ruiskiva seepia.
Nykyisin ollaan huolissaan siitä, että tekoäly uhkaa luovia aloja. Mielestäni uhkaa on liioiteltu. Stubbin ja Marinin kirjojen lukeminen vaikuttaisi paremminkin viittaavan tekoälyn suuriin mahdollisuuksiin politiikassa. Olen melko lailla vakuuttunut siitä, että tekoäly pystyy laatimaan poliitikon mietelmät jo hyvinkin pian, ellei ole sellaisia jo laatinutkin. Paljon kauemmin menee siihen, että tekoäly korvaa Kalle Päätalon.
Pohdin, miksi poliitikkojen on kirjoitettava kirjoja, koska he eivät sitä selvästikään osaa. Miksi he eivät sen sijaan esimerkiksi pidä taidenäyttelyä, tee levyä ja anna konserttia? Senkin voisi huoletta hoitaa amatööritasolla, ja yleisöä riittäisi, kun esiintyjä on tunnettu.
Ehkä kysymys on sittenkin jonkinlaisesta kirjallisuuden arvostuksesta: siitä, että kirjojen lukeminen ja kirjoittaminen ovat joskus menneisyydessä olleet älyllisyyden osoitus.
Vai onko kyse päinvastoin siitä, että kirjassa menee läpi sellainen loka, jonka tasoa vastaava esitys konsertissa aiheuttaisi vaivautunutta huokailua. Kirjoittamista kun ei jostain syystä mielletä soittotaidon kaltaiseksi pikku hiljaa opittavaksi, ajattelua terävöittäväksi taidoksi, joka vaatii kovaa harjoittelua, monipuolista lukemista ja luovaa ajattelua helposti sulavien fraasien diskurssin ulkopuolella.
Stubbilla ja Marinilla on selvästikin kykyä kovaan kilvoitteluun ja harjoitteluun. Se näyttää suuntautuneen välineellisiin asioihin, kuten omaan uraan, sen sijaan että se olisi suuntautunut sisältöihin, siis ajatuksiin ja niiden ilmaisemiseen. Kun maan johtajan ajattelua on vaikea erottaa tekoälyn tuotoksesta, self help -fraasikirjasta tai naistenlehtien tsemppipuheesta, voi toki lohduttautua ajatuksella, että tämäkin on parempi kuin vaikkapa sellainen puhetyyli, jota Yhdysvaltain presidentti Donald Trump viljelee: sekava, monipolvinen ja dadaistinen, mutta samalla aggressiivinen ja vihainen uhkailu tai kiusaaminen. Jos kuitenkin haluamme ymmärtää, miksi Trumpin kaltaiset ihmiset ovat päässeet valtaan melko demokraattisissa yhteiskunnissa, eikä suinkaan ainoastaan Yhdysvalloissa, on ensin ymmärrettävä, että hegemonisten poliitikkojen puhe ja arvot ovat jo aikaisemmin käyneet tyhjiksi ja merkityksettömiksi.
Alexander Stubb on periaatteessa oikeistolainen, Sanna Marin taas vasemmistolainen. Heillä on tämän johdosta todennäköisesti erimielisyyksiä sellaisissa asioissa kuin verotus, optimaalinen palvelujen tuottamisjärjestelmä tai yhteiskunnan säätely suhteessa talouselämään. Tätä merkittävämmältä tuntuu kuitenkin, että heidän edustamansa ihmistyyppi, silloin kun se riisutaan poliittisista tunnuksista, on melko lailla identtinen. Sitä luonnehtii kovan kilpailun individualismi, omaa itseään referoiva narsismi, toksinen positiivisuus ja pinnallisuus tai suoranainen välinpitämättömyys suhteessa ympäristönsä suomalaiseen kulttuuritraditioon.
On oikeastaan hämmästyttävää, miten kummastakin teoksesta syntyy vaikutelma, että niiden kirjoittajat elävät kovin kapeaa elämää. Hehän ovat niin sanotusti huipulla, ja tehtävien luulisi olevan kovin mielenkiintoisia. Mutta ainakaan heidän kirjojensa valossa heidän maailmassaan ei koskaan tapahdu mitään aikataulutettujen kokousten ja matkojen ulkopuolella. Marinin kirjassa tosin vihjataan siihen, että hänellä on ollut myös lapsuuden perhe ja avioliitto.
Kumpikaan huippupoliitikko ei viittaa myöskään arvatenkin lähes loputtomiin kohtaamisiinsa suomalaisten äänestäjien kanssa. Mikään torilla ja turuilla kuultu huolenaihe tai sutkautus ei ole jäänyt mieleen – siitä huolimatta, että koulu- ja yritysvierailujen, maakuntamatkojen ja lehdistötilaisuuksien osanottajat ovat aivan varmasti hioneet presidentille ja pääministerille esitettäviä kysymyksiä tappiin asti.
Kun asiat ovat näin, ei ehkä liene syytä ihmeemmin kauhistella populismin nousua. Jos kaiken tämän vauhdin, narsismin ja muovisen fraseologian jälkeen joku onnistuu sanomaan vaikkapa hillotolppa tai jytky, tai olemaan edes vihainen sen asemesta että olisi toksisen innostunut ja energinen, luulisi, että aikamoinen äänimäärä lohkeaa aivan itsestään.
Ehkä on syytä sanoa, että kaikesta huolimatta kunnioitan poliitikkoja ja toivon heille hyvää. Käyn aina silloin tällöin eduskunnassa lausumassa jostain lakiehdotuksesta ja tiedän, että valiokuntahuoneessa ollaan täydessä työn touhussa jo kello kahdeksan aamulla. Siis siihen aikaan, kun normaali kunniallinen humanisti ja kirjailija ei ole vielä ehtinyt edes viivähtämään veeseeseen.
Valiokunnissa käydään mielestäni sisällyksekästä ja järkevää keskustelua Suomen asioista. Kaikkien puolueiden poliitikot esittävät asiallisia kysymyksiä ja vaikuttavat ainakin jossain määrin kuuntelevan toisiaan. Mielestäni myös Marin ja Stubb esiintyvät usein edukseen ja tekevät epäilemättä jossain määrin järkeviä päätöksiä sen järjestelmän puitteissa, jota politiikaksi kutsutaan. Politiikan prosesseissa täytyykin olla jotain vikaa, kun politiikan sisällöt pitää kommunikoida kansalle fraasien ja itsestäänselvyyksien muodossa. Ja koska se näyttää muokkaavan osallistujansa niin vauhdikkaiksi ja vauhtisokeiksi, että itsenäiseen ajatteluun ei näy riittävän lainkaan aikaa.
Mitä tehdä, jotta poliitikkojen näkemykset alkaisivat terävöityä ja ajatukset syventyä? Olisi varmaan syytä organisoida eduskunnan työ uudelleen jonkun työpsykologin avulla. Stubbin ja Marinin kaltaisilta ihmisiltä tulisi leikata pois neljä viidesosaa ulkomaanmatkoista ja korvata ne rauhallisilla aamupäivillä, jolloin syväluettaisiin päätöksiin liittyviä asiakirjoja. Poliitikoille pitäisi taata pitkät lomat, joiden aikana heidän tulisi joutua odottamattomiin kohtaamisiin ihmisten kanssa. Ja heille pitäisi säätää ruutuaika. Pitäisi olla aikaa lukea muutakin kuin twiittejä, mieluiten kirjallisuutta.
Tätä kirjoittaessa minua pyydettiin jälleen politiikkaan mukaan. Puoluesihteeri oli kutsunut lounaalle, ja ehdotteli, että miksi en lähtisi. Jouduin vastaamaan kuten edellisille kyselijöille, että en ole lähdössä, koska en ole luopumassa yksityisyydestäni niin mitättömän palkan ja vallan tähden, jota yksittäinen kansanedustaja käyttää. Olen sentään nauttinut kutakuinkin yhtä suurta palkkaa yliopiston professorina, eikä professorin tarvitse pelätä, että Seiskan paparazzi zuumailee häntä kapakasta poistuttaessa. Tai että hänen yksityiset seksiviestinsä käsitellään koko valtakunnan silmien alla.
Mutta ennen kaikkea en tietenkään halua muuttua poliitikoksi. En halua puhua fraasein ja latteuksin. Haluan, että minulla on aikaa ajatella. Ikäpäivänä en halua julkaista yhtä tyhjänpäiväisiä kirjoja kuin Vallan kolmio tai Toivo on tekoja. Pitää siis olla köyhä ja vallaton, mutta kriittinen. Sekin on vielä mahdollista, koska kaikesta huolimatta Suomi on yhä demokratia. Kiitos siitä poliitikoille!
Piditkö artikkelista? Maksa halutessasi vapaaehtoinen lukumaksu (2,50) täällä.