Tue riippumatonta kulttuurijournalismia maksamalla verkkolehden vapaaehtoinen lukumaksu (2,50 euroa).
Minulla olisi syy vihata teitä. Ja pitkään vihasinkin. Te kirjoititte nyt jo puretun ankean ja homeisen itäsuomalaisen koulumme seiniin nimeäni ja sen yhteyteen sanoja, joilla halusitte alistaa minua: huora, ruma, läski. Päästitte niitä sanoja suustannekin. Se jätti minuun jäljet.
Minun olisi erittäin helppo vihata teitä. Nykyisessä kuplassani olette juuri niitä, jotka äänestävät väärin, ajattelevat väärin, elävät väärin.
Mutta en voi enää vihata teitä. Sen sijaan, vuosien etäisyyden ottamisen jälkeen, olen alkanut ymmärtää teitä.
Minun on tosin täsmennettävä, ettei ymmärtäminen tarkoita hyväksymistä. Vaikka enpä tiedä, auttaako sen sanominen. 1960-luvulla juutalainen yhteiskuntateoreetikko Hannah Arendt yritti kirjoittaessaan Eichmann Jerusalemissa -raporttiaan ymmärtää sen kaltaisia toimijoita, jotka olivat olleet toteuttamassa hänen kansansa murhaa – mutta myöhemmin häntä syytettiin pahuuden vähättelystä.
Yritän olla välittämättä mahdollisista syytöksistä ja antaa enemmän painoarvoa sisälläni velloville epämääräisille tuntemuksille, luultavasti samansukuisille, joista Didier Eribon kertoo teoksessaan Paluu Reimsiin (2009): ”Tein itsestäni epäilemättä ’petturin’, jonka suurin, epämääräisen jatkuva, epämääräisen tietoinen pyrkimys oli ottaa välimatkaa alkuperäiseen yhteiskuntaluokkaansa, paeta lapsuutensa ja nuoruutensa yhteiskunnallista ympäristöä.”
En halua olla enää petturi, koska petturuus sattuu sieluuni. Eribon kirjoittaa siitäkin: ”Aina, kun olin uskoton omalle lapsuudelleni osallistumalla halveksiviin arvioihin, eräänlainen epämääräinen huono omatunto soimasi minua ennemmin tai myöhemmin.” Sen sijaan haluan vihdoinkin ottaa kiinni siitä, mitä olen pitkään työntänyt mielessäni syrjään:
Muistan, millaista teidän elämänne oli. Meidän elämämme.
Kun olimme lapsia, teimme paljon fyysistä työtä. Itse muun muassa kylvin, harvensin ja istutin koivuja ja poimin mansikoita perheeni maatilalla. Kun kaupunkilaislapset heräsivät kesäaamuina katsomaan Summeria, minä olin jo pellolla.
Olen ollut usein kateellinen niille kaupunkilaisikätovereilleni, jotka saivat elää huolettomia kesälomapäiviä ja ostaa vanhempiensa kanssa torilta makoisia mansikoita täysin tietämättöminä siitä, millaisen työmäärän yksi viaton marjarasia kätkee sisälleen: kipeitä hartioita, auringon polttamia kuumia peltoaukeita, toisaalta nihkeitä sadevaatteita, polvia täynnä mullan ja hiekan painaumia, jatkuvaa vanhempieni stressiä siitä, saadaanko kaikki marjat ajoissa poimittua. ”Marjat mätänevät pellolle”, kuulin usein sanottavan syyllistävällä ja ahdistuneella äänellä, jos en poiminut tarpeeksi ahkerasti.
Mutta en mennyt koskaan töihin, kun oli koulua. Sen lisäksi, että äitini ja isäni arvostivat ahkeraa työntekoa, he arvostivat myös koulutusta, kannustivat siinä, vaikka kyläkoulumme opetuksen laatu ei taatusti täyttänyt kaupunkilaiskoulujen kriteereitä. Vanhempani arvostivat sivistystä. Varhaislapsuudessani olivat harvassa ne illat, jolloin äitini ei olisi lukenut minulle Astrid Lindgreniä. Vanhempani kuskasivat minua soittotunneillekin, vaikka matkat olivat monen kymmenen kilometrin pituisia.
Teillä oli toisenlaista. Teillä ei ollut harrastuksia. Olitte koulusta toisinaan poissa. Muistan, että teidän poissaolonne yhteydessä mainittiin turvesuo tai perunannosto tai jokin muu maaseudun sesonkityö, joka vaati myös kouluikäisten lasten panosta.
Joillakin teistä ei ollut kotona sisävessaa. Kun teillä tuli talvella hätä, jouduitte kipuamaan pakkasessa hankien yli kylmään, löyhkäävään huussiin.
Kun pienessä kyläkoulussamme päätettiin, että lapset saavat tuoda oman välipalan kouluun pitkien päivien takia, teidän repustanne ei löytynyt eväitä. Vanhempanne eivät ehkä pitäneet säännöllistä ravinnonsaantia merkityksellisenä tai ehkä heillä ei ollut vain varaa siihen laman runtelemassa Suomessa. Sen sijaan kärkyitte parempiosaisten eväitä ja huusitte ”jätä jämät!” tai ”jätä pohjat!”
Opitte, että teille kuuluu jämät.
Muistan teistä erityisesti yhden herkän pojan. Purskahdit helposti itkuun. Olit hieman pullea, ja isommat pojat järjestivät sinulle koulun pururadalla treenejä, jotta laihtuisit. Opettajat eivät tempaukseen puuttuneet. Kävin kerran kotonasi syntymäpäivillä. Kotinne oli epäsiisti hökkeli, isäsi käyttäytyi barbaarimaisesti ja talon pihalla oli ruostunutta romua.
Näkikö kukaan sinua, sinun herkkyyttäsi? Olen niin pahoillani, jos kukaan ei nähnyt.
Eikä sinua ja sinun kaltaisiasi tunnu moni näkevän vieläkään – paitsi negatiivisessa valossa. Te olette niitä, jotka elävät monen sivistyneen kaupunkilaisen mielestä epäekologista elämää saastuttavine turvesoineen ja maatiloineen ja yksityisautoiluineen. Me kaupunkilaiset paheksumme teidän elämäntapaanne samalla, kun pidämme välttämättöminä konsertti- tai seminaarimatkojamme, jotka taitamme lentokoneella.
Kaupunkilaisten kokemuksista kirjoitetaan kaiken aikaa kirjojakin. Ne kokemukset ovat taiteen arvoisia.
Teidän kokemuksistanne, tunteistanne ja ajatuksistanne ei tunnu kirjoittavan juuri kukaan. En osaa nimetä yhtäkään kirjaa, joka käsittelisi teidänlaistenne elämää. Jos sellaisia on kirjoitettu, niistä ei puhuta julkisuudessa. Maaseudun historiasta on kyllä kirjoitettu paljonkin, mutta ei juuri lähivuosikymmenten elämästä. Samansuuntaisen havainnon teki myös Arla Kanerva vuonna 2021 kirjoittaessaan Helsingin Sanomiin artikkelin Kirjallisuudessa maaseutu on menneiden vuosikymmenten paikka.
Olen niin pahoillani, ettei taide puhu teistä. Meistä.
Kun minä muutin kaupunkiin opiskelemaan, te jäitte kotikylällemme. Teistä tuli niitä matalasti koulutettuja periferian miehiä, joihin yhdistetään usein populismi. Sen kannattaminen on kaiketi protestia ja kostoa.
Kalevi Sorsa -säätiön ja Friedrich-Ebert-Stiftungin julkaisema raportti Eriarvoisuuksien Suomi – alueelliset sosioekonomiset erot Manner-Suomessa(2021) kuvaa kotikylämme kaltaisten taantuvien alueiden todellisuutta: niissä hyvinvointi on jäänyt jälkeen suhteessa suuriin kaupunkeihin ja niiden ympäryskuntiin, joihin työ, koulutus ja palvelut kasaantuvat. Raportti osoittaa, että taantuvilla alueilla esimerkiksi lasten köyhyysriski on suurempi, koulutustaso matalampi ja tulot keskimäärin pienemmät kuin muualla Suomessa. Talousmaantieteen professori Andrés Rodríguez-Pose on liittänyt populismin kannatuksen nousun juuri alueellisen taantumuksen kokemukseen ja kirjoittanut merkityksettömiksi koettujen paikkojen kostosta.
Populismin myötä teidät on saatu ehkä uskomaan siihen, että muukalaiset ovat syy teidän eriarvoisuuteenne. Muukalaiset, jotka tuskin ovat käyneet kotikylällämme, ja joita tuskin olette tavanneet kasvotusten. Muukalaiset, joilla ei ole osaa eikä arpaa niihin kolkkoihin maalaisperinteisiin, joissa lapsi on enemminkin hyödyke kuin tunteva, tarvitseva ja ajatteleva olento; niihin yhteiskunnallisiin muutoksiin, joiden myötä kotikylämme alkoi taantua; sekä niihin poliittisiin päätöksiin, jotka jättivät teidät usein huomiotta.
Mutta ehkä, niin kuin minäkin olen ollut kateellinen hyväosaisten kaupunkilaislasten huolettomille kesäpäiville, te olette kateellisia ulkomaalaistaustaisille. Toisin kuin teidän elämästänne, heidän kokemuksistaan on julkaistu Suomessa jo useita teoksia: Koko Hubaran Ruskeat tytöt (2017), Lois Armaan Flora (2023), Pajtim Statovcin Lehmä synnyttää yöllä (2024)… Niistä keskustellaan julkisuudessa, niitä palkitaan.
En yritä silti luoda vastakkainasettelua, pikemminkin päinvastoin. Teissä ja heissä on yllättävän paljon samaa.
Meissä kaikissa on niin paljon samaa.
Kun olen lukenut maahanmuuttajataustaisten ihmisten kokemuksista, olen tajunnut, että me viime vuosikymmenten Suomen maaseudulla eläneet kärsimme usein samasta asiasta kuin hekin: näkymättömyydestä.
Hubara kirjoittaa ruskeana tyttönä ruskeille tytöille, että ”meidän pitää muistaa hävetä kokemustamme ja vaieta siitä” ja että ”me emme ole mitään, emme ole olemassa”. Minustakin tuntuu välillä siltä. Tuntuu, että kun yritän kirjoittaa tai puhua maaseututaustastani kumpuavista kokemuksistani, minut jätetään huomiotta, osoitetaan hiljaisuudella, etteivät muistoni ole kuulemisen arvoisia. ”Olen taipunut ympäröivän maailman toiveisiin, ja se koettaa saada meidät unohtamaan muistot alempiarvoisesta maailmasta, ikään kuin ne ilmentäisivät huonoa makua”, kuten Annie Ernaux toteaa teoksessaan Isästä (1983).
Ehkä kokemukseni jopa kyseenalaistetaan. Niin tapahtui myös Édouard Louis’lle, joka kirjoitti 2010-luvun puolivälissä omasta karusta ja köyhästä lapsuudestaan Ranskan maaseudun työväenluokkaisessa ympäristössä. Hänen kuvaamaansa todellisuutta pidettiin liioiteltuna, ja väitettiin, ettei sellaista ole enää olemassa.
Jos minusta, kaupunkilaistuneesta, koulutetusta ja kultturellista ihmisestä tuntuu toisinaan näkymättömältä, niin miltä mahtaa tuntua teistä, joilla ei ole ollut mahdollisuutta – tuskin haluakaan – opetella sitä hyväksyttynä pidettyä mutta teistä vaikenevaa kieltä, jolla ilmaista itseä. Kieltä, jonka avulla jopa hyvin epämääräiset tuntemukset alkavat muuttua sanoiksi ja sanat lauseiksi, ajatuksiksi, syy-seuraussuhteiksi, ymmärrykseksi.
Olen vakuuttunut, ettei se tunnu hyvältä. Ja silloin, kun joku tarjoaa ensimmäistä kertaa teidän kirjoittamattomaan, ehkä tiedostamattomaankin näkymättömyyteenne lohtua, siihen on hyvin helppo tarttua – vaikka se olisikin äärioikeistoideologiaa sisältävää lohtua.
Kunpa voisimme istua vielä siinä välipalapöydässä yhdessä. Tarjoaisin teille evääni.
Piditkö artikkelista? Maksa halutessasi vapaaehtoinen lukumaksu (2,50) täällä.