Tue riippumatonta kulttuurijournalismia maksamalla verkkolehden vapaaehtoinen lukumaksu (2,50 euroa).
Kauan odotettu kirja-alan selvitys julkaistiin sopivasti Kirjan ja ruusun päivänä huhtikuussa 2026. Opetus- ja kulttuuriministeriön sivuilla kerrotaan, että kirjailija Markus Leikolan laatiman Selvitys kirja-alasta ja soveltuvin osin lukemisesta -raportin tavoitteena on muodostaa kokonaiskuva kirja-alan nykytilasta, ja että Leikola laati sen osana kulttuuripoliittisen selonteon toimeenpanoa.
Kulttuuripoliittinen selonteko puolestaan on pääministeri Petteri Orpon hallituksen ohjelman mukainen, hallituksen eduskunnalle antama pitkän aikavälin strategia ja toimintasuunnitelma. Selonteko käsittelee kulttuurin perustan säilyttämistä, uudistumista ja elinvoimaisuutta sekä kulttuuri- ja luovien alojen toimintaedellytyksiä niiden yhteiskunnallisen vaikuttavuuden lisäämiseksi. Selonteon aikahorisontti ulottuu aina 2040-luvulle saakka. Selonteossa esitetään, että kirja-alasta tehdään laajempi selvitys ja sen pohjalta kansallinen toimenpideohjelma kirjallisuuden tukemiseksi. Juuri tätä tehtävää Leikola on lähtenyt selvityksessään täyttämään. Selvityshenkilönä hän linjaa raporttinsa aluksi, että ”arviot tulevista kehityssuunnista perustuvat laajaan tausta-aineistoon ja keskusteluihin alan toimijoiden kanssa, mutta ovat selvityshenkilön omia”.
Leikola esittelee keskeiset johtopäätöksensä raportin alussa. Nämä on jaoteltu viiteen kohtaan: Ensinnäkin kirjallisuuden status on Leikolan mukaan korkea, mutta ”rakenteet harsoiset”. Toiseksi nykyisen kaltainen suomalainen kirjallisuuden arvoketjusto ja ekosysteemi on Leikolan mielestä ”eurooppalaisessa vertailussa hyvin toimiva ja vähäisin muutoksin takaa eri toimijatasoille kohtuullisen osan alan tulonjaosta”. Leikola ei ehdota raportissaan merkittäviä markkinarakenteen uudistuksia.
Kolmanneksi Leikola tuo esiin, että ”kirjallisuuden valtavirtojen katveessa on lukuisia yhteiskuntapoliittisesti merkittäviä mutta kaupallisesti vähämerkityksisiä kirjatyyppejä, joiden olemassaolo vaatii tukimuotojen kehittämistä”. Neljänneksi lukemisen murros on Leikolan mielestä vakava uhka kansalaisten vähimmäisosaamistasolle tulevaisuuden Suomessa.
Viidenneksi Leikola tuo esiin, että kirjoitustaitotyö tulee nostaa lukutaitotyön rinnalle ja kehittää näiden koulutusta.
Raportin lopuksi hän esittää useita toimenpide-ehdotuksia, jotka keskittyvät strategiseen ohjaamiseen, lukutaidon vahvistamiseen ja marginaalin tukemiseen. Osa ehdotuksista on nähdäkseni perusteltuja, mutta raportin keskeinen heikkous on, että Leikola sivuuttaa markkinoiden korjaustarpeen sekä kirjailijoiden ansainnan tarkastelun digitalisoituvassa kirjamarkkinassa ja uuden tekijänoikeuslain kontekstissa.
Leikola sivuuttaa niin ikään Kirjailijaliiton tulotutkimuksen ja tyytyy sen sijaan heittämään, että ”voi sanoa, ettei ole olemassa kahta kirjailijaa, joilla olisi rakenteeltaan samanlainen ansainta. Tämän vuoksi kirjailijan ansiotasosta on vaikea tehdä yleisiä johtopäätöksiä.” Leikola myös kirjoittaa, että tulonsa maksimoivaan pyrkivän kirjailijan ”kannattaa mieluummin kirjoittaa hyvä kuin myyvä kirja, sillä todennäköisyys vähintään tyydyttävään ansaintaan on huomattavasti suurempi saamalla apurahoja”.
Lukija ei voi olla kummastelematta kautta raportin näkyvää lähdeviittausten ja perustelujen puutetta. Leikolan esittämät päätelmät perustuvat ilmeisesti lähinnä hänen verkostojensa kanssa käymiin keskusteluihin. Herää kysymys, kenen näkökulmasta Leikola alaa lopulta tarkastelee.
Sisällöllisesti raportin keskeinen puute on sen kontekstin kapeus. Suomen kirjamarkkinoita ei myöskään tarkastella suhteessa EU-sääntelyyn, kuten DSM-direktiiviin, jonka tavoitteena on ollut vahvistaa tekijöiden asemaa suhteessa sopimuskumppaneihin. Tämän viitekehyksen puuttuminen heikentää oleellisesti raportin analyysin relevanssia.
Kirja-alalla ehkä menee hyvin, mutta kirjailijalla sen sijaan ei. Jos kirjailijalla ei mene hyvin, ei tulevaisuudessa suomalaisella kirjallisella kulttuurillakaan mene. Julkisessa keskustelussa kirjailijoiden epäoikeudenmukainen kohtelu kustannusalalla sekä aiheelliset kannanotot pienistä tekijänpalkkioista on kehystetty poruksi ja itkuksi. Nyt ei kuitenkaan ole kyse yksittäisen kirjailijan ahdingosta, vaan koko suomalaisen kirjallisen kulttuurin ja suomen kielen tulevaisuudesta. Haluammeko elää maassa, jossa marginaalisemmat lajit, kuten taideproosa, käännetty laatukirjallisuus, runous, esseistiikka ja novellit, katoavat hyllyiltä ja kirjakaupat katukuvasta ja jossa lukijat ”kuluttavat” kirjansa suoratoistoalustalta? Lukijan näkökulmasta tämä tarkoittaa aitojen valinnan mahdollisuuksien kapenemista.
Kirjailijan näkökulman puute
Raportin alussa kerrotaan, että sen lopusta löytyy luettelo henkilöistä, joita on tavattu selvityksen merkeissä. Luetteloa ei kuitenkaan ole liitetty raporttiin. Sen saa toistaiseksi vain ministeriöstä pyytämällä. Luettelosta käy ilmi, että Leikola on haastatellut selvitykseensä vain 14 kirjailijaa, joista valtaosa julkaisee kirjojaan samalta kustantajalta kuin hän itse.
Suuria ja keskisuuria kustantajia hän on sen sijaan käynyt ahkerasti tapaamassa melkein saman verran.
Leikola ei ole selvityksessään ottanut huomioon yli tuhannen suomalaisen kirjailijan vuonna 2024 allekirjoittamaa kirjailijoiden avointa kirjettä, jossa tuotiin esiin suoratoistopalveluiden riistohinnoittelun tuomia ongelmia kirjailijoiden ansaintalogiikan näkökulmasta. Leikola mainitsee kirjeen lähdeluettelossa, mutta ei ota kirjeessä esitettyjä näkemyksiä ja faktoja huomioon omassa analyysissaan.
Tekijöiden oikeus asianmukaiseen ja oikeasuhtaiseen korvaukseen on kulttuurin keskeinen selviytymiskysymys. Kustantamojen linjassa näkyy jo nyt se, että kirjoja tuotetaan entistä enemmän äänikirjaformaatin ehdoilla. Kustantamoissa on alettu pyytää tekijöitä huomioimaan se, mikä äänikirjaformaatissa toimii parhaiten: tarina, jossa on mahdollisimman vähän eri kertojia ja joka etenee kronologisesti.
Leikola esittää raportissa, että viimeisten kahden vuoden aikana 20–25 prosenttia ammattimaisista runoilijoista on kohtuullisesti rahoitettu päätyöhönsä. Runoilijat ovat kritisoineet raporttia sen tosiseikan sivuuttamisesta, että suoratoiston aikakaudella runoilijoiden toimintaedellytykset ovat merkittävästi huonontuneet, sillä minuuttiperusteisesti maksettu suoratoistokorvaus on erityisen epäreilu runoilijoille. Runoilija Kaija Rantakari on kertonut tienaavansa yhdestä kuuntelukerrasta kaksi senttiä. Samaan aikaan painettujen runokirjojen myynti on laskussa.
On kuvaavaa, että erään suoratoistopalvelun mainoskampanjan slogan kuuluu: ”Tämä tuntuu vähän laittomalta”.
Leikola kirjoittaa raportissaan, että ”selvityksen kuluessa ei löytynyt merkittäviä omistuspohjaisia markkina-ehtoisuutta selkeästi heikentäviä tekijöitä kuten suosivaa hinnoittelua, suosivaa esille nostoa fyysisessä tai digitaalisessa kaupassa tai markkinoille pääsyn esteitä kirja-alan arvoketjussa olevista omistussuhteista”.
Pyysin asiaan kommenttia kilpailuoikeudesta väitelleeltä OTT Kukka Kuuselalta. Hänen mukaansa raportissa esitettyjä kilpailuoikeudellisia väitteitä ei perustella hyvän hallinnon vaatimalla tavalla. ”Kun raportissa sanotaan, ettei ole havaittu ongelmia, minulle ei auennut, miten asiaa oli selvitetty, mitä selvisi ja miten johtopäätös syntyi”, Kuusela sanoo. Kuuselaa kummastuttaa myös erilaisten markkinaoletusten tekeminen yritysten käyttäytymisestä sen osalta, kun kyse on tiedosta, jolla on kilpailuoikeudellinen merkitys.
Leikolan johtopäätös asettuu outoon valoon, kun ottaa huomioon, että suuret kustantamot Suomessa ovat monin tavoin kytköksissä ruotsalaisiin suoratoistoalustoihin. Toinen merkillepantava seikka on, että kirjamarkkinat ovat Suomessa voimakkaasti keskittyneet. Tilanne on kilpailuoikeudellisesti epäsuhtainen ja monin tavoin kyseenalainen, sillä suoratoistopalvelut käytännössä sanelevat markkinahinnat.
BookBeat kuuluu ruotsalaiseen Bonnier-mediakonserniin, joka omistaa myös merkittävän osan Suomessa toimivista kustantamoista: WSOY:n, Tammen, Bazar Kustannuksen, ReadMe.fi:n, Johnny Knigan, Docendon sekä Kosmos-kustantamon. Bonnier omistaa lisäksi Akateemisen Kirjakaupan.
Storytel puolestaan omistaa suomalaisen Gummeruksen. Syksyllä 2024 Otavan omistuksessa oli 4,47 prosenttia Storytelin osakkeista, ja se on näin ollen kolmanneksi suurin Storytelin omistajista. Otava omistaa Like Kustannuksen, Kariston, Atenan, Nemon, Moreenin ja F-Kustannuksen lisäksi Suomalaisen Kirjakaupan sekä Otavamedian. Kaikki nämä seikat tuotiin esiin kirjailijoiden avoimessa kirjeessä, mutta raportista ne loistavat poissaolollaan. Miksi?
Hintasääntelyn epätarkka analyysi
Raportissaan Leikola kyseenalaistaa Suomen Kirjailijaliiton esittämän ehdotuksen kirjojen hintasääntelystä perustelematta näkemystään. Kirjojen hintasääntelyä on Euroopassa painettujen kirjojen osalta 12 maassa, joihin kuuluvat Belgia, Slovenia, Portugali, Norja, Itävalta, Kroatia, Ranska, Saksa, Kreikka, Italia, Luxemburg ja Espanja.
Sekä Ranskan että Saksan kirjan hintasääntelylakeja perustellaan tarpeella suojella kirjan kulttuurista luonnetta, jonka arvoa ei voi mitata pelkästään välittömän tuoton perusteella.
Myös Euroopan kirjailijoiden neuvosto EWC:n raportissa hintasääntelyä tarjotaan työkaluksi kirjailijan lakisääteisen asianmukaisen ja oikeasuhtaisen korvauksen saavuttamiseksi. EWC:n mukaan kirjan hintasääntely vakauttaa tekijän ennakoitua palkkiota ja kirjojen hintoja sekä riippumattomien kirjakauppojen toimintamahdollisuuksia.
EWC:n näkemyksen mukaan kirjojen hintasääntely olisi tällä hetkellä mekanismi, joka turvaisi kirjallisuuden monimuotoisuuden suoratoiston aikakaudella. Tämän argumentin Leikola ohittaa raportissaan täysin. Hän voi toki itse olla yksityishenkilönä asioista toista mieltä, mutta nämä ovat kiistatta seikkoja, joita ei voi objektiivisuuteen pyrkivässä kirja-alan raportissa ohittaa.
Kysymys hintasääntelystä liittyy olennaisesti paitsi painettuun kirjaan myös kirjojen suoratoistopalveluihin. Nykyisin uutuuskirjat julkaistaan suoratoistopalveluissa ja painetussa muodossa samanaikaisesti, mikä vaikeuttaa painetun kirjan myyntiä ja siten pienentää kirjailijoiden myyntituloja.
Leikola väittää selvityksessään, etteivät lukijat Norjassa ole jääneet odottamaan kirjan ilmestymistä suoratoistopalveluihin, vaan lukevat teoksensa muilla kielillä, kuten ruotsin-, tanskan- ja englanninkielisinä käännöksinä. Tälle väitteelle ei kuitenkaan esitetä raportissa minkäänlaista näyttöä. Ajatus on muutenkin kummallinen. Ensinnäkin, kirjallisuutta ei käännetä noin vain, ja hyvin harvoin yhtä nopeasti kuin Leikola väittää. Toiseksi, hyvin harva kirja ylipäätään herättää edes naapurimaiden kustantajissa kiinnostuksen, sillä kääntäminen maksaa. Kolmanneksi, norja, ruotsi ja tanska ovat kaikki eri kieliä, joilla on omat markkinansa ja lukijansa, jotka varmasti lukisivat kirjansa mieluiten äidinkielellään.
Norjan Kirjailijaliitosta on kerrottu, että englanninkieliset äänikirjat ovat Norjassa suosittuja, kuten useimmissa muissakin maissa. Liitossa ei kuitenkaan uskota tämän johtuvan siitä, että norjalainen äänikirja julkaistaan vasta kiinteän hinnan jakson (1 vuosi) jälkeen, vaan kyse on kulttuurisesta ilmiöstä.
Norjan Kirjailijaliiton mukaan sekä kustantajat että kirjailijat kannattavat kiinteää hintaa. Islannissakin halutaan kiinteä hinnoittelu takaisin, vapaa hinnoittelu kun on siellä johtanut useimpien kirjakauppojen häviämiseen maasta, kun kirjoja myydään alennuksilla supermarketeissa.
Uuden tekijänoikeuslain vaikutus
Suomen kirjamarkkinat eivät ole EU-oikeuden ja alustatalouden aikakaudella enää suljettu oma markkinansa, vaan osa laajempaa kokonaisuutta.
DSM-direktiivi eli EU:n tekijänoikeusdirektiivi (EU) 2019/790 (Digital Single Market, DSM) hyväksyttiin vuonna 2019. Sen tarkoituksena on päivittää tekijänoikeus digiaikaan EU:ssa ja se koskee erityisesti verkkopalveluja, kuten some- ja jakelualustoja. Direktiivissä on tunnustettu tekijöiden heikko neuvotteluasema, muun muassa kirjamarkkinoilla.
DSM-direktiivi on implementoitu Suomessa vuonna 2023 voimaan tulleena uutena tekijänoikeuslakina. Uuden tekijänoikeuslain 28 a §:n mukaan tekijällä on oikeus saada asianmukainen ja oikeasuhtainen korvaus teoksen käyttämisestä, ja 30 a §:n mukaan selvitys teoksensa hyödyntämisestä. Säännösten tavoitteiden toteutuminen edellyttää, että hyviä käytäntöjä saadaan muodostettua kunkin alan piirissä järjestettävissä sidosryhmäkeskusteluissa. Uusi lainsäädäntö on pakottavaa, mikä on merkittävä muutos sopimusvapauteen. Kirjailijan sopimuskumppanin tulee ottaa sääntely huomioon myös sopiessaan teoksen lisensoinnista kolmansille osapuolille.
Oli Leikola mitä mieltä hyvänsä kirjailijoiden saamasta korvauksesta ja sen asianmukaisuudesta ja oikeasuhtaisuudesta, ei hänen puolueettomana selvityshenkilönä pitäisi voida jättää huomioimatta uutta tekijänoikeuslakia eikä DSM-direktiiviä, sillä EU-oikeutta tulee soveltaa ensisijaisesti kansalliseen oikeuteen nähden.
Suoratoistopalvelun olemassaolo perustuu isoon valikoimaan, josta kuluttaja maksaa. Näin ollen laaja teosten saatavuus on lukuaikapalveluiden elinehto. Kirjailijoiden ja kustantajan tulot ovat perinteisesti muodostuneet uutuuskirjan myynnistä. Kun uutuuskirjat tuutataan suoratoistoon backlistin jatkoksi, uutuuskirjalla ei ole kuitenkaan mitään lisäarvoa ja sen saa samaan kuukausihintaan kuin backlist-teokset. Tällainen hinnoittelu johtaa siihen, että kirjailija saa uutuusäänikirjasta yli 80 prosenttia vähemmän kuin uudesta painetusta kirjasta.
Suomen Kirjailijaliitto järjesti vuosina 2024–25 Opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittaman Kirjallisuus digitaalisessa murroksessa -hankkeen. Hanke tehtiin yhteistyössä Suomen tietokirjailijat ry:n, Finland svenska författareföreningin, Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton ja Suomen Kustannusyhdistyksen kanssa. Hankkeen yhteydessä järjestettiin useita työpajoja ja tapaamisia, joissa mukana oli myös kustantajien ja suoratoistopalveluiden edustajia sekä kirjailijoita. Uuden tekijänoikeuslain ydinkäsitteiden, kuten asianmukaisen ja oikeasuhtaisen korvauksen, määrittelyssä ei kuitenkaan päästy eteenpäin. Tämänkin hankkeen Leikola ohittaa raportissaan täysin.
Koska Leikolan selvitys on otokseltaan, näkökulmaltaan ja lähteiltään suppea, on sen hyödyntäminen Kukka Kuuselan mukaan osana oikeudellista analyysia vaikeaa. ”Oikeudellinen harkinta perustuu aina tieteellisen tiedon hyödyntämiseen markkinafaktojen ohella, siksi en näe tällä [raportilla] oikeudellista relevanssia. Etenkään kilpailuoikeuden kontekstissa, mutta en monien muidenkaan asioiden osalta. Selvityksessä oli vähän kaikesta jotain, mutta ei kauheasti mitään analyysia, jossa mentäisiin syvemmälle aihepiiriin”, Kuusela toteaa.
Tällä hetkellä tilanne Suomessa on se, että kirjallisuuden elinvoimaisuus vaatii paitsi panostusta alkuinvestointeihin, kuten kirjallisuuden apurahoitukseen, myös markkinoiden tiukempaa sääntelyä.
Leikolan raportissaan esittämät ratkaisuehdotukset, kuten kirjastobussit ja kirjakauppojen tienvarsiviitat, eivät tilannetta pelasta, vaan nyt tarvitaan järeämpiä toimia, kuten kirjan hintasääntelyä, lakiin kirjattua oikeutta kollektiiviseen sopimiseen ja suoratoistoveroa, joka tarkoittaa, että ääni- ja e-kirjoja suoratoistopalveluna tarjoava yritys maksaisi oikeudestaan olla markkinoilla veroluonteista maksua kotimaisen kirjallisuuden kehittämiseen. Vastaavia esimerkkejä on jo musiikki- ja av-alalta.
Kun raportin tavoitteena on ”muodostaa kokonaiskuva kirja-alan nykytilasta”, ovat edellä esitetyt puutteet vakavia. Koska Opetus- ja kulttuuriministeriön on käynnistämässä selvityksen pohjalta työn toimenpideohjelman laatimiseksi, on raporttiin suhtauduttava kriittisesti.
Piditkö artikkelista? Maksa halutessasi vapaaehtoinen lukumaksu (2,50) täällä.