Vilma Panula:
Tämä on ylistys abstraktin maalaustaiteen todelliselle pioneerille František Kupkalle (1871-1957).
Kupkan Kosmisen Kevään piilo, mikro- ja makrokosmoksen todennus, kulman takana tapahtuva sulattava säteiden alkuperä, stimuloiva voima, jääkiteiden kiinteys ja laskeutuvan kevään hengen kukkea, revittelevä hehku, ja hahmo?
– Tietoisuus, observoija, jokin tarkkailija levossa, vihjeenä, huomaajana tälle hillitylle tapahtumalle jonka sisällä kiehuu, jossa potentiaali herää; Intialainen chilipyree lumipallon sisällä; Jäinen munanvalkuainen hautoo keskellä lämmintä, valuvaa oranssia;
Ja tuo ylhäästä roikkuva kotilo, hautumisesta ymmyrkäisenä, kehittyy, kiteytyy ja irtautuu – Synnyttää sisältään hengen, liikkuvan olennon joka juoksee valonlähteen paisteeseen, ottamaan vastaan kaiken sen itsessään, kotilosta muotoutuva nauttija
Vain loppukevään rapea kuori on enää sen ja katsojan välissä, katsoja täällä sulaneessa tilassa, tyhjässä, pienen tökkäisyn päässä suorasta kontaktista valonantajan kanssa
Verhot miltei jo väistyneet
Kesä silitysharsoa vaille alaston
Kosminen Kevät II, kuultava, paljastavampi, kesän potentiaalin dynaamisemmin tuova tulkinta, oranssin siemenen silmille purkautuva läväytys, seuraava askel, jään este haihtunut ideaksi, haamukuvaksi, kylmän höyryksi, ja paljastettu aurinko
Enää ei heräävä hamuile luokse vaan on säikäytetty, tuupattu täyteen, se sulaa ja hervottomana tipahtaa, ilman kontrollia, ehtimättä katsoa alleen, se valahtaa hetkessä sulavana tinana, holahtaa ja käpristyy samassa kasaan pääsemättä asettamaan jaloilleen painoa, vain hetken ehtii nauttimaan potentiaalisimmasta hahmostaan ennen läsähtämistä jälleen epätilaan
Sienellä lepäävä tapahtuman todentajakin tiessään, paennut?
Tylsistynyt? Höyrystynyt? Survottu ulos?
Kupka näki silmillään sisäänpäin, aidosti, hän ei kuvaa tunnetta tai mielentilaa, hän kuvaa sieluntiloja, ajatusta itsessään, abstraktiota joka syntyy vain älyllisen mielen avaruudesta
Ja tuo kiihottunut tunne, se tulee Kupkasta mutta kuitenkin toisin, Kapooria ahmin, seisahtuen, saamatta tarpeeksi, mutta Kupkaa, en kykene katsomaan häntä suoraan, täytyy katsoa viileästi, toppuutellen, sillä hän imee, imee, lyö etäämmäs yht’aikaisesti – Puumaila, pallo ja kuminauha siinä välissä, Kupkamaila, minäpallo, enkä ymmärrä nauhassa tapahtuvaa lakia:
imee, imee, lyö, lyö,
imee, lyö
Häpeä, Kandinsky, keksijä silkasta vahingosta!
Ja te Picasson kubismin orjat!
Kupka vilahtaa ohitsenne sielukkuuden mitalla