Topi Haapanen:
Tarkastelinpa tuossa päivänä eräänä analyyttisellä maallikon silmällä erään julkisen rakennuksen piirustuksia ja arkkitehdin hahmotelmia talon fasadeista. Seinät suorassa ja ikkunat neliöinä, mutta mitä muuta? Ne ihmiset, niin, juuri ne havainnekuvien arkkityypit.
Mies puvussa seinää tuijottamassa, toinen käsi housuntaskussa kuin sinne ikuisesti kiinniommeltuna. Hoikka naisfiguuri jakkunsa puristuksessa käsilaukkuineen ja maltillisine korkoineen, kiireisen näköinen, tärkeä ihminen.
Ennen toivoin, että kuvapankinjohtajat olisivat rekrytoineet talliinsa näkeviä taitelijoita luomaan havainnekuvamaailmaan oikeita ihmisiä. Toivoin, että kirkasotsaiset arkkitehdit olisivat ottaneet riskin ja kyydinneet sen pukutyypin hornantuuttiin, ottaneet tilalle reilusti ylipainoisen Sepon notkumaan Alepan kassin kanssa uudisrakenteen kulmille.
Niin tai näin, samat jakkupukutyypit jatkavat edelleen esiintymistään arkkitehtikilpailun mannekiineina. Henkilöidenhän on tarkoitus havainnollistaa suunnitelman ihmisläheistä mittakaavaa, ei kai siinä sen kummempaa.
Heräsin havainnekuvatyyppien kliseistä, kun huomasin eräässä kuvassa lapsen ajamassa kolmipyöräisellään. Lapsiparka oli hylätty yksin keskustaan, lähin aikuinen oli jälleen se kaamea jakkuakka, joka ei todellakaan ole kenenkään äiti; ennemminkin sen seinää päin kääntyneen kasvottoman puku-ukon lunch-time-fuck-babe.
Luulen, että mittakaava alkaa vähitellen hahmottua.
Nimittäin: eräänlainen havainnekuvailmiö tulee vastaan selatessa nettigallerian lehtiä. Siellä on havainnekuvia meistä itsestämme. Valtavirran mukaan on siistimpää laittaa ruutuun näytille kammattu tukka ja hymyilevä naama kuin vereslihalle pureskellut kynnet ja uneen itketyt kasvot. Lienee naiivia ajatella naamagallerian edustavan aitoutta, mutta silti näillä kuvilla etsitään sitä oikeaa aurinkolasit hiuksissa ja neulepaita hartioilla. Mitäköhän löytyy?
Havainnekuvat noilla sosiaalisen median markkinoilla ovat valintoja, joita ei tehdä itse. Ne ovat valintoja, joita yhteisö synnyttää. Eikä sinänsä ole ihme, että kuvavalinnat rimmaavat kohtuullisen hyvin arkkitehtien kuvissa toljottavien pukujen, jakkujen ja hyljättyjen lasten kanssa.