Teemu Helle:
Kuten uutiset jankkaavat, ollaan vaalien alla. Epäselviä, kipeitä, ahdistavia, huvittavia, itkunsekaista naurua herätteleviä ja kuselta maistuvia lupauksia. Postiluukut rämähtelevät vuorokauden ympäri, kun lentolehtisiä tungetaan sisuksiin, syötetään uskomuksia ja sanoja. Tavaksi muodostunut joka-aamuinen sanomalehden lukeminenkaan ei onnistu ilman, että jonkun ehdokkaan ärsyttävästi hymyilevä lärvi vie ruokahalun sivun kokoisella vaalimainoksella. Onneksi näitä kinkereitä ei ole kovin usein.
Ja juuri siinä piileekin vaara. Niitä ei ole riittävän usein. Ajattelin, että äänestän tänäkin vuonna, sillä perussuomalainen kulttuuripolitiikka herättää paatuneemmankin: haluanko todella, että poliitikot päättävät, mitä ja minkälaista taidetta tuetaan? Mikä on hyväksyttyä ja mikä ei? Halutaanko viimeistään nyt politisoida taiteentekeminen kokonaan, hankkia persulainen puoluepolitiikka kulttuurin täysivaltaiseksi, mielipuoliseksi mesenaatiksi? Pian joka kadunkulmassa olisi jonkin sortin panssarivaununäyttely. Runous kiellettäisiin ja ryhdyttäisiin massiivisiin tukitoimiin sotakirjallisuuden puolesta. Käännöskirjallisuutta ei suvaittaisi, sillä se saattaisi viedä kotimaisen kirjallisuuden työpaikat.
Ei helpota muuallakaan. Kokoomuksen kyydissä pääset ajelulle, johon ei ole varaa. Kepulaiset miettivät ja raapivat lopuksi päätä. Muualla sitä kutsutaan pyyhkimiseksi. Demarit ovat ‘yks risti kaks, pennit miljoonaks’, tai siis penni ajatuksistanne, kun ei niitä osaa kukaan lukea. Jatkuvaan uteluun siitä, missä on johto, demarileiristä vastataan siten, että revitään töpseli irti seinästä jota heilutellaan riemulla. Vasemmistoliitto on kaikkeuden vastakohta. Puolueen puheenjohtaja Paavo A. melskaa ajoittain täysistunnoissa. Muut odottavat silloin vieno hymynkare suupielissään, että jospa se Paavo jo rauhoittuisi. Sillä kohta syödään ja sitten mennään päiväunille kultaisten torkkupeittojen alle.
Vihreät ovat yhtä kuin Anni Sinnemäki. Anni Sinnemäki on yhtä kuin työministeri. Yhtään vihreätä työpaikkaa ei ole vielä syntynyt. Vihreät tarjoavat äänestäjälle ihannetta, jossa yhteen törmäävät kaunis mieli ja tolkuton toteutus. Paradoksaalisuus näyttää olevan heidän jatkuva vaaliteemansa. Puhumattakaan Kristillisdemokraateista, sus’ siunatkoon! Heidän tematiikkansa on jämäkkää, ja se voisikin toimia, 1800-luvulla. On enemmän todennäköistä kuin mahdollista, että Vihreät eivät jatka hallituksessa vaalien jälkeen. Takki kääntyy siis jälleen – ulsteri vaihtuu anarkistimerkein lävistettyyn maihinnousurotsiin, rastaklipsit kaivetaan ylös kellarikomeroista. On erittäin todennäköistä, että kristillisdemokraattien problemaattinen sijainti ja karmaiseva kykenemättömyys integroitua nyky-yhteiskuntaan ajaa puolueen ikuiseen oppositioon. Odotettavaa onkin, että tulevaisuudessa he joutuvat ammentamaan eniten persulaisesta ylijäämälaarista, taipumaan sen suuntaiseen politiikkaan, eli kansan kielellä: myymään periaatteitaan, tai vähintäänkin rankasti apinoimaan muita.
Ehkä nämä(kin) vaalit ovat henkilövaalit, entistä selvemmin. Puoluerajat ovat rikki – persulaista ei välttämättä löydä hakaristin vaan seinän takaa, vihreä kasvattaa valon alla myös pelargonioita. Demarin voi erottaa betoniseinää vasten, kokoomuslainen saattaa jättää Mersun kotiin ja mennä yleisillä kulkuvälineillä – ykkösluokassa, tietenkin. Kepulainen sirottelee paskahajun päälle pikkuisen hajuvettäkin, ettei ydinkeskustan viikonloppuvirtsa jää ihoon kiinni.
Jos eduskuntaan valittaisiin kansanedustajat vuosittain, riski olisi melko pieni: kyllä sitä vuoden kykenisi kärvistelemään vaikka vilttiketjunkin varassa. Mutta siihen verrattuna neljä vuotta on ikuisuus.