Juslin ja Kihlman muodostuvat pikku hiljaa liiterin valossa.

Tilannekatsaus Särön etenemisestä: aineistovalinnat on tehty, ja runot, artikkelit, haastattelut, sarjakuvat, kolumnit, ja se ainoa novellikin on suurinpiirtein kasassa, siis taitossa. Kolmisen lyhyehköä runoilija- ja esikoiskirjailijahaastattelua on vielä tekemättä — toivon hartaasti, että osapuolet ovat ensi viikolla tavattavissa…

Oma urakkani, Emma Juslinin ja Christer Kihlmanin haastattelun purku, on työn alla. Tämä on kolmas kerta elämässäni, että turvaudun haastattelussa pelkästään äänittämiseen, tekemättä muistiinpanoja. Tälläkin kerralla yllätyin siitä, miten hidasta ja työlästä äänitteen purku on. Aineistoa on kolmisen tuntia, ja ennen kuin kykenin aloittamaan äänitysten pohjalta edes artikkelin suunnittelun, jouduin kuuntelemaan äänitykset kahteen kertaan läpi.

Koska en johdatellut varsinaista haastattelua kovinkaan tarkasti, eikä se ollutkaan tarkoitukseni, Juslinin ja Kihlmanin keskustelu soljui omana leveänä virtanaan myös kauas teemojen ulkopuolelle. Teemat olivat siis evoluutio ja seksuaalisuus. Kuunneltuani nauhoituksen sen pari kertaa aloin vasta hahmottaa keskustelun ja tulevan artikkelin varsinaiset painopisteet.

Painopisteiden varaan rakennan rungon, siis kirjoitukseni lähtökohdan, näkökulman, päämäärän — ja tyylin. Koko prosessia olisi kyllä nopeuttanut se, että ruotsin kielen kuullun ymmärtämisen taitoni olisi parempi (Juslin puhuu pääosin ruotsia; Kihlman tasapainoisesti suomea ja ruotsia), ja se, että olisin tehnyt muistiinpanoja haastattelun aikana.

Toisaalta, minulle oli tärkeää päästä nauttimaan haastatelun tunnelmasta, kahden kirjailijan välillä virtaavasta vienosta mutta määrätietoisesta energiasta, ja rentoutua itse. Eihän mikään ole rentouttavampaa kuin kuunnella kahden kirjailijan välistä keskustelua oman ammattinsa ja sielujensa salaisuuksista — ja samalla nauttia  Rihkamakadun vanhan liiterin tunnelmasta öljylampun hehkussa, liiterin, joka on osa runoilija Johan Ludvig Runebergin 1800-luvun lopussa rakennuttamaa pihapiiriiä, jossa toimii myös Suutari Raittisen paja.

Naakkuvat naakat, rääkyvät lokit, ohi ajavat mopot ja sateen ropina rytmittävät mitä kauneimmalla ja viisaimmalla tavalla 23- ja 79-vuotiaiden kirjailijoiden ajatuksia ja ajattelutaukoja. (Mark)