Saara Henriksson:
Kävin levyostoksilla. Pari päivää selailtuani 70- ja 80-luvun diskopopin ylimmän kuningattaren, Diana Rossin, musiikkipätkiä Youtubesta halusin lisää. Mainitsin aikomuksistani etukäteen puolisolle, joka hymähti: “Miksi ihmeessä? Kaiken saa nykyään ladata verkosta.” Hyvä kysymys, ja vastaus on aina sama: minä haluan oman, fyysisen kappaleen levystä, en mitäänsanomatonta äänitiedostoa. Haluan kuunnella musiikkia oikeista stereoista ja kaiuttimista, en mp3-soittimesta ja nappikuulokkeista.
Lähdin siis matkaan, kaksivuotiasta lastani rattaissa työntäen. En ole kuunnellut musiikkia aktiivisesti vuosikausiin, enkä näin ollen käynyt levykaupoissakaan. Helsingin kokoisessa kaupungissa kuvittelisi olevan levykaupan, joka pitäisi näytevarastossaan suht kattavasti myös vanhempaa musiikkia, ainakin näin tuiki tavallisen artistin levyjä kuin Diana Rossin. Matkustin keskustaan, vain huomatakseni, että ne levykaupat, joissa kymmenen vuotta sitten olin käynyt, olivat kadonneet.
Tavaratalojen musiikkiosastojen uutuushyllytkin, joita kokoelmalevyn toivossa selasin, olivat kutistuneet. “Levykaupat ovat kuolleet pois”, selitti pääkaupungissa asuva siskoni, jolle soitin kysyäkseni kordinaatteja potentiaaliseen kauppaan. “Kaikki tilaavat nykyään netistä. Ne tulevat parhaimmillaan kahdessa päivässä.” “Mutta minä haluan levyn nyt, impulssista”, minä sanoin. “No lataa netistä”, sisko sanoi ja lopetti puhelun.
Viiskulmasta löysin yhä parikin levykauppaa, joista kummassakaan etsimääni kokoelmaa tai muuta 80-luvun hittejä sisältävää levyä ei löytynyt. Levydivarissa sama mustiin vaatteisiin pukeutunut omistaja istui samassa asennossa kuin varmaan viimeiset parikymmentä vuotta, kuunteli jotakin vanhaa biisiä, katoavan rodun edustaja. Kaksivuotiasta lastani alkoi koko kauppareissu kyllästyttää. En kuitenkaan halunnut luovuttaa, kun näin pitkälle olin päässyt.
Kalliosta löysin viimein Black and White – levydivarin, ja poistuin kolmen uuden LP:n ja yhden CD:n onnellisena omistajana (jahdattuani ensin 2-vuotiasta takahuoneeseen ja kannettuani tämän sieltä pois). Kyllä 70-80-luvun diskomusiikista puuttuu se jokin, jos sitä ei voi kuunnella vinyylinä, diskantit kaakkoon käännettynä. Joudun kuitenkin nöyrtymään minäkin uuden ajan edessä: Eaten Alive puuttuu vielä. Sen taidan joutua tilaamaan netistä.