Nykyään puhutaan paljon kirjan lyhyestä elinkaaresta. En oikeastaan tiedä, kuka sen kokee kaikkein ongelmallisimmaksi – lukijat, kirjailijat, kustantajat vai kenties kirjakauppiaat? Lukijoiden luulisi olevan onnellisia alati vaihtuvasta tarjonnasta (niin myös kirjakauppiaiden), joten ongelma on varmastikin suurin kirjailijoille ja kustantajille, heille jotka kirjan ovat tehneet. Sitä paitsi lukijan kannalta kirja ei katoa mihinkään: lukukokemus säilyy, ja sen voi uudistaakin joko oman tai kirjaston kirjahyllyn avulla.
Kirjailijoita ja kustantajia hirvittää työn ja merkityksen katoavaisuus. Romaanin (tai runo- tai novellikokoelman) kirjoittamiseen ja työstämiseen kuluu puhdasta aikaakin pari vuotta ja ajan lisäksi sydänverta, painajaisia, ahdistusta, riemua, odotusta, järkeä, laskelmointia, pettymyksiä, rakkautta ja luopumista. Kirjailija odottaa kirjan herättävän maailmassa vieläkin voimakkaampia järistyksiä kuin hänessä itsessään – ajallisesti edes yhtä pitkiä mitä kirjan kirjoittaminen vaati.
Omasta mielestäni kirjan elinkaari on hieman pidentynyt muutamien vuosien takaisesta. Yksi syy tälle ovat lisääntyneet kirjamessut, joita järjestetään nyt ympäri vuoden. Kirja ei elä enää pelkkää syksyä (Helsingin kirjamessuja), nyt se sinnittelee pitkälle kevääseen saakka (Henki&elämä-tapahtumaan, Jyväskylän ja Oulun kirjamessuille).
Sitä paitsi nopean kierron yhtenä syynä ovat kirjailijat itse: mitäs julkaisevat niin usein. Ihailen toki kirjailijaa, joka saa uuden kirjan markkinoille joka syksy, mutta toisaalta hän itse edesauttaa edellisen kirjan nopeaa unohtamista. Uusimmasta puhutaan eniten – joten hyvät kirjailijat, antakaa lukijoidenne odottaa, lukea edellistä aina uudestaan, uppoutua siihen ja löytää ne kaikki piilotetut tasot, joita yhdellä lukukerralla ei voi huomata!
Kirjan elinkaaresta kirjoittaa myös kirjailija Elina Hirvonen, jonka muutaman vuoden takainen Että hän muistaisi saman on hyvä esimerkki pitkän kaaren kirjasta. Romaania ovat pitäneet esillä uudet käännökset sekä kirjailijan uudemman tuotannon puuttuminen.
Tällaisia mietti
Tiina