Aleksis Salusjärvi:
Kritiikki asettuu tekstilajina kaunokirjallisuuden ja journalismin väliin. Jälkimmäinen nähdään yleensä rajoitteena ja käsitetään uutismaisuutena sekä velvollisuutena teoksen kaavamaiseen esittelyyn. Varsinkin sanomalehtikritiikkien lyhetessä ja muuttuessa katsausmaisemmiksi on syntynyt ajatus, että kritiikki menettää samalla mahdollisuuden käsitellä taiteen merkitystä. Näin varmasti käykin, jos kriitikko ei ota sitä lähtökohdakseen.
Joka tapauksessa on aivan selvää, että kaiken taiteen päämäärä on – ellei sitä ole tarkoitettu ”kuluttajalle”, tavaraksi myyntiin – selittää itselleen ja yleisölleen, mitä varten ihminen elää, mikä on hänen olemassaolonsa tarkoitus. (Andrei Tarkovski, Vangittu aika, s. 60)
Tämä Tarkovskin näkemys taiteesta käy tuskin universaalista määritelmästä, mutta se asettaa tärkeän lähtökohdan kritiikille. Taiteesta kirjoittaminen vaatii kykyä astua perustavien kysymysten äärelle, nähdä teos ennemmin elämän osana kuin sen tuotteena. Ainakin tärkeimmät taidekokemukset ovat epäilemättä tällä tavoin helposti lähestyttävissä.
Kritiikin suhteen haasteeksi asettuu kielellistäminen: miten ilmaista sanoin perustava kokemus? Tai paljon yleisempänä tapauksena saman asian kääntöpuoli: miten ilmaista sanoin perustavan kokemuksen puuttuminen? Yleensä kritiikkiä kirjoitetaan valmiista rakenteista: ovatko tyylikeinot kliseisiä, onko kokonaisuus ehjä. Kritiikki on instituutiona niin valmis, että se on mahdollista laatia uskottavan näköiseksi täysin ulkokohtaisestikin, kunhan siinä ei ole asiavirheitä.
Ollakseen hyvää journalismina kritiikiltä vaaditaan tapauskohtaista paneutumista. Sen on pohdittava merkityksiä ja kyettävä ilmaisemaan niitä ymmärrettävästi. Kriitikolla on kiusaus vältellä tätä, sillä edellytyksenä on itsensä alttiiksi asettaminen. Onhan turvallisempaa vedota standardeihin kuin pohtia omaehtoisesti.
Journalismina kritiikki on myös näkyvä kulttuurin rakenne, joukkotiedotus perustuu yhtenäiskulttuurin ajatukseen. Paradoksina on tosin se, että taiteen kokeminen on yksilöllistä ja henkilökohtaista. Kritiikin tulisikin hahmottaa taidetta kokemuksena myös yleisellä tasolla, jonakin johon kuka hyvänsä voi osallistua. Hyvän kriitikon on siksi kyettävä popularisoimaan taidetta, kielellistämään sen olennainen sisältö myös teoksen maailman ulkopuolelta käsin.
Robert Haveman on modernin Euroopan kiinnostavimpia kriitikoita. Taiteen sijaan hän tosin kritikoi journalismin keinoin politiikkaa. Selviydyttyään natsi-Saksan kuolemanselleistä hän jatkoi työtään uudessa totalitaristisessa kotimaassaan DDR:ssä. Sankariasemansa takia häntä ei voitu vaientaa tavanomaisin keinoin, mutta hänet vangittiin useasti, hänen uransa tiedemiehenä tuhottiin ja hänen perhettään uhkailtiin. Kirjoittaessaan työstään hän tulee samalla valaisseeksi taidekritiikin perusteita:
Kritiikki voi muodostua vain muistamisen avulla. Kritiikki tosin kohdistuu olemassaolevan, siis nykyisen, puutteisiin. Mutta se lähtee kysymyksestä, kuinka nykyisyys on syntynyt ja mihin se johtaa. Kritiikki edellyttää ajallista yhteiskuvaa, siis muistia. Kritiikkiä pelkäävä pelkää myös muistia. (Kysymyksiä tulevaisuudelle, s.180)
Taidekritiikin vertaaminen sananvapauden puolesta vertaan vuodattaneisiin tuntuu äkkiseltään naiivin mahtipontiselta. Taiteen tekemisen merkitys perustuu yhtä kaikki ihmiselämän merkityksen pohtimiseen ja sen esiintuomiseen, mikä siinä on säilyttämisen ja puolustamisen arvoista. Ollakseen merkityksellistä journalismia on myös kritiikin uskallettava koskettaa näitä perusteita, kurottaa rakenteiden yli niihin kysymyksiin, jotka ovat ihmisyydessä olennaisia. Tämän tulisi olla ennemmin kritiikin kirjoittamisen lähtökohta kuin sen tavoite.