Kummallinen aika- ja paikkakone.

Leviääkö epäloogisuus parhaiten siellä, missä aika ja paikka etenevät yhtäaikaa, kuten junassa?
Vappuaattona matkustin junalla Dresdenistä Berliiniin. Pitkän vaitiolon jälkeen samassa hytissä istunut, korealaiseksi esittäytyvä nuori nainen kertoi olevansa matkalla Kööpenhaminaan ja jatkavansa sieltä Tukholmaan.
“Kööpenhamina on kyllä sietämättömän kallis”, hän sanoi. “Tukholmakin on kallis, mutta ei niin kallis kuin Kööpenhamina. Kallis on kyllä Hampurikin, tosin ei niin kallis kuin Tukholma saati Kööpenhamina. Lontookin on kallis, paitsi jos tietää oikeat paikat ja oikeat hotellit. Mutta Kööpenhaminaan en haluaisi, siellä hampurilainen maksaa McDonald’sissa tuplasti enemmän kuin Koreassa.”
Jonkun ajan päästä hän jatkoi: “Dresdenin asemalla japanilainen mies kysyi minulta, meneekö tämä juna Hampuriin. Mistä minä olisin voinut tietää?”
“En tiedä”, vastasin, ja keskityin estämään itseäni kysymästä, onko hän lähtöisin Etelä- vai Pohjois-Koreasta, kuten olin kerran kysynyt kahdelta koreattarelta eräässä baarissa.
Berliinin saapuessamme kysyin naiselta, tietääkö hän miltä laiturilta hänen junansa Kööpenhaminaan lähtee. “En minä mene Kööpenhaminaan, jään Berliiniin.” Sen kummemmin hyvästelemättä hän poistui vaunusta laiturille. Minäkin.
Seisoin laiturilla aikani, kunnes huomasin jääneeni kyydistä väärällä asemalla. Palasin samaan junaan ja samaan hyttiin, jonne istuutuivat myös tsekkiläinen tyttö ja hänen isänsä.
Tyttö kysyi minulta: “Anteeksi, osaatko sanoa, mihin tämä juna menee?”
“En tiedä”, vastasin, “ajan vain seuraavalle asemalle.”
“Ahaa”, vastasi tyttö, ja uppoutui tietokonepeliin. Hänen isänsä katseli ikkunasta. Molemmat hymyilivät kuin tietäisivät, tai lähes tiesivät jotain mitä minunkin pitäisi tietää. Puoleen tuntiin juna ei liikkunut mihinkään. Kun se viimein alkoi liukua asemalta pois, tyttö kysyi: ”Anteeksi, oletko ihan varma, ettet tiedä minne ollaan menossa?”