Tue riippumatonta kulttuurijournalismia! Särön numero Pelin henki (nro 57), josta tämäkin teksti löytyy, on myynnissä verkkokaupassa 10 euron hintaan (sis. postikulut). Voit myös maksaa verkkolehden vapaaehtoisen lukumaksun (2,50 euroa).
Digitaalisen valokuvaamisen tulvan keskellä Olavi Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä -teoksessaan (1929) esittämä ennustus tunkee väkisin mieleeni. Paavolainen ounasteli, että on koittava aika, ”jolloin kuva surmaa kirjan”. Digitoidut, simuloidut ja tekoälyn tuottamat kuvat ovat saaneet valtaa suunnata katseitamme, editoida halujamme, leikellä muistojamme ja muunnella itsekuviamme. Kirja on myös solminut uusia suhteita intermediaalisiin alustoihin.
Virtuaalisessa todellisuudessa ei niinkään toistella kirjallisuudentutkija-semiootikko Roland Barthesin hokemaa valokuvasta, joka viestii ”Tämä on ollut”.[1] Kuvien teletransportaatio ei pysähdy kuolevaisuuden muistutukseen linkittyessään uskomusketjuun: ”Tämä on tosifiktiota, ja tämä ja tämä.” Valokuvien loputtoman muokattavuuden myötä esille latautuu vuolaita visuaalisia variaatioita. Mikään ei ole ollutta ja mennyttä, kaikki tallentuu pilvipalveluun ja on uudelleen muokattavissa – kaikki ateriakuvasi, kaikki matkakuvasi, kaikki poseerauksesi. Kuvahistoriat voi profiloida tarpeenmukaisesti, ja aina valppaasti valvovat algoritmit tulkitsevat kuvamieltymykset markkinointia varten.
Tekoäly on jo pitkään luonut esteettisesti koukuttavia valokuvia, esimerkiksi muunnelmia eri aikakausien, myös tulevaisuuden kuvastoista. Tekoälyvalokuvien post-punctum ja post-factum leikittelevät katsojien maailmankuvilla. Ihmisen tehtäväksi jäänee valita ja omaksua kuvavirrasta sopivia otteita milloin tukemaan omia ihanteita, milloin lieventämään toivekuvien säröilyä.
Valokuvaterapiakouluttaja ja psykoterapeutti Ulla Halkola luottaa siihen, että valokuvalla ja kirjallisuudella on edelleen vastavuoroisia kosketuksia, jotka laajentavat kummankin näköaloja. Kirjallinen teksti ja valokuvan ”valon kirjoitus” voivat täydentää toisiaan. Teokseensa Valokuva kirjallisuudessa Halkola on kerännyt koti- ja ulkomaisista kaunokirjallisista teoksista kohtauksia, joissa valokuvilla on kerronnallinen ja temaattinen roolinsa. Vaikka tarkasteltavana on sadan vuoden ajanjakso, Halkola ei esittele tiukasti rajattuja vuosikymmeniä ja niihin kuuluvaa valokuva-aineistoa ja kirjallisuutta vaan keskittyy pääosin nykykirjailijoihin, joiden fiktiiviset valokuvateemat kytkeytyvät eri vuosikymmeniin. Valokuvauksen ja kirjallisuuden yhteisen historian selvittäminen on laaja projekti, joka odottaa tutkijoita.
Halkola tuo esseemäisesti esiin kirjallisten löytöretkiensä tuloksia sitaattien ja lyhyiden täydentävien kommenttien ja assosiaatioiden avulla. Pisimmät tarkastelut hän omistaa W. G. Sebaldin ja Annie Ernaux’n valokuvayhteyksille. Halkola ei pyri tulkitsemaan eikä arvioimaan tekstien ja niiden valokuvakohtausten terapeuttisuutta. Kuitenkin hän uskoo, että valokuva tallentaa ja rikastaa elämän hetkiä, valottaa merkityksellisiä kokemuksia ja muistoja.
Valokuvat ovat ennen kaikkea mielenkuvia silloin, kun valokuvan katsoja on enemmän kuin vain ulkoisen objektin havainnoija – kun hän samalla muistaa, kuulostelee ja tunnustelee kokemusmaailmansa mielikuvia. Valokuvasuhteissa kannattelemme yksilöllisiä ja yhteisöllisiä kuvastoja, joihin kirjailijat limittävät tarinoita ja metaforia.
Ekspressiivinen taideterapeutti ja valokuvaterapeutti Brigitte Anor on kutsunut yhteisöllistä, ylisukupolvisia traumojakin sisältävää mielikuvaseuraantoa ”kuvankantamiseksi”.[2] Esimerkiksi yhdistämällä taide-, valokuva- ja kirjallisuusterapeuttisia menetelmiä ja työskentelemällä tarinoiden, dokumenttikuvien ja perhealbumikuvien kanssa voidaan raskasta kuvankantamista keventää ja tavoittaa luovia voimavaroja. Valokuvilla ja valokuvaamisella on toki yksilöllisiä ja yhteisöllisiä terapeuttisia vaikutuksia myös varsinaisen valokuvaterapiatyöskentelyn ulkopuolella.
Halkola on aihepiiristään innostunut, ja hänen keräämänsä aineisto houkuttaa etsimään lisää kirjallisuuden ja valokuvan välisiä yhteyksiä, valokuvaamaan itse sekä kutsumaan läheisiä ja etäisiä muistelemaan ja avaamaan uusia perspektiivejä. Ei tarvita miljoonia valokuvia, jo yksi val(i)okuva voi pysäyttää muistelemaan, jakamaan ja vertailemaan muistoja, keskustelemaan oivalluksista, unohtumaan merkitykselliseksi hetkeksi toisen ajan kasvojen läsnäoloon, läheisyyden ja poissaolon tilaan.
Kirjallisuuskriitikko ja filosofi Walter Benjamin tosin arveli, että havaintohetken ainutlaatuinen ja autenttinen ”aura” häviää esimerkiksi valokuvien mekaanis-teknisen reproduktion myötä.[3] Taideteoksessa, myös valokuvassa, on oltava mukana tulevaisuuden värähtelyjä, mikäli se mielii elää. Digitaalisten kuvien levitessä sosiaalisessa mediassa kuvien katsojat ovat vaihtuvissa kulttuurisissa, kirjallisissa ja materiaalisissa asemissa, kokemusdesignin ja verkkomatriisien pauloissa. Alkuperäinen aura katoaa, mutta syntyykö uusia auroja?
Valokuvalle meditatiivisesti ja reflektiivisesti altistuminen saattaa lisätä ihmettelevän katseen alaa ja sallia viipyilevien unelmien häivähtää mielessä, jolloin yllättävällä valokuvakokemuksella voinee edelleen olla erityinen ”auraattinen” tunnelmaulottuvuutensa. Sebaldin romaaniin Austerlitz viittaamalla Halkola puolestaan päättelee, että valokuvanomainen näkeminen limittää menneisyyden kuvajaisia konkreettisiin nykyhetken tapahtumiin: ”Aistihavainto voi tuoda muistiin valonpilkahduksen, josta voi aueta vähitellen yhä uusia muistikuvia, joiden kautta voi saada ymmärrystä oman elämäntarinan uudenlaiseen tarkasteluun.”
Tällaiset muisti- ja mielikuvien avartumiset voivat toteutua myös valokuvaterapian prosesseissa, kuten vuorovaikutuksellisessa katselussa, valokuvaamisessa, valokuvien jakamisessa ja niistä keskustelemisessa sekä niiden suhteuttamisessa ja soinnuttamisessa kunkin osallistujan omaan elämänkaareen. Halkolan teoksessa ei varsinaisesti puhuta valokuvien herättämistä unenkaltaisista mielen näyttämöistä, joista näkee usein mainintoja elokuva-analyyseissa. Unet ja unelmoinnit sisältyvät silti ilmiselvästi – tai piilevästi – myös valokuvakokemuksen kerrostumiin.
Ulla Halkolan poimimista kirjallisuussitaateista voi löytää antoisia aineksia itse kunkin valokuvahistoriaan ja omaelämäkerralliseen muistiin. Minulle tällainen yhteys muodostui Milan Kunderan teoksesta Kuolemattomuus, jonka eräässä kohtauksessa isä repii tyttäriensä kauhistukseksi valokuvia itsestään ja kuolleesta puolisostaan antamatta teolleen mitään selitystä. Oma yli 90-vuotias äitini heitti samoin useita perhevalokuva-albumeita roskiin ja antoi selitykseksi vain kysymyksen ”Kuka niitä valokuvia enää koskaan katselee?” Tämä teko poisti suurimman osan lapsuuteni valokuvista ja sysäsi eksistentiaalisiin pohdintoihin valokuvien, muistin ja identiteettien horjuvuudesta.
Halkolan teoksesta jää miellyttäviä jälkikuvia, joita hieman haittaa se, että tekstin oikoluku sekä muutamien lähdeviitteiden ja asiatietojen tarkistaminen ovat jääneet vajavaisiksi. Esimerkiksi Henry Parlandia ei lähetetty toipumaan Latviaan vaan Liettuaan, ja hänen teoksensa Sönder (suom. Rikki) on käännetty myös liettuaksi. Mutta nämä tekniset seikat eivät himmennä teoksen osuvia valotuksia.
[1] Roland Barthes: Valoisa huone. Suom. Martti Lintunen, Esa Sironen ja Leevi Lehto. Kansankulttuuri 1985. (Alkuperäinen teos La chambre claire. Note sur la photographie, 1980.)
[2] Brigitte Anor: ”The image-bearers: The photographic imprint of the hellish past of others.” Poiesis, Vol. 6, 53–61, 2004.
[3] Walter Benjamin: ”Taideteos teknisen uusinnettavuuden aikakaudella.” Teoksessa Walter Benjamin: Messiaanisen sirpaleita. Kirjoituksia kielestä, historiasta ja pelastuksesta. Suom. Raija Sironen. Kansan Sivistystyön Liitto/Tutkijaliitto 1989. (Alkuperäinen teksti Das Kunstwerk im Zeitalter seiner technischen Reproduzierbarkeit, 1935.)
Piditkö artikkelista? Maksa halutessasi vapaaehtoinen lukumaksu (2,50) täällä.