Mitä ovat luonnonvoimat? Sadetta ja tuulta, olen ajatellut, myrskyä ja ukkosta. Ilmiöitä, joita säätelevät fysiikan absoluuttiset lait ja joihin emme voi vaikuttaa.
Syyskuun alussa kirjoitin Facebook-päivitykseeni näin: ”Eihän digitalisaatio ole mikään luonnonvoima. Kaksi vaihtoehtoa, vastusta tai antaudu. Voi sen toteutumismuotoihin yrittää vaikuttaakin, ja pitäisi.”
Kirjoitukseni oli vastine Helsingin Sanomien kehitysjohtajan Esa Mäkisen kolumniin ”Paperikirja ei ole mikään kuningas”, jossa Mäkinen varsin ohuelta tietopohjalta ja melkoisen ylimielisesti esitti näkemyksiään kirja-alan tilanteesta sekä journalismissa hänen mukaansa jo onnistuneesti tapahtuneesta digitalisaatiosta. Mäkinen kyllä tunnisti kirjailijoiden toimeentulohuolet, mutta sivuutti ne yhtä huolettomasti kuin kirjallisuuden ja journalismin eron ja niiden erilaiset yhteiskunnalliset tehtävät. Sanoma tiivistettynä: mitäs vikisette, muutosvastarintaiset luddiitit.
Oma päivitykseni sai paljon vastakaikua, mutta pari viikkoa myöhemmin sain oikaisun toisessa kolumnissa. Kriitikko ja kulttuuritoimittaja Oskari Onninen oli paperikirjan kuninkuudesta ja kirjailijoiden konservatiivisuudesta selvästi Mäkisen kanssa samaa mieltä. ”Kirjailija Juha Itkonen jatkoi suurta digitaalista keskustelua paperikirjasta Facebook-päivityksessään moittimalla ajatusta, että teknologia olisi luonnonvoima – ja oli väärässä”, Onninen kirjoitti Imagessa.
En ole. Oskari Onninen on. Ja se, että Onninen ilmeisen tarkoituksellisesti ohittaa kokonaan päivitykseni sisällön ja väittää lukemansa pohjalta tällaista, on oire juuri siitä, mistä hän itsekin kolumnissaan kirjoittaa. Suora lainaus Onniselta: ”Verkko ohjaa tekemään journalismia sen huonoimmat puolet edellä.”
Niinpä. Elämme samassa maailmassa, ongelmamme ovat monilta osin yhteisiä. Digitalisoituminen on jo vaikuttanut sisältöihin, niin journalismissa kuin kirjallisuudessakin. Mutta vaikka verkko ohjaisikin, itse tässä kuitenkin vielä kirjoitamme. Sitä paitsi eihän verkko sinänsä ohjaa mitään. Ei teknologialla ole tahtoa.
Googlaan sanat ”teknologinen determinismi” ja törmään Erkki Karvosen artikkeliin, jossa puolestaan referoidaan David Chandlerin artikkelia vuodelta 1995, Suomen kultaiselta Nokia-vuosikymmeneltä.
Chandler on luokitellut teknologisen determinismin ominaispiirteitä. Teknologia on tässä ajattelussa autonomista, se syntyy ja kehittyy omien lainalaisuuksiensa mukaan. Näin se ei ikään kuin ole osa yhteiskuntaa, mutta kylläkin määrää sen kehitystä.
Determinismiin kuuluu teknologinen imperatiivi: se, mikä voidaan tehdä, myös vääjäämättä tehdään tai peräti täytyy tehdä. Ajattelutavalle ominaista on myös universalismi, oletus siitä, että tietty teknologia tuottaa aina ja kaikkialla saman vaikutuksen. Teknologinen kehitys nähdään edistyksenä, teknologian kehittyessä ihmisten elämänlaatu automaattisesti vain paranee.
Vain hullu väittäisi, ettei näin olisi noin yleisesti tapahtunut. Yhtä hullua olisi kiistää teknologisen kehityksen viimeaikainen nopeus ja sen tulevaisuuden suunta. Käsitän kyllä, että tekoäly tulee, halusin sitä tai en. Tässä mielessä kehitys tosiaan on vääjäämätöntä.
Tuntuu kuitenkin älyttömältä ajatella, että teknologia kehittyisi yhteiskunnan ulkopuolella. Sen kehitystä ei toki voi pysäyttää eikä täsmällisesti ohjata, mutta ei se myöskään ole ihmisestä riippumatonta ja vain omien lakiensa mukaan etenevää. Laitettiinhan Oppenheimerkin keksimään atomipommi, näin raflaavaa esimerkkiä käyttääkseni. Kehityksen suuntaa ja nopeutta ohjaavat ihmisten intressit, jotka usein palautuvat kahteen asiaan: rahaan ja valtaan.
Mitä taas universalismiin tulee, pääpiirteittäin ajatus tuntuu uskottavalta. Älypuhelimet, tietoverkot ja sosiaalinen media alkavat olla käytössä aika lailla ympäri planeetan. Niiden vaikutukset ihmisten käyttäytymiseen ovat samansuuntaisia kaikkialla.
Kuitenkin yhteiskunnat ja kulttuurit ovat erilaisia. Teknologisen kehityksen täsmällinen toteuma riippuu ympäristöstä. Yksityiskohdilla on väliä, ja myös niistä kiisteltäessä kyse on rahasta, vallasta ja risteävistä intresseistä.
Jos pitää teknologiaa neutraalina ja tekijänoikeuksien puolustajia teknologian vastustajina, kannattaa muistaa, miten mahtavia toimijoita nykymaailmassa ovat yhdysvaltalaiset teknologiajätit. Ne taas eivät ole yhdysvaltalaisia sattumalta, vaan siksi, että Yhdysvallat ainakin vielä toistaiseksi on sekä poliittisesti että taloudellisesti maailman mahtavin valtio. Teknologinen valta keskittyy sinne, missä rahaa ja valtaa on muutenkin.
Tapausesimerkiksi yksityiskohtien merkityksestä ja niihin vaikuttamisen mahdollisuudesta käy ala, josta jotain tiedän: suomalainen kirjallisuus.
Digitalisaation ei kirja-alalla suinkaan olisi pakko tapahtua juuri niin kuin se Suomessa nyt tapahtuu. Spotify-malli kirjallisuudessa ei ainakaan toistaiseksi ole kansainvälinen käytäntö vaan päinvastoin lähinnä pohjoismainen poikkeus. Johtuu pitkälti tästä jakelumallista, että äänikirjat ovat lyöneet juuri meillä läpi poikkeuksellisen nopeasti.
On kiistatonta, että kuukausimaksullinen palvelu on kuluttajalle kätevä ja edullinen alalla kuin alalla. Omasta mielestäni malli ei ole tekijällekään yksinomaan kehno. Lukuaikapalvelussa kynnys teokseen tarttumiseen on matala. Audiomuoto ja jakelukanava avaavat uusia sisällöllisiä mahdollisuuksia, joita olen itsekin kokeillut. Lukuaikapalvelut myös satsaavat markkinointiin ja tekevät näin kirjoja ja kirjallisuutta näkyväksi, välillä mauttomuuden rajoilla, mutta silti.
Kysymys vain kuuluu, selviävätkö tekijät pidemmän päälle tällaisella mallilla, ja millaiseksi suomalainen kirjallisuus näissä olosuhteissa lopulta muuttuu. Muuttuminen pitää hyväksyä, kuihtumista ja yksipuolistumista ei.
Maassamme vallitseva jakelumalli on ainakin keskipitkällä aikavälillä realiteetti. Kukaan ei vaadi sitä valtion päätöksellä muutettavaksi.
Sen sijaan on erikoista, että nimenomaan Suomessa päättäjät eivät tee mitään suojellakseen suomalaisen kirjallisuuden elinehtoja valtavan digitaalisen murroksen keskellä. Päinvastoin: nykyinen hallitus korottaa kirjojen arvonlisäveroa liki Euroopan ennätystasolle. Budjettivaikutuksiltaan mitättömän vähälevikkisen kirjallisuuden ostotuen se jo leikkasi. Ja tämä siis viiden ja puolen miljoonan ihmisen maassa, pienellä kielialueella, jonka kaiken järjen mukaan pitäisi olla aivan erityisen ylpeä omasta kielestään ja kirjallisuudestaan, ja huolissaan niiden tulevaisuudesta.
On kollektiivista itsepetosta kuvitella, ettei mitään ole tehtävissä. Äskettäin julkaistu kirjailijoiden avoin kirje suomalaisen kirjallisuuden puolesta asettaa suomalaisen tilannekuvan eurooppalaiseen viitekehykseen ja kertoo toisaalla käytössä olevista keinoista.
Painettujen kirjojen hintaa säännellään Euroopassa 12 maassa, sähkö- ja äänikirjoihin säätely ulottuu yhdeksässä maassa. Kirjeessä ehdotetaan Suomeen Norjan tuoreen kirjalain mukaista lakia, jossa kirjalle säädetään 12 kuukaudeksi kiinteä, sekä painettua kirjaa että sähkö- ja äänikirjaa koskeva vähimmäishinta.
Laki ei siis pysäyttäisi digitalisaatiota, kieltäisi tai kaataisi lukuaikapalveluita tai syöksisi maatamme kertaheitolla takaisin jonnekin Gutenbergin ajan alkuhämäriin. Lain tarkoituksena on turvata kirjailijan tekijänoikeustulot kirjan ilmestymisvuonna ja taata tekijälle tekijänoikeuslain mukainen kohtuullinen korvaus työstään. Pyrkimys on siis edes hiukan tasata pelikenttää tällä raa’alla alustatalouden aikakaudella, johon kirjallisuus on nopeasti siirtynyt.
En tiedä, olisiko ratkaisu kaikilta osin ongelmaton. Joka tapauksessa se on tervetullut ja perusteltu ratkaisuehdotus eikä mitään sosialismia. Kirjallisuuden minimihintamalli on ollut käytössä jo ennen digitaalista murrosta muun muassa sellaisissa aivan normaaleissa markkinatalousmaissa kuin Saksa ja Ranska, jotka vanhoina sivistysvaltioina ymmärtävät kirjallisuuden erityisen arvon.
Mutta jos uskomme luonnonvoimaselitykseen, minkäänlaisen kirjalain säätäminen on tietenkin yhtä naurettavaa kuin yrittää ampua taivasta pilvettömäksi olympiakisojen avajaisten tai valtiollisen paraatin ajaksi. Sade tulee joka tapauksessa, ja sen kuuluukin tulla.
Pitäisi välttää kuluneita yleistyksiä kansanluonteesta, mutta en voi vastustaa kiusausta. Kyllä suomalaiset todella insinöörikansaa ovat.
Insinööreissä ei ole mitään vikaa, olen heille paljosta kiitollinen. Teknologia on monessa mielessä siunaus, ja on vain hyvä, että osaamista täältä löytyy. Kuitenkin vastapainoa suoraviivaiselle prosessiajattelulle tarvittaisiin, jotain syvempää kulttuurista ymmärrystä ja kokonaisuuden hahmottamista. Jostain syystä, kenties siksi, että kulttuurimme on nuori, tätä vastaan haraavaa kitkaa on Suomessa vähemmän kuin Keski-Euroopassa.
Meillä pahin pelko on, että jotenkin jäisimme jostain jälkeen. Mutta olisiko sitten niin kauheaa, jos emme aina olisikaan ensimmäisinä omaksumassa ja syleilemässä uutta teknologiaa? Mitä peruuttamatonta siinä tapahtuisi? Etujoukoissa olemisessa on riskinsä, jotka usein myös laukeavat.
Suomessa on syydetty ja syydetään edelleen silmiä kirveleviä summia julkista rahaa erilaisten tietojärjestelmien kehittämiseen. Tuskin kukaan on koskaan niihin tyytyväinen. Toteutuuko digitalisaatio tässäkin tapauksessa luonnonlakien ohjaamana, siis väistämättä huonosti, vai voisiko se toteutua paremmin, jos harkintaa olisi käytetty enemmän? Kouluissa taas siirryttiin päätä pahkaa digitaalisiin oppimateriaaleihin, ja kun oppimistulokset nyt heikkenevät, näistä päätöksistä pakitetaan.
Virheet ovat inhimillisiä, mutta kyllä niistä kannattaisi yrittää oppia. Valitettavasti siltä ei oikein vaikuta. Usko teknologiaan ja sen siunauksellisuuteen on niin automaattista, että jonkinasteinen teknologinen determinismi tuntuu ohjaavan koko yhteiskuntaa. Syntyy sellaisia kollektiivisia ajatusharhoja kuin varsin sitkeänä elävä kuvitelma digitaalisen siirtymän itsestään selvästä ympäristöystävällisyydestä.
Äskettäin Helsingin Sanomien kolumnissa kirjallisuustoimittaja Arla Kanerva pohti, että ekologisista syistä vain osa Suomessa julkaistavista kirjoista ansaitsi tulla paperille painetuiksi. Näin saattaa olla, mutta ei digitaalinen jakelu ja kulutuskaan suinkaan päästötöntä ole. Laitteisiin louhitaan kallisarvoisia mineraaleja, ja digitaalisen median osuus koko maailman energiankulutuksesta kasvaa jatkuvasti. Näemme vain kaatuvan puun, koska se on helpompi nähdä. Samalla digisiirtymä saa ylleen ansaitsemattoman sädekehän.
Säännöllisesti valitetaan, että suomalaiset taiteilijat eivät osallistu yhteiskunnalliseen keskusteluun. Mutta kun näin sitten tapahtuu, kun kirjailijat puhuvat kirjallisuuden elinehdoista ja samalla koko kielestämme ja kulttuuristamme, keskustelu halutaan palauttaa kirjailijoiden toimeentuloon – usein vielä siinä sävyssä, että koettakaapa pärjäillä ja lakatkaa valittamasta. Luodaan Mäkisen ja Onnisen kolumnien tapaan banaali mustavalkoinen asetelma, jossa vastakkain ovat paperi ja digi, menneisyys ja tulevaisuus, ja kirjailijat ovat painomusteeseen rakastuneita hölmöjä menneisyyteen haikailijoita.
Ei kyse ole tästä. Eivät kirjailijat ole idiootteja, ja vain hyvin harva vastustaa äänikirjaa tai e-kirjaa sinänsä. Itse ajattelen kuuntelemisen olevan erilainen prosessi kuin lukeminen, siinä mielessä äänikirjat ovat erilaisia, mutta e-kirjan ja painetun kirjan välillä ei ole eroa: kirjan sisältö ei toki muutu siitä lukeeko sen paperilta vai näytöltä. ”Painomusteella on taianomainen kyky tehdä tekstistä parempaa”, Mäkinen kirjoittaa sarkastisesti, ja pistää taas muina miehinä omia ajatuksiaan kirjailijoiden aivoihin.
Mutta vaikka teksti onkin samaa, myös painetuilla kirjoilla on arvonsa, muutenkin kuin kirjailijoiden ansaintaa ajatellen. Kirjallisuuden historia on kansien välissä. Saa tämä menneisyys jotain painaa, ja siitä saa välittää.
Eikö olisi erikoista, jos kaikista maailman ihmisistä nimenomaan kirjailijat eivät tuntisi mitään rakkautta painettuihin kirjoihin? Entä onko todella aivan outo ajatus, että kirjallisuudella olisi jokin ydinolemus ja että tämä ydinolemus olisi ainakin tässä historian vaiheessa jollain tavoin sidoksissa kirjoitettuun kieleen, lukemiseen ja myös kirjoihin fyysisinä objekteina? Sillä aika monta vuosisataahan tässä on sillä tavoin menty.
Kaikki kirjallisuus ei ole taidetta (miten se nyt sitten määritelläänkin), mutta merkittävä osa siitä on. Se on sanataidetta. Tämä taidemuoto on kehittynyt niin, että kirjailijat muotoilevat lauseita luettaviksi, ja lukijat ne lukevat.
Kirjallisuus muuttuu toki, ja kirjailijat sopeutuvat. On kuitenkin todella latistava ajatus, että kirjallisuuden tehtävä olisi vain mahdollisimman nopeasti ja joustavasti ja vähällä valituksella sopeutua digitaaliseksi sisällöksi kaiken muun digitaalisen sisällön joukkoon, koska jokin mystinen luonnonvoima niin sanelee.
Ei sellaista luonnonvoimaa ole. Meidän on keskusteltava digitaalisesta tulevaisuudestamme avoimesti eri näkökulmista. Luonnonvoimaselitys on vaarallinen, koska se pysäyttää keskustelun ja vapauttaa kaikki vastuusta.