Vapaus – se, joka nousee barrikadeille – on aika kova daami. Se vaatii, että seisot sen rinnalla kivääri kourassa. Mitään selityksiä se ei hyväksy.
Mutta mikä neuvoksi, jos tilanne on seuraavanlainen?
Kohta yksi: maassa on röyhkeys huipussaan, ja vallassa juhlii moukka. Kaikki on kuin sata vuotta sitten, vain paljon huonommin – rikollinen sota, massamurhat, ”nyt Ukrainassa marssii meidän ryhmä Centr”[1]. Sanalla sanoen sekoitus suurta lokakuuta ja kolmatta valtakuntaa; mädäntykööt molemmat haudoissaan.
Kohta kaksi: ulkomaille et voi muuttaa. Siihen sinulta ei löydy rahaa, terveyttä, vieraiden kielten osaamista eikä ammattia, jolle olisi kysyntää työmarkkinoilla. Ja jos jotain näistä löytyisikin, lähtemisen tekevät mahdottomaksi omat perheasiat, kuten esimerkiksi liikuntakyvytön äiti. Etkä edes haluaisi lähteä.
Kohta kolme: Se, mitä nyt tapahtuu, oksettaa sinua, Ukrainasta tuleva kuvamateriaali saa sinut kauhun valtaan – olethan sentään normaali ihminen, ja vaikket juuri sinä ole pannut alulle tätä painajaista, sinua hävettää ukrainalaisten edessä. Ja pelottaa, millainen kohtalo odottaa kotimaata ja sen ihmisiä, myös itseäsi.
Tehtävä: Miten elää?
Sinulle sanotaan: kaada Putin. Erityisen hellyttäviä nämä neuvot ovat tullessaan ihmisiltä, jotka ovat viimeiset 30 vuotta riutuneet kaukana lännessä. Huomatkaa, että ne, jotka oman elämänsä riskeeraten todella yrittävät kaataa Putinin ja jotka ovat totuudenpuhumisensa takia joutuneet vankilaan, eivät jakele tällaisia neuvoja. He eivät esitä vaatimuksia toisille, vaan itselleen.
Aivan kuin Neuvostoliiton dissidentit aikanaan.
Mutta Putinia et saa kaadettua. Et ole valmis joutumaan vankilaan etkä edes menettämään työpaikkaasi. Kuka silloin toisi perheellesi leivän pöytään? Se määrätietoinen tyyppikö, joka huutelee mistä lie Barcelonastaan? Se, joka selittää niin kauniisti barrikadeista ja siitä, että heti, kun miljoona ihmistä lähtee liikkeelle, valta romahtaa, koska Putin säikähtää eikä uskalla ruveta ampumaan? Tarvitaan vain, että liikkeelle lähtisi se miljoona. Ja miksiköhän Putin ei rupeaisi ampumaan? Hänhän voisi tehdä sen jo vähin äänin silloin, kun ihmiset ovat vasta pieninä ryhminä kokoontumassa mielenosoituksiin. Eikä hän varmaan kaihtaisi tulen avaamista suureenkaan väkijoukkoon. Muistakaa meidän Novotšerkasskimme[2] ja Kiinan Tiananmen.
Lisäksi jotkut eivät pysty luopumaan työstään aivan eksistentiaalisista syistä. Heidän työnsä on heidän koko elämänsä. Luennot, oppilaat, tiede, elokuvat, kirjat; potilaat ja heidän henkensä, jotka olet pelastanut ja kärsimyksensä, joita olet lievittänyt. Mitä olisit ilman tuota kaikkea? Pelkkä kuori, käärepaperi ilman konvehtia.
Sinulta vieläpä kielletään kaikki ilo. Aivan kaikki, niin älyllinen kuin fyysinenkin. Sinulla ei muka ole oikeutta iloita mistään samalla, kun maanmiehesi tappavat ihmisiä sen maan nimissä, johon sinäkin kuulut – tappavat joka minuutti. Tappavathan he. Ja siitä meille ikuinen häpeä. Muttei mikään tragedia poista inhimillisiä tunteita. Suuria sen enempää kuin pieniäkään. Rakkautta, mustasukkaisuutta tai kateutta. Eikä ilostakaan voi täysin luopua, se olisi luonnotonta. Eikö taaperon ottama ensimmäinen askelkaan saisi ilahduttaa? Tai se, että sinulla epäiltiin syöpää, mutta pelko osoittautui aiheettomaksi? Eiväthän ne, jotka vaativat kieltäytymään kaikesta, itsekään pukeudu säkkiin tai syö heinäsirkkoja. Samaa he syövät kuin muutkin, eivät vain kuvattaessa unohda pitää naamallaan surullista ilmettä.
Myös sinä yrität loppujen lopuksi vain elää kuten ennenkin. Olethan sitä paitsi tottunut siihen, että valtaapitävät sähläävät aina milloin mitäkin, joskus se on veristä, joskus vain kuvottavaa. Muttei se yleensä ole liittynyt sinuun henkilökohtaisesti – eivät viisivuotissuunnitelmat eikä niiden yhteydessä vallinnut yleiskansallinen entusiasmi, ei salaperäinen Robottitekniikka 90 -ohjelma eivätkä viime aikojen kansalliset projektit. Ei edes sota Afganistanissa. Miten Libyassa, Postum, taikka jossain? Yhä vieläkö me taistelemme siellä?[3]
Lisäksi sinulle ovat selittäneet vanhemmat ja heille heidän vanhempansa, ettet sinä, tavallinen rivipulliainen, pysty vaikuttamaan mihinkään. Amerikkalaiset pystyvät. He tietävät, etteivät sikäläiset valtaapitävät voi olla reagoimatta miljoonapäisiin mielenosoituksiin, Capitolin portaille heitettyihin palkintoihin tai satoihintuhansiin sähkösanomiin, olipa sitten kyse toisen rintaman avaamisesta tai Vietnamin sodasta. Reaktio ei aina seuraa heti eikä automaattisesti, muttei tuollaisia asioita siellä voida jättää täysin huomiottakaan. Meillä taas on omat suvereenit traditiomme, ja kansalaisilla pyyhitään pöytää tullen mennen. Niinpä sinä et sitten hievahda minnekään, kun et näe siinä mitään mieltä.
Se, mihin tässä tilanteessa ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia, on karriääri. Jos kerran sinun täytyy jäädä Venäjälle, uramahdollisuuksiesi yli voit nyt vetää paksut henkselit. Pienikin liikahdus etenemisen suuntaan vaatii nyt sinulta sellaista, mikä varsin pian muuttaisi sinut joksikuksi Margarita Simonyanin[4] tapaiseksi. Jo kauan sitten sanottiin: ”Ei saa elää valheessa!”[5] Se on vaikeaa, mutta joskus se onnistuu.
Tosin täytyy ymmärtää, että jossain vaiheessa kansalaisia aletaan mätkiä osallistumattomuudesta samalla tavalla kuin aktiivisesta protestoinnistakin. Siihen suuntaan ollaan jo menossa.
Minulla ei ole vastausta ilmiselvään kysymykseen, miten nyt elää. Ei kenelläkään ole, paitsi ehkä jollakulla pelkästään oman elämänsä suhteen. Ymmärrän, ettei reseptiä ole, ja ettei mikään muu kuin täysin sankarillinen toiminta poista sinulta sen enempää vastuuta kuin syyllisyyttäkään. Systeemi on kekseliäs ja kokenut. Tarvitsee vain antaa hiukan periksi, ja olet mennyttä. ”Jeesusta naulitaan ristiin, sitten myydään ja naulitaan taas. Kahdeksan tuntia päivässä, kuukausipalkka”[6].
Nadežda Mandelštam vastasi tähän kysymykseen itse itselleen: hän sanoi, ettei terrorin rinnalla voikaan selviytyä. ”Joko se sysää sinut myllynkiviensä väliin tai murtaa sinut henkisesti, jolloin lakkaat olemasta oma itsesi.” Hän itse tosin selviytyi terrorin rinnalla, se selviytyminen vain vaati sankaruutta, jollaista kaikille ei ole suotu. Mutta aina kannattaa yrittää.
Sisäisessä emigraatiossa voi elää, eihän se olisi ensimmäinen kerta. Kaikki on jo ollut sekä 1920- ja 1930-luvuilla että myöhemminkin. Kyllä työskennellä voi! Voi – ja pitääkin – kertoa mahdollisuuksien mukaan totuus lapsille, ja on jopa välttämätöntä jutella asioista ystävien kanssa, ilman sitähän ihminen tulisi hulluksi. Juuri niin tiede kehittyi Neuvostoliitossa, ja niin siellä musiikki sävellettiin. Itse asiassa kaikki hyvä, mitä sieltä tuli, oli sisäisten emigranttien tekemää. Sellaisten kuin sinä.
Ja vielä vapaudesta. Se ei ole pelkkää vapautta puhua, toimia ja nousta barrikadeille. Se on myös osallistumattomuuden vapautta, vapautta vaieta ja olla toimimatta.
No, nyt minua aletaan varmaan paiskoa ulosteilla, vaikka itse olen tietääkseni puhunut näkemyksistäni julkisesti enkä ole kumarrellut luoteja. En kirjoita tässä itsestäni, vaan niistä, jotka eri syistä eivät voi valita aktiivisen vastarinnan tietä. Tässä on tietenkin se varsin häilyvä raja, jonka jälkeen vaikeneminen tekee sinustakin pyövelin. Minun subjektiivisen mielipiteeni mukaan tärkeintä on se, lisäätkö omilla teoillasi pahan määrää maailmassa yleensä ja tässä rikollisessa sodassa erityisesti. Jos ammut, lisäät; jos teet aseita tai osallistut niiden tuotannon rahoitukseen tai logistiikan järjestämiseen, lisäät. Jos osallistut propagandan levitykseen, samoin, ja aivan samassa määrin kuin se, joka itse ampuu. Kaikissa näissä tapauksissa kuuluisit tässä elämässä oikeuden eteen ja tulevassa helvettiin (olisi hyvä, jos näitä tapauksia varten perustettaisiin sellainen). Mutta pelkkä kokouksissa vaikeneminen, vaikka synti onkin, ei minusta sentään ole kuolemansynti. Älä yritä puolustella sitä, yritä sovittaa se puhumalla totta aina, kun voit, tai auttamalla poliittisia vankeja.
Vielä pari sanaa ukrainalaisille. Monet teistä tietenkin tuomitsevat nämä minun puheeni, ja on teillä siihen oikeuskin, erityisesti niillä teistä, jotka sotivat, tai joilla on läheisiä rintamalla. En halua todistella teille mitään. Kyse ei ole siitä, kuten usein sanotaan, että jokaisella on oma totuutensa. Totuus on yksi, ja se on Ukrainan puolella. Mutta näkökulmat asiaan ovat monet. Toivon, että suotte minulle anteeksi, olenhan itse puolustanut Ukrainaa Putinin valtaa vastaan jopa vankilaan asti[7]. Mutta niitä kohtaan, jotka ovat tänään joutuneet sisäiseen emigraatioon, tunnen myötätuntoa ja toivon, että heidän onnistuu elää tämän kauhean ajan yli säilyttäen itsensä. Ja Ukrainalle toivon tietenkin voittoa!
PS. Tämä on vasta keskustelunavaus. Palaamme asiaan vielä. Mutta te voitte toistaiseksi kysyä vanhemmiltanne tai keneltä tahansa ikäihmiseltä, miten he ratkaisivat nämä edessänne nyt olevat kysymykset nelisenkymmentä vuotta sitten, jolloin oli kutakuinkin samanlainen aika.
[1] Sitaatti Vladimir Vysotskin laulusta, joka kertoo toisen maailmansodan aikaan tapahtuneesta Ukrainan miehityksestä. Laulussa esiintyvä ryhmä Centr on Keskustan armeijaryhmä (saks. Heeresgruppe Mitte), yksi kolmesta operaatio Barbarossassa Neuvostoliittoon hyökänneestä saksalaisesta armeijaryhmästä.
[2] Vuonna 1962 ruokapula ja huonot työolosuhteet johtivat kaupungissa mielenosoituksiin, jotka armeija ja KGB tukahduttivat väkivalloin tappaen arviolta 26 aseetonta siviiliä.
[3] Sitaatti Joseph Brodskyn runosta Kirje roomalaiselle ystävälle. Runo on olemassa Jukka Mallisen suomennoksena. Siinä tämä kohta kuuluu: ”Miten siellä Libyassa, Postum, vai missä se nyt olikaan? Yhäkö me tosiaan vielä sodimme?”
[4] Margarita Simonyan on journalisti ja RT (Russia Today) -televisiokanavan päätoimittaja.
[5] Kyseessä on Aleksandr Solženitsynin Venäjällä laajasti tunnettu essee.
[6] Sitaatti Vadim Rotenbergin runosta. V. S. Rotenberg on venäläis-israelilainen lääketieteen tohtori, joka on tunnetumpi tutkijana kuin runoilijana.
[7] Särö julkaisi lokakuussa 2022 esseen, jonka Leonid Gozman kirjoitti ollessaan pidätettynä Moskovassa ennen pakenemistaan maasta.