Jos runoilija Osip Mandelstamin elämän ääriviivat merkittäisiin Euraasian kartalle, tulos muistuttaisi suuntavaistonsa menettäneen muuttolinnun reittiä. Oliko hän kiertolainen? Niin ei voi sanoa; hän vain heittelehti sinne tänne etsiessään omaa paikkaansa maailmassa, jossa hänen kaltaisilleen ei ole sijaa. Tai jossa heitä on niin vähän, että melkein kuin ei olisikaan…
Osip Mandelstam syntyi juutalaisperheeseen 15.1.1891 Varsovassa, Venäjän imperiumin läntisellä laidalla, ja kuoli 27.12.1938 Vladivostokissa, Neuvostoliiton itäisellä reunalla. Tietomme hänen elämänvaiheistaan perustuvat aikalaisten yksittäisiin muistelmiin, jotka paikoitellen eroavat suuresti toisistaan, ovatpa sitten kyseessä pelkät faktat tai arviot hänen kulloisistakin tekemisistään. Kuvaukset Mandelstamin kuolemasta ovat epämääräisiä ja perustuvat muutamien silminnäkijöiden havaintoihin runoilijasta elämän viimeisellä etapilla, vankileirin kielletyllä alueella. Dokumenttien mukaan hän kuoli sairastuvassa kurkkumätään, kun leirillä riehui lavantautiepidemia. Hänet haudattiin joukkohautaan, jonka tarkkaa sijaintia ei tunneta. Elämässään hän oli ainoa laatuaan, kuolemassaan yksi monista.
Mandelstamin kehitys runoilijaksi tapahtui hyvin erilaisissa ja eri vaikutuksille alttiissa ympäristöissä, ja ehkä sen vuoksi hänen henkilöhahmossaan on monimutkaisuutta, ei eheyttä. Kirjoituksessaan Sudba i vest Osipa Mandelštama (Osip Mandelstamin kohtalo ja sanoma) akateemikko Sergei Averintsev kiinnittää huomiota mielipiteiden kirjoon: ”Tuntuu kuin keskenään ristiriitaiset, täysin yhteensopimattomat kuvaukset Mandelstamista heijastaisivat peilin kaltevalle pinnalle kolmimetrisen henkilön.” Tämä on osuva vertaus. Kuten intialaisessa kertomuksessa sokeat kuvailevat norsua täysin eri tavoin tunnusteltuaan sitä eri puolilta, samoin yrittävät kriitikot saada selvää runoilijan elämästä tekemällä johtopäätöksiä yksittäisistä episodeista, joissa ei kuvastu hänen kohtalonsa kokonaisuus.
Paljon täydellisemmän kuvan Osip Mandelstamista saa lukemalla hänen vaimonsa, kumppaninsa ja työtoverinsa Nadežda Mandelstamin muistelmia. Runoilijan elämä oli muusien palvelemista, hänen vaimonsa elämä runoilijan ja runouden palvelemista. Nadežda Mandelstam kirjoitti muistiin miehensä jokaisen runon variantteineen. Se oli varauksetta tehtävälleen uhrautuvan naisen urotyö, suurenmoinen palvelus maailmankulttuurille. Toukokuussa 2020 Pietarin yliopiston pihalla paljastettiin Nadeždalle ja Osipille omistettu yhteinen muistomerkki, ikään kuin runoilijan ennustus olisi toteutunut, vaikkakin pronssiin valettuna: Pietarissa me kohtaamme taas kerran, / kuin auringon olisimme sinne haudanneet […].
Runoilijan elämän merkkipaaluja ovat hänen runonsa, mutta taiteellista luomistyötä ei voi erottaa eksistentiaalisesta kontekstista. Osip Mandelstamin maailmankatsomus rakentui monimuotoisessa keisarillisessa Pietarissa, jossa hän vietti kasvuvuotensa ja jossa lupaava nuorimies eli lyhyen, huolettoman hyvinvoinnin vaiheen. Hän omaksui vaikeuksitta pääkaupungin kulttuurisen ilmapiirin. Seuraava etappi oli oleskelu Euroopassa, jossa näköpiiri laajeni. Hänelle Eurooppa ei ollut vain manner, vaan ennen kaikkea maailmankulttuurin kantaja; hänen sisäisen karttansa ääriviivoja eivät piirtäneet Caesar ja Napoleon, vaan Dante ja Goethe. Sorbonnen ja Heidelbergin luentosaleissa Mandelstam opiskeli monipuolisesti, uutterasti ja iloisesti, mutta ei syvällisesti eikä pitkään.
Tähän elämänvaiheeseen liittyy ajatus, jonka hän ilmaisi esseessään Pjotr Tšaadajevista, Puškinin aikalaisesta, ensimmäisestä venäläisestä toisinajattelijasta ja syrjäytetystä filosofista: ”Tšaadajev oli itse asiassa ensimmäinen venäläinen, joka oli aatteellisista syistä oleskellut lännessä ja löytänyt sieltä tien takaisin.” Kaikista historiallisista ja kulttuurisista eroavuuksista huolimatta Osip Mandelstam oli henkistä sukua Pjotr Tšaadejeville. Molemmissa eli vuosisatainen unelma vapaudesta, molempien kaipauksen kohde oli maailmankulttuuri, ja tästä yhdistelmästä tuli heille ehtymätön henkisen vapauden lähde.
Nuorena Mandelstam kiinnostui ajan edistyksellisistä aatteista ja osallistui vallankumoukselliseen toimintaan, mutta jälleen pinnallisesti ja vain lyhyen aikaa. Jossakin vaiheessa hän otti kasteen protestanttisessa kirkossa; luterilaisuus veti häntä puoleensa, ehkä siksi, että varhaisessa nuoruudessa hän tuli viettäneeksi lomia Suomessa, Venäjän keisarikunnan pohjoisessa kolkassa. Omaelämäkerrallisessa proosassa on säilynyt tästä kiitollinen muisto: teoksessa Ajan kohina Suomelle on omistettu kokonainen kappale. Suomalaista elämää hän tunsi vain pinnallisesti, mutta piti suuresti siitä minkä näki.
Maailmansodan alkaessa etsinnän aika päättyi peruuttamattomasti, ja vallankumouksen puhjetessa alkoi koettelemusten aika. Mandelstam poistui Petrograd-Pietarista ja kierteli pitkään Etelä-Venäjällä kansalaissodan pyörteissä. Kuin ihmeen kaupalla hän selvisi vaaratilanteista ja pysyi hengissä. Kun hän lopulta päätyi takaisin Pietariin, hän oli nääntynyt ja rutiköyhä. Kornei Tšukovski muistelee tapaamistaan Mandelstamin kanssa vuonna 1920 runoilijan tilapäisessä suojapaikassa: ”Tupakkaa lukuun ottamatta siellä ei ollut mitään hänelle kuuluvaa, ei yhtäkään omaa esinettä. Ja silloin ymmärsin mikä oli hänen hämmästyttävin piirteensä: elinolottomuus. Hän oli ihminen, joka ei luonut ympärilleen minkäänlaista arkista olemista, ei minkäänlaista tapaa elää.” Näin oli silloin hänen kohdallaan. Näin oli aina hänen kohdallaan. Kun runoilija siirtyi yhdestä köyhästä ja aina yhtä tilapäisestä asumuksesta toiseen, hänen maallinen omaisuutensa mahtui yhteen matkalaukkuun. Mutta olipa hän kuinka köyhä tahansa, hän ei koskaan ollut säälittävä. Hänen karismansa todisti jostakin muusta. Hänen luonteensa rakenteeseen kuului korkealentoisuus, ylevyys, joka on arkipäiväisyyden vastakohta. Asian voisi ilmaista toisinkin: hänen olemuksessaan oli tuhoon tuomitun leima, jota hän kantoi kohtalokkaalla ylpeydellä.
Tyhjenneestä Pietarista, jossa hänellä ei ollut enää mitään tehtävää, runoilija siirtyi Moskovaan, jossa hänellä ei ollut mitään millä elää. Hän joutui – venäläisen sanonnan mukaan – lapsipuolen asemaan, hänen tilanteensa oli kaikin puolin häilyvä. Hän eli jatkuvassa köyhyydessä, kituutti eteenpäin satunnaisilla kirjallisilla töillä. Puutteesta tuli Mandelstamille elämänmuoto, joka supisti mahdollisuuksien kehän hengissä pysymisen minimitasolle. Niukkoja vuosia seurasivat vielä kehnommat; hyviä päiviä osui hänen kohdalleen aniharvoin.
Vastoinkäymisiin tuli 1930-luvun alussa hengähdystauko, kun Mandelstamille tarjoutui mahdollisuus päästä työmatkalle Armeniaan. Kaukasuksen vuorilla hän sai hengittää kevyesti ja kirjoittaa paljon ja vapaasti. Sitä raskaammalta tuntui paluu Moskovaan, kasarmisosialismin tukahduttavaan pääkaupunkiin. Hallinnon nostattaman vihan puuskassa runoilija kirjoitti sarkastisia runoja Stalinista, joita hän uhkarohkeasti luki tuttavapiirissä. Hän tiesi, että torkkuvaa petoa ei pidä herättää, mutta ilmeisesti hän oli väsynyt pelkäämään. Joku ilmiantoi hänet. Siitä hetkestä lähtien oli selvää, että kuoleminen ennen aikojaan ei enää ollut vain mahdollista vaan väistämätöntä. Suuren osan jäljelle jääneestä elinajastaan Mandelstam vietti vainottuna ja karkotettuna, ensin Uralilla, sitten Voronežissa. Äärimmilleen nääntyneenä – ei puškinilaisesta muusien palvelemisesta, vaan darwinilaisesta olemassaolon taistelusta – runoilija ei karkotuspaikassaan Voronežissa janonnut ihailua ja kunniaa, vaan rauhaa ja vapautta.
Älkää painako ohimoilleni / laakeriseppelettä, lempeän pistävää, / vaan lyökää sydämeni pirstaleiksi, / jotka kaikki soivat taivaan sineä (…)
Mandelstam sai vielä elää lyhyen hetken vanhassa historiallisessa Tverissä. Sieltä tšekistit kävivät sieppaamassa hänet. Hän ei palannut.
Mandelstamin elämä oli kilpajuoksua kohtalon kanssa. Hänen runonsa ovat aikakauden merkkipylväitä. Runoilijan omaa poetiikkaa kuvaa täydellisesti hänen kuuluisa lausumansa: ”Jaan kaikki maailmankirjallisuuden tuotteet kahteen eri joukkoon: luvallisiin ja luvatta kirjoitettuihin. Ensimmäiset ovat surkeita, toiset – varastettua ilmaa.” Runous uudistaa ilmapiirin, mutta tuo ilma on varastettava.
Luonteeltaan Mandelstam oli nomadi, kiertolainen, jolle paikallaan pysyminen oli vaikea olotila, pakollinen vakinainen asuinpaikka vielä vaikeampi. Kun on lukenut hänen runojaan ja eläytynyt niihin, tulee ajatelleeksi, että leveyspiirit ja meridiaanit, jotka on viskelty maapallolle, ovat hänelle kuin näkymätön häkki. Toista on taivas, ilmava avaruus, joka ei alistu säännöille – siellä voi kierrellä kuin kulkuri tarvitsematta sovittautua rajoihin. Mandelstam on nimenomaan ilman runoilija. Maan pyhittäminen on hänelle vierasta. Arkaainen myytti kosteasta, kaiken syliinsä sulkevasta Maa-äidistä on hänelle metafora väkevästä, kavalasta lihasta, joka on hengen vastakohta: ”Kuitenkin maa on – hamara ja erhe – / ei se helly, vaikka polvillasi anot […]” Muheva mustamulta hänen runoissaan ei ole vain kolhoosin kynnös, vaan hedelmöittävä, ahmiva kansallinen maaperä. Siitä juontuu Voronežin runojen sisäinen ajatus: varastetun vapaan ilman kyllästämä eros virtaa kuvasta toiseen ja yrittää voittaa maan vetovoiman, tanatoksen hämärän kiusauksen. Mandelstam pysyy tinkimättömän henkisyyden alueella. Hän oli ilman ihminen ja suhtautui maan järkähtämättömyyteen eräänlaisella pyhällä pelolla, oli sitten kyseessä Voronežin aron upottava mustamulta tai Armenian vuoriston raskas basaltti.
Jokainen runoilija on poikkeus säännöstä. Mandelstam on poikkeuksellinen kaikkein suurimpienkin aikalaistensa joukossa. Hän kyllä tunnustaa sukulaisuutensa joihinkin harvoihin kollegoihin, mutta tajuaa samalla oman erityisyytensä: ”Ei, en koskaan ollut kenellekään aikalainen […]”Hänen sanataiteensa on ruumiiltaan ja hengeltään eurooppalaista kirjallisuutta venäläisessä muodossa. 1800-luvun Venäjällä tällainen kirjailija oli yksin Puškin; 1900-luvulla heitä oli kaksi, Mandelstam ja Nabokov.
Mandelstamin runoille on mahdotonta antaa yksimerkityksistä määritelmää. Millaisia ne ovat? Sellaisia ja tällaisia, erilaisia, monenlaisia, mutta joka tapauksessa runoja per se – runoja, joiden jokaisessa säkeessä näkyy äärimmäinen keskittyneisyys. Mandelstamin runoutta pidetään harmonisena, mutta hermeettisenä; ajatellaan, että häntä on helpompi rakastaa kuin ymmärtää. Hänen poetiikkansa alkulähteenä on klassinen pidättyvyys, mutta vähitellen metriikkaan ja rytmiin alkaa ilmaantua modernismin kouristuksenomaisuutta, ja varhaisille runoille ominainen harmoninen rakenne vaihtuu uusien oivallusten ja näkyjen monimutkaiseksi, nopeasti virtaavaksi puheeksi. Nerokas runoilija tarvitsee nerokkaan lukijan. Jos tuo lukija on ulkomaalainen ja tuntee Mandelstamin vain käännöksinä, hänen ei tarvitse huolestua: alkukieliset runot ovat ymmärrykselle yhtä lailla vaativia ja monimutkaisia. Sillä runoilijan puheen kätketyssä ytimessä on pyhä sana vailla tarkoitusta. Nerokas lukija täydentää sen ajatuksella, joka syntyy hänen omasta henkisestä kokemuksestaan.
Osip Mandelstam oli akmeismiksi nimetyn kirjallisen suuntauksen perustajia. Hänen määritelmänsä mukaan akmeismi oli ”maailmankulttuurin kaipausta”. Tämä määritelmä on sekä oivallus että lupaus: ”1800-luvun lopussa venäläinen runous murtautui ulos omien laulajiensa piiristä, tuli osaksi eurooppalaisen ajattelun intressipiiriä ja vaati itselleen maailmanlaajuista huomiota.” Näin todella tapahtuikin. Levitessään käännöksinä venäläinen runous sai kansainvälistä huomiota, ja 1900-luvun klassikoiden pantheoniin astuivat suuret venäläiset runoilijat Ahmatova, Tsvetajeva, Pasternak – ja Mandelstam itse.
Eurooppalainen kulttuuri, sen arvojen järjestelmä, oli sopusoinnussa Osip Mandelstamin mentaliteetin kanssa, kun taas hänen persoonallisuutensa oli rakentunut venäläisten traditioiden mukaan – ikään kuin ranskalaista viiniä olisi kaadettu hiottuun venäläiseen juomalasiin. Vaikka viini ei siitä muuta makuaan, niin viinin juominen muuttuu toisenlaiseksi. Jotakin katoaa, mutta tilalle ilmaantuu jotakin uutta, odottamatonta. Siksi Mandelstamin runous lumosi Paul Celanin kaltaisen runoilijan. Äidinkielellään kirjoittava Mandelstam luo maailmanrunoutta, jossa lukija tunnistaa kielten yli ulottuvan aromin. Erityisen terävänä siinä tuntuu venäjän semanttinen erikoislaatu. Juuri se tekee Mandelstamista poikkeuksellisen merkittävän runoilijan.
Mandelstamin poeettinen tyyli rikkoo semantiikan lakeja ja synnyttää kielen avaruuteen vaihtoehtoisen todellisuuden. Hänen runoissaan asioihin ja esineisiin heijastuu hohde, ikään kuin hajamielinen säteily; se luo perspektiivin, jossa yksittäiset merkitykset yhtyvät epäuskottavalla ja silti täysin mahdollisella tavalla. Hänen runoutensa virtuaalisessa tilassa retoriset kielikuvat ovat kuin tuntemattomia polkuja, joihin on jäänyt ennen näkemättömien eläinten jalanjälkiä. Hänen metaforansa ovat suurenmoisia khimairoja, jotka kahlitsematon mielikuvitus on synnyttänyt. Hän kirjoitti runoja vauhdilla – ikään kuin olisi pyydystänyt lennossa rytmejä ja riimejä. Hänen herkkä kuulonsa oli syntynyt ennen huulia ja viritetty jumalalliselle kuiskeelle, niin että hän ajan kohinan läpi kuuli sfäärien musiikin. Musiikkiin runoilijalla oli erityinen suhde. Hänen mukaansa ”musiikki pitää sisällään olemassaolomme atomeja, se on elämän alkupohja”.
Omia runojaan hän luki omalaatuisella tekijän maneerilla. Maksimilian Vološin kirjoitti: ”Mandelstam ei halua keskustella runoillaan – hän on synnynnäinen laulaja. Mandelstamin ääni on harvinaisen sointuva ja rikas vivahteista. ”Arkistossa on säilynyt kaksi fonogrammia, jotka on äänitetty 1920 ja 1925. Tuon puheäänen luonnetta on vaikea määritellä. Se ei ole deklamoivaa eikä skandeeraavaa, vaan osittain lausuntaa ja osittain laulua. Se on läpitunkevaa ääneen lukemista, sanauhrin kantamista korkeuksiin, jotta taivaan rajaton tila antaisi turvapaikan kapinoivalle hengelle. Samalla äänen modulaatioissa on tarmoa ja pontta: runoilija takoo sanansa hiljaisuuteen kuin savenvalaja kuvionsa saveen, niin että sielun palosta syntynyt ilmaisun muoto säilyttäisi tekijän jäljen ajan annaaleissa. ”Pidä puheeni tallessa iäti, siinä maistuu onnettomuus ja savu, / kärsivällisyyden pihka, työn tunnollinen terva […]”Joku tai jokin tuolla korkeuksissa kuuli ja täytti hänen toiveensa. Mandelstamin runous on ikuista.
Uskollisena antiikin ihanteelle Mandelstam pyrki elämässään lujuuteen, kestävyyteen. Ja niin kauan kuin pystyi, hän oli oma luja itsensä. Niin kauan kuin hän hengitti, hän toivoi. Mutta koitti aika, jolloin ei ollut enää mitään mihin panna toivonsa – eikä mitään millä elää. Anna Ahmatova kuvaa vaikutelmiaan viimeisestä tapaamisestaan Mandelstamin kanssa, vähän ennen runoilijan vangitsemista: ”Osip hengitti vaikeasti, pyydysti ilmaa huulillaan.”
Toukokuun ensimmäisen ja toisen päivän välisenä yönä 1938 Mandelstam vangittiin ja suljettiin Butyrkan vankilaan. Hänet tuomittiin viideksi vuodeksi rangaistusleiriin. Runoilijan viimeiseksi tyyssijaksi tuli kuitenkin Vtoraja retškan kauttakulkuleiri lähellä Vladivostokia, piikkilangalla aidattu laidun maailman perimmäisellä rajalla. Eräässä mielessä voi sanoa, että se oli ”asumaton saari”, koska ihmisiä siellä ei oikeastaan ollut, oli vain vankeja joilta oli viety kaikki ihmisen oikeudet, ja vartijoita jotka olivat menettäneet ihmishahmonsa. Mandelstam kuoli joulukuun viimeisenä päivänä 1938. Joukkohauta, johon leirivankien ruumiit vieritettiin, on jäänyt Vladivostokin kaupungin uudisrakennusten alle eikä ole tunnistettavissa. Runoilijan tuhka katosi maahan.
Mutta hänen henkensä ”eksyi taivaaseen”, neljään kuvitteelliseen ilmansuuntaan: Pohjoisen pimeään, Etelän kangastukseen, Lännen harhakuvaan, Idän houreeseen. Eksyin taivaaseen… Mitä on tehtävä? / Vastatkaa te, joita taivas on lähellä! Runoilijan kohtalo on probleema, joka on annettu meidän käsiimme. Pitkinä vuosina Mandelstamin kuoleman jälkeen – traagisina ja sankarillisina vuosina, jotka ovat tulvillaan historiallisia tapahtumia ja yhteiskunnallisia ilmiöitä – on elämän koostumuksessa paljon muuttunut. Ihmiskunta astui uuteen aikakauteen, täytti maan kukkuroilleen ja murtautui rajattomaan kosmokseen. Mutta taivas, jonne runoilija eksyi, ei ole tullut lähemmäksi meitä. Kuten ihmiset meitä ennen, emme mekään pysty omantuntomme kautta vastaamaan ikuisiin kysymyksiin. Mutta tiedämme, että vastuu on meillä.
Säilyttäköön siis jokainen, joka osallistuu lukemisen ihmeeseen, huolellisesti ja kiitollisena edes yhden Mandelstamin maagisen metaforan, kuin kevyen höyhenen joka putoaa alas yhteiseltä taivaaltamme, sieltä missä mikään ei synny tyhjästä eikä mikään häviä jälkeä jättämättä. Ja runoilijan kohtalo, joka näin menettää väistämättömyytensä, palauttaa hänelle kuin ihmeen kautta sen, minkä elämä jäi hänelle velkaa.