Oli aavistettavissa, että äskettäin kuolleen yhdysvaltaisen kirjailijan Cormac McCarthyn kahden viimeiseksi jääneen romaanin esittely Särössä heinäkuussa nostaisi Säröä lukevassa yleisössä pienen mutta kirskuvan metelin – jos ei muuten, niin ainakin yhdistettynä kolmisen viikkoa aiemmin julkaistuun kritiikkiin diktaattori Josif Stalinista kertovasta tietokirjasta.
Gnostilainen McCarthy (1933–2023) ”loihtii esiin väkevän kirjallisen maailman, jossa näyt, ilmestykset ja keskustelut kuolleiden kanssa ovat yhtä vakavasti otettavia asioita kuin kvanttimekaniikka ja differentiaaliyhtälöt”.
Kuolemaa pelännyt, ihmiselämän pidentämistä tutkivaa tiedettä tukenut ja miljoonien ihmisten kuoleman aiheuttanut Stalin raivasi tieltään tai vaiensi sukulaisiaan, jotka muistivat diktaattorin nuoruudesta kiusallisia yksityiskohtia.
Näistä seikoista kertominen Särön sivuilla ei kirvoittanut somekohua, kuten ei sekään, että Stalinin muotokuva (Kiuas, 2023) paljastaa diktaattorin ylivoimaisen kyvyn sietää yksitoikkoisuutta. Kukaan Särön lukijoista ei raivostunut siitäkään tiedosta, että McCarthy paljasti lukijoilleen intohimonsa matematiikkaan vasta elämänsä loppuvaiheessa.
Esseen Cormac McCarthyn teoksista (Matkustaja, WSOY 2023 ja Stella Maris, WSOY 2023, molemmat suomennokset Kaijamari Sivill) on kirjoittanut takavuosien erinäisistä törkyisistä ulostuloistaan ja poliittisista äärinäkemyksistään huonoa mainetta niittänyt, mutta myös laadukkaasta, asiallisesta ja epäpoliittisesta kirjallisesta tuotannostaan tunnettu runoilija, esseisti ja kustantaja Timo Hännikäinen.
Stalinista kertovan teoksen tekijä on sama Hännikäinen. Kritiikin kirjasta Särön sivuille puolestaan kirjoitti Jani Saxell.
Pian McCarthy-tekstin julkaisemisen jälkeen toimituksen postilaatikkoon saapui viestejä kulttuurilehtien päätoimittajilta ja toimittajilta, jotka vaativat Säröltä perusteluja palstatilan antamisesta Hännikäiselle. Särön linja ei sovi, sanottiin yhdessä viestissä. ”Mikäli ette ole valmiita poistamaan hiljattain julkaisemianne Hännikäisen ja hänen tuotantoaan koskevia kirjoituksia…” sanottiin toisessa viestissä. Kolmannen viestin kirjoittaja antoi ymmärtää, että Säröllä voi kohta mennä huonosti.
Vastasimme:
Tiedämme kyllä Hännikäisen poliittiset näkemykset ja teot, ja tietenkään nämä eivät vastaa miltään osin omaa ajatteluamme ja aatemaailmaamme, jos siitä huolestuit. Siksi emme sellaisia tekstejä julkaisisi häneltä tai keneltäkään muulta. Särö on vastuussa julkaisemastaan sisällöstä, ja noudatamme JSN:n vastuullisen journalismin ohjeita.
Nyt oli sattumaa, että nämä kaksi tekstiä julkaistiin ajallisesti lähekkäin. Perustelut ovat (luottamuksella, koska kyse on toimituksen sisäisistä asioista) seuraavia: Stalin-kirja on Venäjän tilanteen johdosta ajankohtainen ja yhteiskunnallisesti merkittävä muun muassa siksi, että teoksesta löytyy kiinnostavia yhtymäkohtia Putinin totalitaristiseen valtaan. Saxell oli kirjasta innostunut ja välitti tekstissä mielestäni erittäin hyvin teoksen annin. Hännikäisen teksti Cormac McCarthysta on siinä suhteessa ajankohtainen, että kirjailija on kuollut tänä vuonna, 90-vuotiaana. Hän on myös jäänyt Suomessa ilmeisesti suhteellisen tuntemattomaksi huolimatta omaäänisestä kerronnastaan ja tematiikastaan, joten teksti tarjoaa monille lukijoille uutta tietoa. Särö on esitellyt käännöskirjallisuutta ja omaa tietään kulkeneita kirjailijoita runsaasti aiemminkin. Teksti oli erittäin hyvin kirjoitettu ja editoimista oli vain vähän, mikä toki helpottaa osaltaan julkaisupäätöstä.
Kummassakaan tekstissä Hännikäistä itseään ei nosteta henkilönä esiin, eikä kumpikaan teksti sisällä disinformaatiota tai loukkaavaa materiaalia. Korjaathan, jos olen väärässä. Ja kerro, kuulostavatko nämä perustelut riittäviltä.
Perustelut eivät olleet riittäviä, meille vastattiin.
Paria päivää myöhemmin erään kansainvälisen organisaation edustaja ilmoitti Särölle, että hän on suositellut kollegaansa olemaan organisaation maineen vuoksi kirjoittamatta jo sovittuja tekstejä Särölle, syynä Hännikäiseltä julkaisemamme kirjaessee. (Henkilö joutui omien sanojensa mukaan painostetuksi esimiehensä taholta, joten häntä suojellakseni muutin tapauskuvausta hieman.)
Olivatko ”kaikki” kääntyneet yhdessä yössä Säröä vastaan? Siltä tuntui. Uhkaavan tunnelman vallitessa mielenrauha oli mennyttä. Niskaan hengittävät työt jäivät usealta päivältä tekemättä, mikä puolestaan lisäsi ahdistuksen kierroksia, jotka johtivat minun ja toimitussihteerin sairastumiseen. Tällaista ja pahempaa journalismin alalla tietenkin sattuu; ammatinvalintakysymys.
Toimitukselle tipahdelleiden kriittisten palautteiden määrä jäi lopulta hyvin vähäiseksi. Viestejä tai puheluja, joissa Säröä kiitettiin rohkeudesta julkaista Hännikäistä ja ylipäätänsä noudattaa omaa linjaansa, tuli kuusinkertaisesti – toimittajilta, kirjallisuustutkijoilta, kustantajilta, kirjakauppiaalta, prosaisteilta, runoilijoilta. Heistä yksikään ei tietääkseeni ole äärioikeistolainen tai muullakaan tavalla radikaali. Positiiviset palautteet tietenkin kannustivat, mutta niiden oheisviesti aiheutti myös huolta.
En ehkä olisi ryhtynyt tähän kirjoitukseen, ellen olisi kuullut niin monen suusta, että jos he nykyisen ilmapiirin vallitessa julkisesti puolustaisivat Säröä, heidän työpaikkansa tai apurahansa voisivat olla vaarassa. Yksi erään perinteikkään kustantamon kustannuspäälliköistä sanoi minulle: ”Jos avaisin suuni näistä asioista, alan vaihto olisi edessä. Suomessa ei kannata puhua sensuurista, joten harjoitamme turvallisuutemme takia itsesensuuria.” Kustannuspäällikkö on omien sanojensa mukaan poliittisesti vasemmalle kallellaan oleva keskitien kulkija.
Moni edellä mainituista kontakteistamme oli sitä mieltä, että kysymystä Hännikäisen ja Saxellin tekstien julkaisemisen oikeutuksesta kannattaa lähestyä logiikan suunnasta. Kuten: Lisääntyykö väkivalta, syrjintä tai niiden uhka, tai mikään muu paha sillä, että julkaistaan kirjaessee ihmiseltä, joka on toisessa yhteydessä toiminut tuomittavasti? Mitä hyvää aiheutuisi siitä, että Särö noudattaisi toisen lehden päätoimittajan vaatimusta Stalin-kirjan kritiikin poistamisesta? Kuka hyötyisi siitä, että McCarthy-esseen kaltaisia laadukkaita tekstejä ei ylipäänsä päästettäisi julkisuuteen?
Kiinnostavaa tilanteessa on se, että kukaan Säröä painostamaan pyrkineistä toimittajista ei sanallakaan viitannut McCarthy- ja Stalin-kirjoja koskevien tekstien sisältöön.
Entä mitä tehdä vallitsevalle ilmapiirille, jossa ihmiset maineestaan huolehtiakseen jättävät järkeviä ja sovinnollisiakin asioita sanomatta, ja kiertävät epäilyttävän oloiset sanansaattajat kaukaa?
Tulisiko maailmasta turvallisemman oloinen paikka, jos se steriloitaisiin uhkaavista ja epämiellyttävistä ihmisistä niin tehokkaasti, ettei heidän harmittomistakaan kirjallisuusanalyyseistään tai muista pohdinnoista, tai suruista tai iloista, kuuluisi enää pihahdustakaan? Käsi sydämellä, tulisiko?
Kun jaottelemme ihmiset hyviin ja pahoihin, emme halua oppia mitään pahoiksi luokittelemiltamme ihmisiltä, eivätkä he meiltä – emmekä koe tarvetta antaa toisillemme koskaan anteeksi.
Joidenkin mielestä on olemassa ihmisiä, jotka edustavat tekojensa takia pahuutta niin absoluuttisella tasolla, että kaikki, mitä he sanovat tai tekevät, levittää pahaa ympärilleen.
Väitän kuitenkin, että jollei ihminen tunnista pahuutta omassa itsessään, hän tulee etsineeksi ja havainneeksi sitä korostuneesti muissa. Tällainen vieraantuneisuuden laji on tuhoisa paitsi henkilölle itselleen myös muille, sillä se syventää ihmisryhmien välistä henkistä railoa, tuhlaa älyn ja tunteen resursseja – sekä, paradoksaalisesti, antaa pelätylle pahalle näkyvyyttä.
Särö pyrkii toimimaan osaltaan vastavoimana nykyisille jyrkille jakolinjoille ”meidän” ja ”muiden” välillä. Oletan, että Suomessa on tilaa yhdelle kulttuurilehdelle, joka tekstivalinnoissaan keskittyy sisältöön ja suostuu antamaan äänen myös ei-toivotuille ihmisille.
”Hännikäisen tekstin julkaiseminen on tuen osoitus hänen kirjalliselle työskentelylleen ja sitä kautta hänen levittämälleen vihapuheelle ja politiikalle, joka kaventaa sananvapauden edellytyksiä”, kirjoitti meille eräs kulttuurilehtivaikuttaja.
Aivan totta, McCarthy- ja Stalin-kirjoja käsittelevät tekstit voidaan tulkita natsiaatteen ja naisvihamielisyyden hiljaisena hyväksymisenä ja tukemisena. Mutta ne voidaan tulkita myös toisella tavalla. Särön toimituksella on käsitys, että enemmistö lukijoista näkee kirja-arviot edelleen kirja-arvioina ja kirjaesseet kirjaesseinä.
Mainittujen tekstien julkaiseminen Särössä ei ole poliittinen kannanotto, eikä ainakaan äärioikeistolaisuutta puolustava.
Vihjailut siitä, että Särö silittää äärioikeistolaisuutta myötäkarvaan julkaisemalla tekstejä, joilla ei ole suurennuslasillakaan tarkasteltuina mitään tekemistä äärioikeistolaisuuden kanssa, haiskahtavat salaliittoteorioilta, tähän tyyliin: olette kuitenkin niiden kanssa, vaikka ette sitä myönnä.
On ymmärrettävää, että jotkut järkyttyvät Hännikäisen mahdollisuudesta saada äänensä kuuluviin esseistinä tai kirjailijana. On kiistaton tosiasia, että toiset ihmiset lukevat kirjaesseitä välittämättä esseistin muista tekemisistä. On ymmärrettävää, että toiset mediat suojelevat potentiaalisesti järkyttyvien lukijoidensa tunteita ja valikoivat kirjoittajansa ja aiheensa tämän herkkyyden huomioon ottaen. Jos lehden julkaisupolitiikka nojautuu kirjoittajien moraaliseen arvoon tai sosiaaliseen statukseen, niin mikäs siinä, lehdellä on siihen oikeus.
Mutta on järkyttävää, että yhden lehden toimituksen jäsen koettaa painostaa toisen lehden toimitusta sopeutumaan ”vallitsevaan oikeudenmukaisuuden tajuun”, vaikka tämä toinen ei ole julkaisutoiminnassaan edes hiponut laittomuuden rajoja saati poikennut journalistin eettisistä ohjeista.
Särö on julkaisujensa takia kohdannut kerran aikaisemminkin sen verran kovaa painostusta, että selville vesille päästiin vasta juridisin voimin. Silloin, kuten nytkin, toisena osapuolena oli moraalisesta ylivoimaisuudestaan vakuuttunut journalisti.
Mistä johtuu, että painostus itsesensuuriin tulee nykyään niiltä tahoilta, jotka äänekkäimmin esiintyvät oikeudenmukaisuuden ja sorrettujen puolustajina; entä mistä johtuu, että moniäänisyyden puolesta puhuvat eivät siedä moniakaan ääniä?
Ei ole pelkkä klisee, että moniäänisyys vahvistaa demokratiaa. Se, että Särö julkaisi kirja-arvostelun ja esseen, joissa Hännikäinen oli osallisena kirjallisen alan toimijana, ei kavenna kenenkään sananvapautta eikä estä ketään toista kirjoittamasta jotain muuta. Sananvapaus on pikemminkin vaarassa sellaisen tunnelman vallitessa, jossa ihmiset pelkäävät sanoa, mitä ajattelevat.
Heitä kohtaan, jotka tosissaan kokevat pahuuden lisääntyvän maailmassa McCarthy- ja Stalin-kirjoja koskevien tekstien myötä, tunnen suurta myötätuntoa, ja jos lohdutuksen sanat heitä millään tavalla auttavat, niin tässä ne ovat: vannon, että näiden tekstien myötä maailman pahuus ei lisäänny.
Pyrimme Särön toimituksessa päinvastaiseen, eli eri leirien välisen paineistuksen vähentämiseen. Särö on yhteisö ja julkaisualusta, jossa huono- ja hyvämaineiset, syntiset, omaa tietään kulkeneet ja valtaväyliä tulleet, rikolliset ja kivensä heittäneet, jumalaa pelkäävät ja kiveä takataskussaan piilottelevat saavat sanoa sanottavansa, jos sanottavaa on. Edellytämme hyvää käytöstä ja kykyä jäsenneltyyn ilmaisuun.
Jos haluamme yhteiskunnan, jossa tietyiltä henkilöiltä evätään julkinen ilmaisunvapaus, tästä uudesta yhteiskuntajärjestyksestä on puhuttava avoimesti. On puhuttava siitä, minkälaisiin tekoihin syyllistyneillä ei ole enää oikeutta puhua poliittisista asioista. On puhuttava siitä, mihin tekoihin syyllistyneillä ei ole enää oikeutta puhua mistään. On puhuttava siitä, mihin tekoihin syyllistyneillä ei ole enää oikeutta puhua koskaan mistään. On puhuttava siitä, koskeeko puhekielto myös heitä, jotka ovat puhuneet tai julkisesti näyttäytyneet puhekiellossa olevan kanssa. On puhuttava siitä, kenelle annetaan valtuudet päättää siitä, mistä teoista lankeaa puhekielto.
Nyt näyttää siltä, että itsesensuuriin kannustavat tahot nojautuvat sanoissaan johonkin abstraktiin auktoriteettiin tai voimaan, jonka maanpäällisiksi edustajiksi he ovat itse itsensä valinneet.
Kulttuurin, tieteen ja journalismin alueella näyttää tänä päivänä vallitsevan aiempaa enemmän epämääräisiä, ääneen lausumattomia ja kirjoittamattomia sääntöjä. Taiteilija voi menettää uskottavuutensa painottamalla haastattelussaan vaikkapa ei-suositun valtion edustajien oikeuksia, tai tutkija voi yllättäen menettää näkyvyytensä mediassa, kun väärän puolueen poliitikko on siteerannut tutkijaa lausumassaan. Sanoma- tai aikakauslehti voi pidättäytyä julkaisemasta väärässä seurassa näyttäytyneen toimittajan artikkeleita lukijoiden boikottien pelossa.
Vaikuttaako olan yli vilkuilun mentaliteetti lopulta siihen, mitä taidetta saadaan näkyviin ja mitä taidetta tehdään, mistä aiheista saamme lukea lehdistä, mitkä tieteelliset tutkimukset saavat näkyvyyttä ja lopulta siihen, mitä poliittisia päätöksiä tehdään?
Vaikuttaako tiettyjen ammattiryhmien edustajien pelko oman maineensa tahriintumisesta siihen, minkälaisessa yhteiskunnassa elämme?
Jos haluamme yhteiskunnan, jossa sosiaaliset suhteet määräävät journalismin, tieteen ja taiteen sisällön arvon, ajaudumme hiljalleen todellisuuteen, jossa logiikan ja asiasisällön tilalle asettuu postmoderni yhdistelmä keijukaistaikaa ja voodoota.
Jos haluamme tieteen, taiteen ja journalismin pitävän kiinni perustehtävistään ja pysyvän mahdollisimman riippumattomina, sekin on voitava sanoa ääneen.
Kitketään yhdessä, kukin tavallamme, fasismin ja totalitarismin alkuja, niitä vaikeastikin tunnistettavia.
Särö, Hännikäinen tai Saxell eivät ole rikkoneet lakia, eikä Särö ole toiminut JSN:n ohjeistusta vastaan julkaisemalla Hännikäisen kirjoittaman esseen tai kritiikin Hännikäisen kirjoittamasta kirjasta. Kriitikissä on noudatettu myös Suomen arvostelijain liiton laatimia kriitikon eettisiä ohjeita.
Toimittajan, joka painostaa toisen lehden päätoimittajaa poistamaan lakia ja alan eettisiä ohjeita noudattavan kirjoituksen, on hyvä olla tietoinen siitä, että hän painostaa kollegaansa rikkomaan journalistin ammatillista asemaa säätelevää kahta ohjetta:
1. Tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein. Tätä päätösvaltaa ei saa missään oloissa luovuttaa toimituksen ulkopuolisille.
2. Journalistilla on oikeus ja velvollisuus torjua painostus tai houkuttelu, jolla yritetään ohjata, estää tai rajoittaa tiedonvälitystä.
Särö ei anna painostaa itseään itsesensuuriin. Siitä ei olisi hyötyä lukijoille, ei yhteiskunnalliselle keskustelulle, ei taiteen kehitykselle.
Toivon, että seuraava viesti välittyy kaikille, ja eritoten journalistisella, taiteellisella tai tieteellisellä alalla toimiville, jotka pelkäävät maineentahraamisyritysten kohteeksi joutumista:
Heitä, jotka koettavat eksyttää sinua valitsemaltasi tieltä, on vähemmän kuin luulet.
On monia syitä ylläpitää yhteyttä ihmisiin, jotka mielestämme edustavat väärää ajattelutapaa. Pidän itseäni vihervasemmistolaisena. Mutta haluan kuulla sellaisiakin ääniä, joista en pidä, jotta oppisin tuntemaan itseäni paremmin.
Särö ei lehtenä eikä yhdistyksenä myötäile natseja. Särö on alkuaikoinaan löytänyt ensimmäisiä avustajiaan yhteiskunnan valtavirrasta syrjäytyneiden, työttömien kirjoittajien kursseilta ja kouluttanut monista heistä vähitellen alansa ammattilaisia. Ilman kirjoittajayhteisöä olisin ajautunut itsemurhaan, kertoi eräs osallistuja. Nyt, viisitoista vuotta myöhemmin, Särön järjestämissä, kaikille esiintyjille avoimissa runotilaisuuksissa esiintyy muiden joukossa henkilöitä, jotka runouden keinoin ensimmäistä kertaa elämässään julkisesti avautuvat seksuaalisesta suuntaumisestaan, jonka kokevat olevan ristiriidassa yhteiskunnan normien kanssa. He tulevat uudestaan ja uudestaan, ja tuovat kaverinsakin. Esteettisissä ja tunteellisissa esityksissä hyväksytyksi tulemisen kokemus on jaettu, kaunis.
Uskon, että tämä keskustelu puhdistaa ilmapiiriä ja tuo jotain muutakin hyvää tullessaan. Ainakin Särön tilaajien, jäsenten ja aineistotarjonnan määrä on viime viikkoina kasvanut oikein mukavasti, ja uusia avustajia on kolkutellut ovelle. Keskustelu on toisaalta lisännyt vääjäämättä myös Timo Hännikäisen näkyvyyttä, kuten jokainen Hännikäisen oikeuksista tai vääryyksistä käyty keskustelu – mikä ei toki ole ollut tarkoitus.
Yhteiskunnalliset muutokset alkavat usein marginaalista. Kulttuurilehdet edustavat median kapeaa, usein särmikästä reuna-aluetta. Tämän tekstin loppurivejä kirjoittaessani postiluukusta kolahti Journalisti-lehti. Minua hymyilytti, kun luin lehdestä Nuoren Voiman päätoimittajan Taija Roihan haastattelun, jossa hän totesi, että kulttuurilehtien voima on niiden vapaudessa. Näin se on. Vapauden tuulenriekaleet hajottavat matalapaineen, ja kohta kaikkien on taas helpompi hengittää.
Kirjoittaja on Särön päätoimittaja, kulttuurituottaja ja runoilija.