Kansanluonteeseen pureutuvaa, vedenkestävää ja tieteellisesti validia nimittäjää, joka erottaisi yhden maan asukkaat naapurimaan asukkaista, vaikka slovakialaiset tšekkiläisistä, ei löydy. Paitsi kielen osalta. Ja kun kerran kielen osalta, niin ehkä myös ajattelun. Mutta millä tavalla? Miten ajattelun ero ilmenee luonteessa?
Kun puhutaan hengen tuotteista, kuten taiteesta, valtioiden rajat alkavat näyttäytyä keinotekoisina.
Miksi sitten määritellä itseään ja muita ihmisiä kansallisuuksien mukaan? Syytä en tiedä – mutta niin vain tehdään, poliittisesta katsantokannasta riippumatta, melkein kaikkien toimesta, melkein kaikkialla, joskus häveliäästi, joskus ylpeillen, mutta useimmiten itsestäänselvästi ja ainakin näennäisen neutraalisti.
Entä miksi julkaista kulttuurilehti, joka keskittyy tietyssä – pienessä – valtiossa tuotettuun kirjallisuuteen, kuvataiteeseen ja tieteeseen? Siksi, että muuten tuon pienen maan asiat jäisivät meiltä toisen pienen maan ihmisiltä ehkä kokonaan, ikuisiksi ajoiksi huomaamatta. Suurten valtioiden ja niiden globaalisti vaikuttavien mediatalojen kulttuuri kun on meille lähtökohtaisesti itsestäänselvää, kotimaamme tarjonnan ohessa.
Syrjässä olevien alueiden tai marginaalisten ihmisryhmien mielenmaisemissa liikuskeleminen ei ole kenenkään velvollisuus, vaan mahdollisuus, johon kannattaa tarttua siksi, että se lisää elämän ymmärtämistä ja kiinnostavuutta.
Puolan, Unkarin, Ukrainan, Itävallan ja Tšekin puristavasta syleilystä merettömänä mutta vuoristoisena kohoileva Slovakia saa nyt vuoron avata sanaista ja kuvallista arkkuaan suomalaiselle yleisölle. Todettakoon kuitenkin heti, että teemanumero ei edes yritä olla kattava läpileikkaus Slovakian kiinnostavimmista kulttuuri-ilmiöistä, eikä se pyri valottamaan maan historiaa tai politiikkaa muuten kuin kapeiden, subjektiivisten, osin melko tunteikkaiden katseiden välityksellä. Näistä katseista ja näkemyksistä yksikään ei luultavasti ole määriteltävissä nimenomaan slovakialaiseksi.
Särö ei ole oppikirjanen tai kulttuuriministeriön tuotekuvasto, vaan se on mikä se on, tekijöidensä näköinen – ja hitaasti syntynyt.
Oma suhteeni Slovakiaan alkoi vuosituhannen vaihteen kieppeillä, kun matkustelin bussilla ja junalla pitkin Keski-Eurooppaa ja pysähdyin pariksi päiväksi Bratislavaan, Slovakian pääkaupunkiin, joka sijaitsee tunnin junamatkan päässä Wienistä. Päätin poiketa Slovakian vanhaa ja uutta kuvataidetta esittelevässä kansallisgalleriassa. Poikkeaminen venähti viideksi tunniksi, ja koska sekään aika ei riittänyt, astuin museoon uudestaan seuraavana päivänä. Vieraita, varsinkaan ulkomaalaisia, ei monikerroksisessa rakennuksessa liiemmin näkynyt, ja vahdit, jotka tuntuivat aluksi turvallisilta mummohahmoilta, tutkailivat minua yhtä kiinnostuneesti kuin minä taideteoksia.
Päätin venyttää Bratislavan-vierailuani kolmannelle päivälle, jotta pääsisin galleriaan kolmannenkin kerran. Mikä minua sinne veti, oli minulle arvoitus, ja luultavasti kyseessä olikin nimenomaan arvoitus. Kun kolmantena päivänä aloitin tutkimusmatkani jo vakiintuneeseen tapaani 1700- ja 1800-luvun realismin ja maisemamaalauksien osastolta, järkytyin hieman huomatessani, että maalauksista yksi oli ripustettu päälaelleen. Taivas oli alhaalla, metsä ylhäällä. Kaikki oli ylösalaisin, eikä kyseessä ollut heijastus vedestä.
Hain paikalle vahtimummon, joka ei osannut englantia, mutta mielestäni osasin käsilläni ja ilmeilläni tehdä hänelle selväksi, että taulu roikkui väärin päin. Hän katseli minua juuri niin ihmeissään kuin minä katselin taulua. En jättänyt asiaa sikseen, vaan hain paikalle lisää henkilökuntaa. Lopulta taulun eteen kerääntyivät kerroksen kaikki vahdit mukaan lukien heidän esimiehensä, joka osasi hieman englantia. He eivät ymmärtäneet, mitä ajoin takaa. Supinasta ja ilmeistä päätellen henkilökunnan epäilyt järjellisyydestä kohdistuivat taulun sijasta minuun niin tiiviisti, että livahdin paikalta kohti ylempää, surrealismia esittelevää kerrosta.
Tapaus jäi hiertämään mieltäni sen verran, että seuraavana aamuna astuin kulttuuriministeriön toimistoon. Työskentelin niihin aikoihin Särön edeltäjän, porvoolaisen kulttuurilehti Peilikuvan toimitussihteerinä, ja ehdotin toimiston henkilöstölle, joka koostui sujuvaa englantia puhuvista pitkistä naisista, että edustamani pieni suomalainen lehti voisi tehdä Slovakia-aiheisen teemanumeron, koska maanne on niin kiinnostava. Kiinni veti, he sanoivat. Jatkoin matkaani Tatra-vuoriston juurella sijaitsevaan Porvoon kokoiseen Poprad-nimiseen kaupunkiin, jonka savuisen kahvilan kaiuttimista aaltoili korviini Sandstorm, kappale suomalaista trancea. Se on merkki, ajattelin.
Suomeen palatessani Slovakian kulttuuriministeriön toimistosta oli jo tullut sähköpostia yhteistyön vahvistamiseksi. Kun projektiin liittyvä työmäärä kaikkine käännösavustushakemuksineen valkeni minulle, säikähdin ja jätin vastaamatta ministeriön naisille. Pyydän nyt anteeksi pelkuruuttani. Mutta Slovakia ei unohtanut minua.
Parikymmentä vuotta myöhemmin, korona-aikana huhtikuussa 2021, slaavilaisten kielten asiantuntija Mika Laaksonen, joka on myös eduskunnan kansainvälisten asioiden asiantuntija, lähetti Särön toimitukseen sähköpostia, jossa tiedusteli kiinnostustamme julkaista Slovakia-teemainen numero. Kiinni veti.
Prosessi, jonka muotoutumisesta haluan tässä eritoten kiittää Laaksosen lisäksi slovakialaislähtöistä, suomalaistunutta kirjailijaa Aleksandra Salmelaa, suomentaja Eero Balkia ja Bratislavassa asuvaa kirjallisuusagentti Petra Mikulášováa, kesti haudutteluvaiheineen kolme vuotta. Kansallisgalleriakin päätyi numeron sivuille, tosin remontin jälkeen vielä keskeneräisenä – kuvataidevastaavamme Sanna Saastamoinen raportoi paikan päältä. Kirjallisuusaineistoa kertyi sen verran, että osa julkaistaan seuraavassa numerossa muutaman kuukauden kuluttua. Iloisia lukuhetkiä!
Särön numero Näkymiä Slovakiasta – Záblesky zo Slovenska on ennakkomyynnissä verkkokaupassa (9 euroa, ei postikuluja).